perjantai 29. huhtikuuta 2011

Epämiellyttäviä totuuksia

Viikko sitten koulutunti ei olisi voinut mennä enemmän pieleen. Hevosta riisuessani purskahdin itkuun.

On selvää, että iltavuorossa ratsastaminen osoittautuu joinain päivinä raskaaksi. Kun käy päivätöissä ja opiskelee siinä sivussa täydennysopintoja, ei ihan kaikkina päivinä voi olla täydessä terässä. Tiettyyn pisteeseen epäonnistumisten puolustelu on vain selittelyä, mutta kyllä jokaisessa ämpärissä on laidat, joiden yli läikkyy.
Mitä tässä sitten ikinä yritetäänkin, sen ei taatusti ole tarkoitus näyttää tältä.
Niin kuin viime viikolla. Verenpaineeni nousi juuri ennen valmennusta hurjiin mittasuhteisiin erään puhelinkeskustelun jälkeen. Asia ei näin jälkikäteen ajateltuna ollut kummoinen, mutta siinä vaiheessa läikkyi. Kun minua tallilla vielä odotti mutakuorrutettu hevonen, tuntui että ei, nyt en kyllä jaksaisi tätä. Olin ladannut ensimmäiseen tauon jälkeiseen valmennukseen valtavia odotuksia ja valmistautunut kuulemaan, miten olen talven aikana toisaalla kehittynyt. En kuitenkaan saanut itseäni millään rauhoittumaan ja toisin kävi.

Järkevintä olisi varmasti ollut olla yrittämättä ratsastaa kunnolla ja mennä maastoon. Tunnilla onnistuin vain volteissa. Turhat kuvitelmat kehittymisestäni rapisivat nolosti tehtävä toisensa jälkeen. Olin täysin irti itsestäni ja siitä, mitä olin tekemässä. Valmentajan kurinpalautus tuntui pahalta, mutta se tuli tarpeeseen. Kotona Anssi kysyi, että olisiko nyt syytä vähän hellittää ja lohdutti, että onnistuit siinä yhdessä jutussa kuitenkin. (sitä edelsi kysymys: miten hevosella tehdään voltti?)
 
Tässä hypyssä ratsastajalla on vielä vähän hiomista.
Aina välillä joutuu kuulemaan totuuksia itsestään, joita ei haluaisi kuulla. Yksi sisuunnuttava asia oli saada taas kuulla, että pitää olla nopeampi (eli olen hidas!) ja että ole mukavuudenhaluinen (eli en siis viitsi yrittää!). Siis taas. Lukiolainen kysyi joskus äidinkielenopettajaltaan, miksi tämä aina valittaa samoista virheistä. Opettaja hymyili ja vastasi ”koska sinä aina teet ne samat virheet.”

Epämiellyttävä totuus on asia, joka ei vastaa sitä kuvaa, jonka on itsestään luonut. Näiden totuuksien kuulemiseen kouliintuu luonnostaan, jos sattuu olemaan monilapsisesta perheestä. Minulla on kaksi siskoa, ja meillä on totuttu antamaan suoraa palautetta kysymättä ja pyytämättä. Kuunneltuani aikoinaan riittävän kauan sisareni ystävällisiä huomautuksia siitä, miten poolokauluspaidat lyhentävät lyhyttä kaulaani entisestään, luovuin paitojen käytöstä. Hyvä niin, vaikka alkuun laitoinkin asiassa vastaan. Tiedänhän minä, että lyhyt kaula saa näyttämään lihavalta. Miettikää nyt, miltä Barbi-nukkekin näyttää, kun sen kaulan nuppi menee rikki ja pään joutuu työntämään hartioihin kiinni!

Epämiellyttävät totuudet sisuunnuttavat parhaiten silloin, kun ne tulevat oikealta taholta. Sisaruksien kommenteilta on helppo sulkea korvat. Koulussa opettajan on turha moittia oppilaita laiskoiksi aineissa, joissa oppilaat eivät edes halua pärjätä. Suoritukset ovat aina juuri niin hyviä, kuin mitä oppilaat haluavat olla. Kun oppilas ei halua yrittää enemmän, kehitys pysähtyy tai menee taaksepäin. Jos taas haluaa olla jossain hyvä, kaikki asian eteen tehty tuntuu vaivan arvoiselta. ”Sinä pystyt parempaan” sisuunnuttaa vain, jos oppilas haluaa pystyä parempaan. Itseensä tyytyväistä alisuoriutujaa se ei kiinnosta vaan jopa ärsyttää.

Palautteen on tietysti tarkoitus auttaa matkalla muutokseen. Jos kuultu asia ei vastaa sitä kuvaa, minkä on itsestään itselleen muodostanut, muutosta ei ehkä tapahdu, ei ainakaan ilman kriisiä. Idols- koelauluissa käy nuoria, jotka uskovat itseensä, vaikka kukaan ei koskaan ole kehunut heitä hyviksi laulajiksi. Palaute koetaan kateudeksi ja se ajatellaan tarkoitetun loukkaukseksi.
Kaarteisiin ratsastaminen ei tule koskaan valmiiksi.
Kysymys palautteen merkityksestä kiteytyy pitkälti siihen, olemmeko valmiita vastaanottamaan arviointia taidoistamme ilman, että koemme sen henkilökohtaisena loukkauksena, joka saa meidät sulkemaan korvamme? Ihmiset ympärillämme eivät yleensä tarkoita pahaa, mikä monilapsisen perheen vesan voi joskus olla hankala muistaa. Haluammeko vain pönkittää itsetuntoamme mielikuviamme hellivällä palautteella vai haluammeko muutosta. Kuinka paljon meidän on mahdollista erottaa toisistaan todellisia taitojamme, mielikuvaa taidoistamme ja sitä, millaisia haluaisimme olla? Muutokselle saattaa lopulta olla vain yksi este: minä itse.

Valheellisten mielikuvien helliminen ja korvien sulkeminen palautteelta saa meidät näyttämään Barbi-nukeilta, joilta on kaulan nuppi katkennut. Ja on ihan turha kuvitella, että muut eivät sitä huomaisi. Se on nöyrtymisen paikka. Here we grow again.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...