Guilty as charged
Minä sain syyllisyydentunteen mukaani Jorvin synnytysosastolta. Sitä ei annettu minulle enkä pyytänyt sitä, mutta vaistonvaraisesti pakkasin sen mukaan. Olen epäillyt, että se ehkä livahti imetysohjeiden väliin, koska ensimmäisen kerran sain siihen pientä helpotusta luovuttuani täysimettämisestä Pinken ollessa kahden kuukauden ikäinen.
Kuljin koko helteisen kesän 2010 sumussa ja imetin. Kotona tunsin suurta paloa päästä tallille ja syyllisyyttä siitä, etten hoida hevostani. Tallilla koin syyllisyyttä siitä, etten ollut kotona nauttimassa kaikkialla niin lyhyeksi mainostetusta vauva-ajasta. Toki tiesin pienen maailmani pärjäävän hetkittäin ilman jumalaista läsnäoloani, mutta kyse ei ollutkaan tiedosta eikä tahdosta vaan tunteesta. Syyllisyys oli jossain syvemmällä. Olin itse synnyttänyt sen.
Tiesin koko ajan, etten haluaisi olla kotona 24/7, mutta koin syyllisyyttä siitä, että asia oli niin; maailmassa kun varmasti olisi ihmisiä, jotka vaihtaisivat paikkaa kanssani. Koin syyllisyyttä siitäkin, että olen ostanut hevosen, mutta hoidatan sen muilla. Ja aina joku pahaa-aavistamaton lisäsi tuskaani sanomalla "miten olet raaskinut jättää lapsesi" tai kysymällä "kukas sinun hevostasi nyt ratsastaa". Syyllisyydentunteeni oli kohtuutonta, sillä minähän vain yritin tehdä kompromissia entisen ja uuden elämäni välillä; löytää välimuodon sille, että olen vain kotona tai vain tallilla.
Ihmisten puheista välittyi minulle hyvin mustavalkoinen kuva äitiydestä, jonka mukaan ihminen voi olla joko täysipäiväinen äiti tai sitten ei. He kertoivat mielipiteistään "äiteinä ja ihmisinä". En tiedä, miksi ihmeessä nämä on erotettava? Joku otti asiakseen valistaa, että en voi saada kaikkea: nyt kuule loppuu se oma elämä ja jokapäiväinen ratsastaminen. Se kiukutti, mutta myös huvitti: tietenkin elämä muuttuu lapsen myötä! Mutta onko elämä on tai off? Joku kysyikin, aionko myydä Tintin.
Kun Pinke nukkui päiväuniaan tallilla ja ehdin ratsastaa sillä aikaa, aloin nauttia äitiyslomastani toden teolla. Olin silti lukevinan ihmisten katseista, että äitiyslomaa kuuluisi viettää lapsen ehdoilla. Mutta tiedän senkin, että joitain ihmisiä kiusasi aivan valtavasti se, että pystyin tekemään näin. Onhan se kurjaa huomata, että joltain onnistuu joku sellainen, mikä itseltä ei.
Kokeneemmat sanovat, että kestosyyllisyyden kanssa on vain opittava elämään. Sitä on toden totta harjoiteltu kuluneiden 10 kuukauden aikana, erityisesti vuoden alusta kun palasin töihin. Syyllisyydentunne kiteytyy siihen, että tuntee olevansa aina väärässä paikassa väärän aikaa ja on aina kiire jonnekin toisaalle. Tätä ikää ei suotta kutsuta nimellä ruuhkavuodet: minä kiroilen, painan tööttiä, tankkaan, odotan, kiirehdin, odotan ja huomaan olevani taas myöhässä. Välillä iskee matkapahoinvointi.
Mistä tämä purkaus sitten juolahti päähäni? Olen koko kevään toivonut, että voisin viettää tyttäreni kanssa mahdollisimman suuren osan niistä vähistä tunneista joita meillä on käytössä päiväkodin ja nukkumaanmenon välissä. Torstai-iltana pystyin ensimmäistä kertaa ratsastamaan yövuorossa, eli lähdin kotoa kun Pinke oli mennyt nukkumaan. Ensimmäistä kertaa hänen syntymänsä jälkeen minulla ei ollut syyllinen olo ratsastaessani.
Kuljin koko helteisen kesän 2010 sumussa ja imetin. Kotona tunsin suurta paloa päästä tallille ja syyllisyyttä siitä, etten hoida hevostani. Tallilla koin syyllisyyttä siitä, etten ollut kotona nauttimassa kaikkialla niin lyhyeksi mainostetusta vauva-ajasta. Toki tiesin pienen maailmani pärjäävän hetkittäin ilman jumalaista läsnäoloani, mutta kyse ei ollutkaan tiedosta eikä tahdosta vaan tunteesta. Syyllisyys oli jossain syvemmällä. Olin itse synnyttänyt sen.
