Vuosipäivän onnea

Vauvauintiohjaaja kysyi Pinken yksivuotispäivän aattona sen perinteisen kysymyksen: "Oi, muistatteko  edes enää aikaa, kun olitte vain kahdestaan."
Siihen on vain yksi luvallinen vastaus, ja me totta kai osasimme sen henkäistä, "ei, emme muista" 

Emme sanoneet totuutta, että tänäkin aamuna olisimme nukkuneet paaaljon pidempään, jos olisimme olleet kaksin. Emme huokailleet, miten paljon helpommin kaikki järjestyi aikaisemmin. Emme sanoneet sitä, mikä oli päällimmäisenä mielessä. Että kyllä me muistamme, hulluhan sen unohtaisi! Kun me olimme kaksin, meitä ei ollut kolmea!

Nyt tätä kuuluisi jatkaa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta sekin olisi valetta. Vaihtaisin pois jokaisen niistä päivistä, kun imetin tuntitolkulla rinnat verillä ja itkin. Se kärsimys ei ole minua jalostanut ja sen riittämättömyyden ahdistuksen vaihtaisin mieluusti pois. En nauttinut kirkuvan lapsen kantelemisesta enkä siitä, että koin olevani kykenemätön lohduttamaan omaa lastani.

Sen sijaan yksi asia on täyttä totta: olen sanoinkuvaamattomalla tavalla ollut koko ajan valtavan onnellinen. Ja joinain hetkinä seuraavat sanat ovat sopineet suuhuni paremmin kuin se lauseet, joita olen itse osannut muodostaa:

"Miten minua helpottaisi tieto

jota en voi koskaan saada:

että jonkin salaperäisen erehtymättömän

biologisen lain mukaan

olen ollut paras mahdollinen äiti

juuri näille pojille

virheistäni huolimatta."

-Eeva Kilpi