Pääasia
80-luvulla Hevoshullu- lehden kampanjassa oli kissan kuva ja vieressä teksti: Kissoilla yhdeksän elämää - toiset käyttää kypärää. Kypärän kuulumista ratsastajan perusvarusteisiin peräänkuulutettiin tuolloin kampanjoilla, sillä se ei ollut kuulunut ratsastajien varusteisiin kovinkaan kauan. Ratsastuskouluissa kypärän käyttö oli ollut pakollista pitkään, mutta hevosenomistajien varusteisiin kypärä ei oikein tunnu kuuluvan vieläkään.
Luin lapsena ruotsalaisia ratsastusta käsitteleviä käännöskirjoja ja mietin, miten sellaiset potat päässä saattoikaan ratsastaa. Kypärä oli jo 80-luvulla muotijuttu ja suomalaiset kypärät olivat munankuorimaisen siroja. Ne hevosenomistajat, jotka niitä käyttivät, olivat sitoneet leukaremmit kypärän yläpuolelle. Kun 12-vuotiaana ratsastin itsekseni, uskallukseni ei riittänyt kypärättä ratsastamiseen, mutta leukaremmejä en pitänyt kiinni. Jonkun olisi pitänyt olla kertomassa, että tällä tavalla tein kypärästäni itse asiassa hyvinkin vaarallisen: tippuessani olisin voinut satuttaa itseni myös päästäni irtoavaan kypärään.
90-luvun alkupuolella aluekisoissa tuli pakolliseksi turvakypärän käyttö. Tuolloin minäkin hankin Wembleyn turvakypärän, koska se oli siro verrattuna ruotsalaisiin pottamalleihin. Kun sitä vertaa tämän päivän peruskypärään, se on erittäin siron näköinen. Turkasen kuuma se toki oli.
Olen kuullut monenlaisia selityksiä kypärättömyydelle: Tukka menee sekaisin. Ratsastan tarkemmin, jos joudun tosissani varomaan tippumista. Kypärä on kylmä, sen alla korvat jäätyy. Jos tipun, mieluummin kuolen kuin halvaannun. En ole tottunut käyttämään kypärää. Kypärät on kalliita ja niiden pintajännitys menee helposti rikki, jos niitä kolhii vähänkin. Ihminen ei opi ratsastamaan, jos hän ei opi varomaan tippumista. Maastossa kypärästä voi jäädä kiinni puunoksaan.
Eturivin ratsastajat riisuvat kypärän välittömästi kisasuorituksen jälkeen. Huippuratsastajat ratsastavat ilman kypärää ja eräänkin naistenlehden haastattelussa suomen ykkösesteratsastaja hyppää korkeaa estettä pää paljaana. On selvää, että tuhannet pikkutytöt katsovat tätä kaikkea ihan kuten minäkin 90-luvun alussa ja ajattelevat: taitavan ratsastajan merkki on paljas pää.
Harvoista kypärällä verhotuista hevosenomistajapäistä voi tehdä havaintoja siitä, onko kyseessä este- vai kouluratsastaja. Kypärän merkkikin paljastaa kantajastaan jotain. Värejä on monenlaisia, joten kypärän voi mätsätä muihin varusteisiinsa.
Yksityistallilla kypärästä saattaa myös tunnistaa, onko hevosenomistajalla lapsia. Harva äiti nimittäin ratsastaa pää paljaana. Kypärän alla jyskyttää tietoisuus siitä, että siellä suojellaan jonkun pääasiaa: omaa äitiä.
Luin lapsena ruotsalaisia ratsastusta käsitteleviä käännöskirjoja ja mietin, miten sellaiset potat päässä saattoikaan ratsastaa. Kypärä oli jo 80-luvulla muotijuttu ja suomalaiset kypärät olivat munankuorimaisen siroja. Ne hevosenomistajat, jotka niitä käyttivät, olivat sitoneet leukaremmit kypärän yläpuolelle. Kun 12-vuotiaana ratsastin itsekseni, uskallukseni ei riittänyt kypärättä ratsastamiseen, mutta leukaremmejä en pitänyt kiinni. Jonkun olisi pitänyt olla kertomassa, että tällä tavalla tein kypärästäni itse asiassa hyvinkin vaarallisen: tippuessani olisin voinut satuttaa itseni myös päästäni irtoavaan kypärään.
 |
| Kaikilla oli samanlaiset, joten nimikointi oli tarpeen. |
Olen kuullut monenlaisia selityksiä kypärättömyydelle: Tukka menee sekaisin. Ratsastan tarkemmin, jos joudun tosissani varomaan tippumista. Kypärä on kylmä, sen alla korvat jäätyy. Jos tipun, mieluummin kuolen kuin halvaannun. En ole tottunut käyttämään kypärää. Kypärät on kalliita ja niiden pintajännitys menee helposti rikki, jos niitä kolhii vähänkin. Ihminen ei opi ratsastamaan, jos hän ei opi varomaan tippumista. Maastossa kypärästä voi jäädä kiinni puunoksaan.
Eturivin ratsastajat riisuvat kypärän välittömästi kisasuorituksen jälkeen. Huippuratsastajat ratsastavat ilman kypärää ja eräänkin naistenlehden haastattelussa suomen ykkösesteratsastaja hyppää korkeaa estettä pää paljaana. On selvää, että tuhannet pikkutytöt katsovat tätä kaikkea ihan kuten minäkin 90-luvun alussa ja ajattelevat: taitavan ratsastajan merkki on paljas pää.
Harvoista kypärällä verhotuista hevosenomistajapäistä voi tehdä havaintoja siitä, onko kyseessä este- vai kouluratsastaja. Kypärän merkkikin paljastaa kantajastaan jotain. Värejä on monenlaisia, joten kypärän voi mätsätä muihin varusteisiinsa.
Yksityistallilla kypärästä saattaa myös tunnistaa, onko hevosenomistajalla lapsia. Harva äiti nimittäin ratsastaa pää paljaana. Kypärän alla jyskyttää tietoisuus siitä, että siellä suojellaan jonkun pääasiaa: omaa äitiä.
 |
| EDIT! Kuva lisätty 13.4.2015 |
Loistava teksti!
VastaaPoistaItsekin sain ensimmäisen turvakypäräni vuonna 1990, sitä ennen minulla oli neljä numeroa liian suuri (!) Wembley. Näin iso siksi, että sinne mahtui poninhäntä alle. Oli siinäkin osaava myyjä. Täytynee kirjoittaa oodi kypärälle, kiitos, kun innoitit.
Ja ollaan me nyt ainakin esikuvia ja käytetään sitä kypärää :)
Jossain vaiheessa, oliskohan ollut 80- lukua, oli mainos: Tyhjä pää ei tarvitse kypärää. Jäi mieleen :)
VastaaPoistaVarmasti! En kyllä tosiaan muista lapsena yhdenkään hevosenomistajan käyttäneen kypärää.
PoistaNo, 80-luvulla autoissakaan ei tarvittu turvavöitä. Lasten kantokoppa laitettiin vain takapenkille ja sisarukset tekivät tilaa. Ei takapenkeillä edes ollut turvavöitä.