1,5 tuntia ihan tavallista ratsastusta
Näillä keleillä olen katsonut parhaimmaksi käydä ratsastamassa joko aamuvarhaisella tai vaihtoehtoisesti siihen tavanomaisimpaan ratsastusaikaani, eli Pinken nukkumaanmenon jälkeen. Aamuratsastus ei tietenkään onnistu kuin viikonloppuisin.
Eilen lämpömittari näytti illalla 20 asteen lukemia. Viikon helteet ovat pakottaneet treenaamaan kevyesti. Tintti onneksi juo riittävästi eikä siinä ole toistaiseksi ollut havaittavissa ainakaan kuivumisen merkkejä. Torstaina itse asiassa mietin, että juokohan se liikaa, kun karsina tuntui illan suussa haiskahtavan poikkeuksellisellisen paljon. Sittemmin en ole havainnut samaa.
Tintti on aika raivostuttava ratsastaa, kun se pääsee löysäilyn makuun. Viime kesä ja syksy mentiin jatkuvasti säästöratsastuksella, kun silloisella tallillamme ei luvatut ratsastusfasiliteetit mahdollistaneet hevosen kunnollista liikuttamista. Tinttiä liikutettiin, kuin se olisi ollut pikkuvikainen eläkeratsu. Se oli sietämätöntä. Repsahtanut kunto alkaa onneksi tulla pikku hiljaa takaisin, myös minulle. Tintin kaulakin on mielestäni paksuuntunut keväästä ja hevonen on muutenkin saanut massaa.
Silti meillä on vielä tekemistä. Yritän saada ratsastettua Tinttiä pyöreänä ja ylämäkeen. Välillä olen todella tuskastunut ja huomaan ajattelevani, että ei voi olla totta, että minä kamppailen sellaisten asioiden kanssa, mitä opetellaan jo alkeiskurssilla. Hävettää olla huono. Miten yksin kevyessä istunnassa pysyminen ja hevosen pään saaminen ylös ilman, että se makaa kuolaimella, voi olla niin vaikeaa?
George Morrisin vastaus kaikkiin ratsastettavuusongelmiin on: ratsasta eteen. Ja sitä minä teen. Eilen menimme illan suussa kentälle. Alkukävelyiden jälkeen menimme estekentälle. Voltteja, suunnanvaihdoksia ja temponvaihteluita ensin käynnissä ja sitten kevyessä ravissa. Ravi - pysähdys - ravi. Muutamia peruutuksia. Pääsääntöisesti eteen. Eteen. Eteen.
Keskityn pitämään pohjetta paikallaan. Minun on pystyttävä lupaamaan hevoselleni, että pohjettani kannattaa kuunnella herkästi, sillä se ei "puhu" koko ajan. Teen paljon sähäköitä siirtymisiä niin, että Tintti ihan oikeasti on hereillä eikä enää jatkuvasti kysy, saisinko sittenkin laahustaa. Lopulta laukkaan kevyessä istunnassa. Temponvaihteluita, voltteja. Yritän saada itseni pysymään paikallani, kohoamaan ylös. Ei eteen, ei alas. Tintti antaa palautteen, kun olen oikein, ja rentoutuu. Pärskähdyksiä. Dieselkone on hörähtänyt käyntiin.
Kun Tintti on siis kuulolla ja vertynyt, otankin jalustimet pois. Ratsastan suurta neliötä ensin käynnissä, sitten ravissa. (tämä perusharjoitus on suoraan Kyran kirjasta "Kyra ja Ratsastuksen taito") Ratsastan kunnolla kulmiin. Näin saan ulko-ohjan lyhennettyä työskentelypituudelle enkä roiku sisäohjassa. Tintti innostuu, kun teemme samaa ravissa. Temponvaihdokset tuntuvat pian satumaisen sähäköiltä tehdä. Kun siirryn pois neliöltä tehdäkseni suunnanvaihdoksia, teen muutamia askeleen pidennyksiä, joissa Tintti tuntuu liitävän. Tunne on sama, mistä valmentajani sanoi minulle taannoin, että jos tuomari uskaltaisi Helpossa C:ssä antaa askeleen pidennyksestä kahdeksikon, se tulisi nyt. Mutta nyt tätä ei näe kukaan...
