lauantai 23. heinäkuuta 2011

Omassa huoneessa

Virginia Woolfin mukaan naisella tulisi olla omaa rahaa ja oma huone.

Palatessani pikkutyttönä kotiin uuden ystävän luota, kerroin äidilleni haltioituneena, miten ystävän kotona on niin paljon huoneita, että ystävän vanhemmatkin voivat nukkua eri huoneissa. Omasta huoneesta haaveilleesta pikkutytöstä se tuntui luksukselta. En tietenkään nähnyt äitini hymyn takaa sitä, mitä hän ajatteli. Samaa mietin minäkin ja olen onnellinen jakaessani huoneen mieheni kanssa.

Jos viime vuosisadan alkupuoliskon naisille omat rahat ja oma (kirjoitus)huone olivatkin yläluokkainen, saavuttamaton haave, ei se ihan niin yksinkertaista ole tänä päivänäkään. Periaatteessa jokaisella työtä tekevällä ihmisellä on kyllä omaa rahaa. Mutta käsi ylös kenellä on sitten teini-iän ollut mahdollisuus käyttää omia rahojaan mihin haluaa? Ja kenellä muka on tila, jossa voi  antaa ajatusten juosta ilman, että kukaan tulee nykimään hihasta tai keskyttämään? Työpaikka ei useinkaan edusta sellaista. Kotona harvalla on varaa ylimääräisiin neliöihin. Omaa rauhaa riittää kuvaamaan sekin, että minä pääsen nykyisin harvoin edes vessaan yksin ilman pientä seuralaistani!

Oma huone. Oma rauha. Oma tila. Vain tarpeellinen voi haaveilla tarpeettomuudesta. Yksinäinen ei haaveile hiljaisuudesta. Jos ihmisellä on kaikki maailman aika, muttei ketään, joka katsoo kelloa hänen kanssaan, onko ajalla samaa merkitystä? Oma huone edustaakin monelle todellisuudessa vain mahdollisuutta pysäyttää kellot edes pieneksi hetkeksi. Omaksi sellaiseksi.

Olen ajatellut, että ne jotka ihmettelevät, miten ihmiset jaksavat kököttää aamuruuhkissa yksin autoissaan, eivät ole päässeet sisälle yksin olemisen autuaaksitekevään voimaan. Niinä hetkinä voi olla vapaa ja tarpeeton. Sitä paitsi omassa autossa kukaan ei maiskuta korvan takana purkkaa. Ei niin ikään tarvitse kiusaantuneena kuunnella toisten yksityisasioita tai paskaa musiikkia. Ei haise hajuvesi, tupakka, ei ihmisen virtsa. Ei tarvitse töihin päästyä käydä suihkussa ja yrittää asentaa pyöräilykypärän alle liiskaantunutta tukkaa uudelleen. Auto on oma huone. Anteeksi maailma, tähän on tultu. Täällä ei ole tilaa ajatella ilman, että se saastuttaa.

Jos ajatellaan, että omaa huonetta tarvitaan mahdollistamaan yksilölle rauha omien intohimojen toteuttamiseen, minun oma huoneeni on tallilla. Ratsastan valmennuksia lukuunottamatta pääsääntöisesti yksikseni. Minä haluan sulkea ovet ja ikkunat muuhun maailmaan sillä sekunnilla, kun kiipeän satulaan. Se on minun aikaani, jolloin olen olemassa vain sitä hetkeä ja siinä hetkessä syntyviä tuloksia ja tunnelmia varten. Minua ei saa häiritä, minua ei saa tarvita. En välttämättä ole valmiudessa juttelemaan spontaanisti mukavia.

Tarpeettomuuden illuusio on illuusio. Mutta se on tarpeellinen sellainen. Tarpeettomuuden tunteen vallitessa on mahdollisuus helliä jotain aidosti omaa. Hevosen selässä vietettyjen tuntien sivutuotteena syntyvät niin ikään nämä tekstit. Vaikka lopullinen kirjoittaminen usein takkuaakin ajatusten katkeillessa ulkopuolisiin häiriötekijöihin, en tallilta palattuani enää kaipaa niin kovin sitä omaa kirjoitustilaa. Olen onnellinen jaetusta huoneestamme ja siitä, että mieheni oikolukee jokaisen tänne ilmestyvän tekstin. Miten väärin olisikaan, jos minulle tärkeät asiat olisivat minulle tärkeälle ihmisille täysin yhdentekeviä!

Oman huoneen ja rahan kaipuu on tänä päivänä pikemminkin kaipuuta mahdollisuuteen toteuttaa itselle tärkeitä asioita puitteissa, jotka ovat jaetut. Ei omalla huoneella ja omalla rahalla ole samaa merkitystä, jos ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...