Tiesin koko ajan, etten haluaisi olla kotona 24/7, mutta koin syyllisyyttä siitä, että asia oli niin; maailmassa kun varmasti olisi ihmisiä, jotka vaihtaisivat paikkaa kanssani. Koin syyllisyyttä siitäkin, että olen ostanut hevosen, mutta hoidatan sen muilla. Ja aina joku pahaa-aavistamaton lisäsi tuskaani sanomalla "miten olet raaskinut jättää lapsesi" tai kysymällä "kukas sinun hevostasi nyt ratsastaa". Syyllisyydentunteeni oli kohtuutonta, sillä minähän vain yritin tehdä kompromissia entisen ja uuden elämäni välillä; löytää välimuodon sille, että olen vain kotona tai vain tallilla.
Ihmisten puheista välittyi minulle hyvin mustavalkoinen kuva äitiydestä, jonka mukaan ihminen voi olla joko täysipäiväinen äiti tai sitten ei. He kertoivat mielipiteistään "äiteinä ja ihmisinä". En tiedä, miksi ihmeessä nämä on erotettava? Joku otti asiakseen valistaa, että en voi saada kaikkea: nyt kuule loppuu se oma elämä ja jokapäiväinen ratsastaminen. Se kiukutti, mutta myös huvitti: tietenkin elämä muuttuu lapsen myötä! Mutta onko elämä on tai off? Joku kysyikin, aionko myydä Tintin.
Kun Pinke nukkui päiväuniaan tallilla ja ehdin ratsastaa sillä aikaa, aloin nauttia äitiyslomastani toden teolla. Olin silti lukevinan ihmisten katseista, että äitiyslomaa kuuluisi viettää lapsen ehdoilla. Mutta tiedän senkin, että joitain ihmisiä kiusasi aivan valtavasti se, että pystyin tekemään näin. Onhan se kurjaa huomata, että joltain onnistuu joku sellainen, mikä itseltä ei.
Kokeneemmat sanovat, että kestosyyllisyyden kanssa on vain opittava elämään. Sitä on toden totta harjoiteltu kuluneiden 10 kuukauden aikana, erityisesti vuoden alusta kun palasin töihin. Syyllisyydentunne kiteytyy siihen, että tuntee olevansa aina väärässä paikassa väärän aikaa ja on aina kiire jonnekin toisaalle. Tätä ikää ei suotta kutsuta nimellä ruuhkavuodet: minä kiroilen, painan tööttiä, tankkaan, odotan, kiirehdin, odotan ja huomaan olevani taas myöhässä. Välillä iskee matkapahoinvointi.
Mistä tämä purkaus sitten juolahti päähäni? Olen koko kevään toivonut, että voisin viettää tyttäreni kanssa mahdollisimman suuren osan niistä vähistä tunneista joita meillä on käytössä päiväkodin ja nukkumaanmenon välissä. Torstai-iltana pystyin ensimmäistä kertaa ratsastamaan yövuorossa, eli lähdin kotoa kun Pinke oli mennyt nukkumaan. Ensimmäistä kertaa hänen syntymänsä jälkeen minulla ei ollut syyllinen olo ratsastaessani.
 |
| Klo 21.24 |
Paremmin maneesissa on tilaa tuohon aikaan ;-)
VastaaPoistaJoo, siellä oli kolme ratsukkoa kun mentiin ja yksi vielä jäi kun lähdettiin. :-)
VastaaPoistaMinä olen siirtynyt yövuorolaiseksi ihan puhtaasti mukavuussyistä. ;) Ei ruuhkaa maastossa/kentällä tai tallissa. Vain iltaheiniensä kanssa tuhisevia hevosia. <3
VastaaPoistaHienoa, että siellä saa mennä noin myöhään! Täälläpäin olen kuullut mitä mielenkiintoisempia tallin sulkemisaikoja! Omassa tallissa saa sentään tehdä niinkuin haluaa, odotan kans kesää, että voi sitten illalla myöhemmin käydä maastoilemassa - pikkuneiti on jo yöunilla eikä varmasti traktoritkaan kärrää tiellä edestakaisin!
VastaaPoistaMeillä talli on suljettava viimeistään klo 23.00. Isoissa tallissa ei tietysti voi tallinpitäjä ihan samalla tavalla määritellä, mitkä on ihmisten aikataulut. Hevosille on silti taattava lepoa, se on selvä.
VastaaPoistaPienissä kotitalleissa mennään usein tallinpitjänä aikataulujen mukaan, joten siinä onkin vuokralaisella haastetta, jos aikataulut eivät ole samat. Omassa tallissa saa tietysti sanella omat aikataulunsa.
Tiedän yhdessä tallissa sanotun, että kuuden jälkeen ei olisi hyvä tulla ratsastamaan ja toisessa, että kahdeksalta viimeistään.
Muistelin vielä, että miten ne aikataulut meni yhdellä paikallisella tallilla.. Ne olikin ihan järjettömät, monelle työläiselle mahdottomuus!
VastaaPoistaEli maneesissa sai käydä ennen klo 17. Ja kello 20 talli suljettiin. Eli kivat niille vuokralaisille!