Kun myöhemmin laukkaan isoa uraa pitkin, Tintti on työn touhusta niin innoissaan, että lähtee useamman kerran käsistä ja pörheltää menemään. Ratsastan edelleen ilman jalustimia ja yritän saada ristiselkään joustoa laukassa. Laukanvaihdot eivät oikein suju, vaikka yleensä saan ne sujumaan ilman jalustimia paljon paremmin. Osaan nimittäin pitää pohkeen silloin paremmin kiinni. Tuleepa tehtyä vastalaukkaa...
Teemme pituushalkaisijalla avotaivutusta, jonka jälkeen teen suoristuksen ja jatkan pohkeenväistöä. Lopuksi teemme vielä loppuravit keventäen ja Tintti saa venyttää kaulaa eteen ja alas. Vielä kävelyt metsässä ja talliin pesulle.
Tallikaverin kanssa ehdittiin vaihtaa kentällä muutamia ajatuksia, joista yksi oli tämä. Ratsastus kasvattaa kärsivällisyyttä ja pakottaa koko ajan katsomaan omia virheitä päin. Joinain päivinä olet itse aivan terässä tekemään huippusuorituksia, mutta hevonen ei ole. Toisena päivänä itse mokailet, mutta hevonen pelastaa sinutkin. Harvat päivät ovat täydellisiä, jos vähänkin vaatii itseltään ja ratsultaan edistystä.
Toisaalta, niinä päivinä, kun ei vaadi, voi mennä hyvillä mielin maastoon terapiaratsastamaan. Se tekee hyvää sekä hevoselle että ratsastajalle.
*******************************
Muutamia artikkeleita Morris´in valmennuksista:
http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/4_2009/s18-20_heppa409.pdf
http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/4_2007/s14-16_heppa407.pdf
Eilen lämpömittari näytti illalla 20 asteen lukemia. Viikon helteet ovat pakottaneet treenaamaan kevyesti. Tintti onneksi juo riittävästi eikä siinä ole toistaiseksi ollut havaittavissa ainakaan kuivumisen merkkejä. Torstaina itse asiassa mietin, että juokohan se liikaa, kun karsina tuntui illan suussa haiskahtavan poikkeuksellisellisen paljon. Sittemmin en ole havainnut samaa.
Tintti on aika raivostuttava ratsastaa, kun se pääsee löysäilyn makuun. Viime kesä ja syksy mentiin jatkuvasti säästöratsastuksella, kun silloisella tallillamme ei luvatut ratsastusfasiliteetit mahdollistaneet hevosen kunnollista liikuttamista. Tinttiä liikutettiin, kuin se olisi ollut pikkuvikainen eläkeratsu. Se oli sietämätöntä. Repsahtanut kunto alkaa onneksi tulla pikku hiljaa takaisin, myös minulle. Tintin kaulakin on mielestäni paksuuntunut keväästä ja hevonen on muutenkin saanut massaa.
Silti meillä on vielä tekemistä. Yritän saada ratsastettua Tinttiä pyöreänä ja ylämäkeen. Välillä olen todella tuskastunut ja huomaan ajattelevani, että ei voi olla totta, että minä kamppailen sellaisten asioiden kanssa, mitä opetellaan jo alkeiskurssilla. Hävettää olla huono. Miten yksin kevyessä istunnassa pysyminen ja hevosen pään saaminen ylös ilman, että se makaa kuolaimella, voi olla niin vaikeaa?
