Kisakauden avaus
Sanovat, että äiti tunnistaa aina oman lapsensa itkun. Pinke parahti itkuun juuri, kun olin saanut lähtömerkin.
Yleensä Pinkestä on ihanaa, kun äiti ratsastaa kohti, mutta valtavan surkeaa, kun äiti ratsastaakin ohi. Onneksi tätä leikkiä on leikitty kentän laidalla jo jonkun aikaa, joten olen joutunut harjoittelemaan keskittymistä häiriöäänien ympäröimänä.
Yksi iso ero elämään ennen Pinkeä on se, että keskittymiskykyni saattaa olla nykyisin parempi kuin ennen. Rajallinen aika itsessään pakottaa ajankäytön tehokkuuteen. Tavallaan ei ole varaa häiriintyä lapsensa itkusta, jos lapsi on otettava kentän laidalle mukaan. Viime aikoina Pinke on ollut kentän laidalla myös Anssin kanssa silloin, kun olemme hypänneet viikonloppuisin.
Hyppäämisen suhteen on ollut hienoa huomata, että minun ja Tintin välinen luottamus on oikeastaan vain parantunut lähes puolitoista vuotta kestäneen hyppytauon aikana. Siitä on mielestäni ollut valtavasti hyötyä esteratsastukseen, että olemme ylittäneet tasaisella maalla siltoja, tasoristeyksiä, roskalaatikoita, hirviä jne. Kyllä minä jo uskallan julistaa, että menemme yli ja ohi mistä vain. Nykyisin yhdessä.
Kauden ensimmäisissä kisoissa olin päättänyt tehdä 0/0 -radan ja ylittää viimeisenä esteenä vaihtoehtoisen vesiesteen. Olin päättänyt ratsastaa vaikka pitkät tiet, jotta tavoitteeni täyttyy. Olin päättänyt olla hätiköimättä ja koota ajatukseni esteiden välissä. Verryttelyssä olin luvannut itselleni keskittyä hengittämään rauhallisesti. Olin päättänyt, että näytämme hyvältä samansävyisissä varusteissa.
Aika vähän meni pieleen. Kolean sään takia jouduin laittamaan pitkähihaisen paidan, joka oli aivan eri sävyinen kuin Tintille ostamani uusi satulahuopa ja siihen sopiva T-paitani. Mutta ennen kaikkea, uusinnassa tuli toiselta esteeltä kolmannelle tehtyä suunniteltua pidempi tie. Tämä maksoi ainakin sen 0,9 sekuntia, mikä oli eromme viimeiseen sijoittuneeseen, joten jäimme tällä kertaa ruusukkeetta.
Korjaamisen varaa on erityisesti ohjien pituudessa, mutta myös kropan asennossa. Minun on saatava Tintti lyhyemmäksi, jotta saan sen käännettyä tiukemmin. Erityisesti minun on saatava se pysymään lyhyenä, koska se yleensä saa hivutettua minulta lisää ohjaa painamalla jatkuvasti kädelle ja alas. Lopputulos on köydenvetoa: minä kerään ohjia, Tintti hivuttaa, minä kerään, Tintti hivuttaa... Ja kyllähän se sitä tekee, koska se on sillä tavoin tottunut saamaan minulta ohjat. Kunhan saan tämän vetoleikin loppumaan, uskon saavani myös istuntani pysymään takana ja vakaana.
Ensi kerralla tavoitteeksi otetaan tämän lisäksi tiukemmat tiet. Onhan se totta, että "ei sun kyllä koko maailmaa tarvitse kiertää mennäksesi esteeltä toiselle." Kokonaisuus oli silti tälläkin kertaa hyvä. Olen tyytyväinen siihen, että pääsääntöisesti osaan ratsastaa rataa: edetä esteeltä toiselle kokonaisuutena ja edeten, en vain este kerrallaan.
Yleensä Pinkestä on ihanaa, kun äiti ratsastaa kohti, mutta valtavan surkeaa, kun äiti ratsastaakin ohi. Onneksi tätä leikkiä on leikitty kentän laidalla jo jonkun aikaa, joten olen joutunut harjoittelemaan keskittymistä häiriöäänien ympäröimänä.
 |
| Kuva: Pia Paavilainen |
Hyppäämisen suhteen on ollut hienoa huomata, että minun ja Tintin välinen luottamus on oikeastaan vain parantunut lähes puolitoista vuotta kestäneen hyppytauon aikana. Siitä on mielestäni ollut valtavasti hyötyä esteratsastukseen, että olemme ylittäneet tasaisella maalla siltoja, tasoristeyksiä, roskalaatikoita, hirviä jne. Kyllä minä jo uskallan julistaa, että menemme yli ja ohi mistä vain. Nykyisin yhdessä.
Kauden ensimmäisissä kisoissa olin päättänyt tehdä 0/0 -radan ja ylittää viimeisenä esteenä vaihtoehtoisen vesiesteen. Olin päättänyt ratsastaa vaikka pitkät tiet, jotta tavoitteeni täyttyy. Olin päättänyt olla hätiköimättä ja koota ajatukseni esteiden välissä. Verryttelyssä olin luvannut itselleni keskittyä hengittämään rauhallisesti. Olin päättänyt, että näytämme hyvältä samansävyisissä varusteissa.
Aika vähän meni pieleen. Kolean sään takia jouduin laittamaan pitkähihaisen paidan, joka oli aivan eri sävyinen kuin Tintille ostamani uusi satulahuopa ja siihen sopiva T-paitani. Mutta ennen kaikkea, uusinnassa tuli toiselta esteeltä kolmannelle tehtyä suunniteltua pidempi tie. Tämä maksoi ainakin sen 0,9 sekuntia, mikä oli eromme viimeiseen sijoittuneeseen, joten jäimme tällä kertaa ruusukkeetta.
Korjaamisen varaa on erityisesti ohjien pituudessa, mutta myös kropan asennossa. Minun on saatava Tintti lyhyemmäksi, jotta saan sen käännettyä tiukemmin. Erityisesti minun on saatava se pysymään lyhyenä, koska se yleensä saa hivutettua minulta lisää ohjaa painamalla jatkuvasti kädelle ja alas. Lopputulos on köydenvetoa: minä kerään ohjia, Tintti hivuttaa, minä kerään, Tintti hivuttaa... Ja kyllähän se sitä tekee, koska se on sillä tavoin tottunut saamaan minulta ohjat. Kunhan saan tämän vetoleikin loppumaan, uskon saavani myös istuntani pysymään takana ja vakaana.
Ensi kerralla tavoitteeksi otetaan tämän lisäksi tiukemmat tiet. Onhan se totta, että "ei sun kyllä koko maailmaa tarvitse kiertää mennäksesi esteeltä toiselle." Kokonaisuus oli silti tälläkin kertaa hyvä. Olen tyytyväinen siihen, että pääsääntöisesti osaan ratsastaa rataa: edetä esteeltä toiselle kokonaisuutena ja edeten, en vain este kerrallaan.
Kommentit
Lähetä kommentti