Raskausratsastusta
Raskausaikana ratsastaminen puhututtaa. Hippoksen vuodentakaiseen numeroon (08/09) oli löydetty salonkikelpoiset raskausratsastajat, jotka olivat luopuneet hevostelusta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Raskaana oleva ratsastaja saattaa tuntea neuvolassa itsensä lähestulkoon päihdeäidiksi. Todella moni pohtii, onko sen oltava näin. Ratsastuskoulussa ratsastava voi tehdä päätöksen ratsastamattomuudesta helpommin, tosin hänkin joutuu aina sitoutumaan tunteihinsa lukukaudeksi kerrallaan. Ehkäpä raskaus käy syyksi ratsastustuntien peruuttamiselle ja rahojen palauttamiselle. Hevosen omistavalla asia usein on toisin.
Viikolla 24 sain muutamia harjoitussupistuksia, ja kun Tinttikin alkoi noihin aikoihin pyöriä paikallaan yrittäessäni nousta selkään, niin päätin jättää ratsastamisen. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat ratsastaneet ihan tappiin saakka. Valtaosan tiedän lopettaneen juuri tuossa samassa vaiheessa kuin itsekin tein. Minustakaan se ei enää sitten tuntunut hyvältä. Teimme kuitenkin pitkiä talutuslenkkejä ihan viimeisille viikoille saakka. Tintti odotteli minua aina kiltisti, kun jouduin ylämäissä vähän puhaltelemaan.
Lähestulkoon yhtä paljon ratsastajia mietityttää se, miten nopeasti satulaan kiivetään synnytyksen jälkeen takaisin. Oman kunnon mukaan on yleisin vastaus. Itse ratsastin ensimmäisen kerran kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Jumppapallosta sain apua siihen tunteeseen, että olen aivan poiju. Ja sen päällä hyppiessä sai vatsassa hevosen tahdissa keikkuneen vauvan nopeasti rauhoittumaan.
Synnytys olikin sitten toinen juttu. Todella monessa paikassa väitettiin, että ratsastajat eivät saa synnytettyä lapsiaan alateitse. Voi olla, että tilanne on eri jollain, joka ratsastaa 10 hevosta päivässä laskettuun aikaan saakka, mutta kyllä ne vatsalihakset sieltä antaa myöten. Hyvistä keskivartalolihaksista ja yleiskunnosta on varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa!
Paras neuvo varmasti oli se terveyskeskuslääkärin lause: ratsasta niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Sen jälkeen kun alat pelätä, alkaa nimittäin tapahtua onnettomuuksia niissäkin tilanteissa, joissa ei koskaan aikaisemmin tapahtunut.
Pinke on täyttänyt jo vuoden ja raskausaika tuntuu kaukaiselta. Minä ratsastin aina viikolle 24 saakka. Vatsa alkoi kasvaa tosissaan vasta viikolta 20 eli siihen asti käytin ihan tavallisia, tosin melko joustavia ratsastushousuja. Sitten vatsa vain pullahti enkä saanut enää housuja kiinni.
Rehellisesti sanoen, tämä jos mikä on päätös, minkä jokainen tekee täysin omista tuntemuksistaan käsin.
Vaikeinta oli tehdä päätös. Totta kai minä mietin, että jos jotain käy, niin syytänkö itseäni loppuelämäni.. Jos Tintti olisi tosi arvaamaton, tilanne olisi ollut eri. Jos minulla olisi ollut keskenmenoja alla, tilanne olisi ollut eri. Itsensä (ja miehensä) on syytä pitää rauhallisena. Jos se olisi tarkoittanut ratsastuksen jättämistä heti alkuunsa, niin se olisi ollut sitten niin.
Tuttava sanoi tömähtäneensä kovalle jäälle raskauden loppuvaiheessa ja käyneensä lääkärissä. Ilman hevosta siis. Lääkäri oli sanonut, että aika ihmeitä saa tapahtua, että lapsi tulee ulkoisen tärähdyksen aiheuttamana ennenaikaisesti pois. "Ajattele asiaa näin: Maailmassa on aina ollut paljon ei- toivottuja raskauksia. Jos olisi satavarma keino hankkiutua lapsesta eroon ilman kohdun sorkkimista, se olisi keksitty jo tuhansia vuosia sitten."
Minä lopetin esteratsastuksen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Pian ostin sellaisen vatsavyön, joka tuki vatsaa. Tarkastelin myyjän ilmettä, kun kerroin mihin harrastukseen se tulisi. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään aj hän sanoi, että vähemmän tärinää siinä kai tulee kuin juostessa. Topparatsastushousuistani sain löysättyä vyötäröä mukavasti. Saksalaiset muuten myyvät raskaustratsastukseen tarkoitettuja ratsastushousujakin. Suomesta näitä tuskin saa.