George Morrisin vastaus kaikkiin ratsastettavuusongelmiin on: ratsasta eteen. Ja sitä minä teen. Eilen menimme illan suussa kentälle. Alkukävelyiden jälkeen menimme estekentälle. Voltteja, suunnanvaihdoksia ja temponvaihteluita ensin käynnissä ja sitten kevyessä ravissa. Ravi - pysähdys - ravi. Muutamia peruutuksia. Pääsääntöisesti eteen. Eteen. Eteen.
Keskityn pitämään pohjetta paikallaan. Minun on pystyttävä lupaamaan hevoselleni, että pohjettani kannattaa kuunnella herkästi, sillä se ei "puhu" koko ajan. Teen paljon sähäköitä siirtymisiä niin, että Tintti ihan oikeasti on hereillä eikä enää jatkuvasti kysy, saisinko sittenkin laahustaa. Lopulta laukkaan kevyessä istunnassa. Temponvaihteluita, voltteja. Yritän saada itseni pysymään paikallani, kohoamaan ylös. Ei eteen, ei alas. Tintti antaa palautteen, kun olen oikein, ja rentoutuu. Pärskähdyksiä. Dieselkone on hörähtänyt käyntiin.
Kun Tintti on siis kuulolla ja vertynyt, otankin jalustimet pois. Ratsastan suurta neliötä ensin käynnissä, sitten ravissa. (tämä perusharjoitus on suoraan Kyran kirjasta "Kyra ja Ratsastuksen taito") Ratsastan kunnolla kulmiin. Näin saan ulko-ohjan lyhennettyä työskentelypituudelle enkä roiku sisäohjassa. Tintti innostuu, kun teemme samaa ravissa. Temponvaihdokset tuntuvat pian satumaisen sähäköiltä tehdä. Kun siirryn pois neliöltä tehdäkseni suunnanvaihdoksia, teen muutamia askeleen pidennyksiä, joissa Tintti tuntuu liitävän. Tunne on sama, mistä valmentajani sanoi minulle taannoin, että jos tuomari uskaltaisi Helpossa C:ssä antaa askeleen pidennyksestä kahdeksikon, se tulisi nyt. Mutta nyt tätä ei näe kukaan...
Kun myöhemmin laukkaan isoa uraa pitkin, Tintti on työn touhusta niin innoissaan, että lähtee useamman kerran käsistä ja pörheltää menemään. Ratsastan edelleen ilman jalustimia ja yritän saada ristiselkään joustoa laukassa. Laukanvaihdot eivät oikein suju, vaikka yleensä saan ne sujumaan ilman jalustimia paljon paremmin. Osaan nimittäin pitää pohkeen silloin paremmin kiinni. Tuleepa tehtyä vastalaukkaa...
Teemme pituushalkaisijalla avotaivutusta, jonka jälkeen teen suoristuksen ja jatkan pohkeenväistöä. Lopuksi teemme vielä loppuravit keventäen ja Tintti saa venyttää kaulaa eteen ja alas. Vielä kävelyt metsässä ja talliin pesulle.
Tallikaverin kanssa ehdittiin vaihtaa kentällä muutamia ajatuksia, joista yksi oli tämä. Ratsastus kasvattaa kärsivällisyyttä ja pakottaa koko ajan katsomaan omia virheitä päin. Joinain päivinä olet itse aivan terässä tekemään huippusuorituksia, mutta hevonen ei ole. Toisena päivänä itse mokailet, mutta hevonen pelastaa sinutkin. Harvat päivät ovat täydellisiä, jos vähänkin vaatii itseltään ja ratsultaan edistystä.
Toisaalta, niinä päivinä, kun ei vaadi, voi mennä hyvillä mielin maastoon terapiaratsastamaan. Se tekee hyvää sekä hevoselle että ratsastajalle.
*******************************
Muutamia artikkeleita Morris´in valmennuksista:
http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/4_2009/s18-20_heppa409.pdf
http://www.ratsastus.net/arkisto/jutut/4_2007/s14-16_heppa407.pdf
Kommentit
Lähetä kommentti