Olin raskaana viikolla 12 tai 13, kun matkantekomme katkesi metsästä rynnistävään hirvilaumaan. Silloin pelko hiipi puseroon itsellekin ja totesin, että nyt talutan hevoseni talliin.
Rehellisesti sanoen, tämä jos mikä on päätös, minkä jokainen tekee täysin omista tuntemuksistaan käsin.
Vaikeinta oli tehdä päätös. Totta kai minä mietin, että jos jotain käy, niin syytänkö itseäni loppuelämäni.. Jos Tintti olisi tosi arvaamaton, tilanne olisi ollut eri. Jos minulla olisi ollut keskenmenoja alla, tilanne olisi ollut eri. Itsensä (ja miehensä) on syytä pitää rauhallisena. Jos se olisi tarkoittanut ratsastuksen jättämistä heti alkuunsa, niin se olisi ollut sitten niin.
Tuttava sanoi tömähtäneensä kovalle jäälle raskauden loppuvaiheessa ja käyneensä lääkärissä. Ilman hevosta siis. Lääkäri oli sanonut, että aika ihmeitä saa tapahtua, että lapsi tulee ulkoisen tärähdyksen aiheuttamana ennenaikaisesti pois. "Ajattele asiaa näin: Maailmassa on aina ollut paljon ei- toivottuja raskauksia. Jos olisi satavarma keino hankkiutua lapsesta eroon ilman kohdun sorkkimista, se olisi keksitty jo tuhansia vuosia sitten."
Minä lopetin esteratsastuksen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Pian ostin sellaisen vatsavyön, joka tuki vatsaa. Tarkastelin myyjän ilmettä, kun kerroin mihin harrastukseen se tulisi. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään aj hän sanoi, että vähemmän tärinää siinä kai tulee kuin juostessa. Topparatsastushousuistani sain löysättyä vyötäröä mukavasti. Saksalaiset muuten myyvät raskaustratsastukseen tarkoitettuja ratsastushousujakin. Suomesta näitä tuskin saa.
Olin raskaana viikolla 12 tai 13, kun matkantekomme katkesi metsästä rynnistävään hirvilaumaan. Silloin pelko hiipi puseroon itsellekin ja totesin, että nyt talutan hevoseni talliin.
Viikolla 24 sain muutamia harjoitussupistuksia, ja kun Tinttikin alkoi noihin aikoihin pyöriä paikallaan yrittäessäni nousta selkään, niin päätin jättää ratsastamisen. Tiedän kyllä ihmisiä, jotka ovat ratsastaneet ihan tappiin saakka. Valtaosan tiedän lopettaneen juuri tuossa samassa vaiheessa kuin itsekin tein. Minustakaan se ei enää sitten tuntunut hyvältä. Teimme kuitenkin pitkiä talutuslenkkejä ihan viimeisille viikoille saakka. Tintti odotteli minua aina kiltisti, kun jouduin ylämäissä vähän puhaltelemaan.
Lähestulkoon yhtä paljon ratsastajia mietityttää se, miten nopeasti satulaan kiivetään synnytyksen jälkeen takaisin. Oman kunnon mukaan on yleisin vastaus. Itse ratsastin ensimmäisen kerran kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Jumppapallosta sain apua siihen tunteeseen, että olen aivan poiju. Ja sen päällä hyppiessä sai vatsassa hevosen tahdissa keikkuneen vauvan nopeasti rauhoittumaan.
Synnytys olikin sitten toinen juttu. Todella monessa paikassa väitettiin, että ratsastajat eivät saa synnytettyä lapsiaan alateitse. Voi olla, että tilanne on eri jollain, joka ratsastaa 10 hevosta päivässä laskettuun aikaan saakka, mutta kyllä ne vatsalihakset sieltä antaa myöten. Hyvistä keskivartalolihaksista ja yleiskunnosta on varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa!
Paras neuvo varmasti oli se terveyskeskuslääkärin lause: ratsasta niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Sen jälkeen kun alat pelätä, alkaa nimittäin tapahtua onnettomuuksia niissäkin tilanteissa, joissa ei koskaan aikaisemmin tapahtunut.
Täällä yhden lapsukaisen ratsastaja-äiti, iltaa. Itsellä ratsastuksen tauolle jättäminen raskausajaksi oli helppo päätös, koska silloin en omistanut vielä hevosta. Lapsukaisen alullesaaminen olikin sen verran kallista puuhaa, että jäi jo yritysvaiheessa hevostelu pois kuvioista.
VastaaPoistaJos jossain vaiheessa toista aletaan tekemään, en luultavasti inssin jälkeen kiipeä hevosen selkään. Mietityttääkin mitä sitten tehdään.. Ihana vuokraaja onneksi löytyy, eikä Tahvo kerää pöllövirtaa. Ehkäpä sitten pitää miettiä toisenkin vuokraajan hommaamista kuvioihin.