Kärpästen herrat

"Sä vaan sammaleissa ryömit, kiität ja pokkaat vahvempaa
Tässä nokkimisjärjestyksessä jokainen orjasta aloittaa
Mut nöyryyden kun muistat, voit itsekin sä päästä vielä komentamaan" 

(Jussi Hakulinen: Armeijan syvin olemus)

Elämäni kaksi kovimman nokkimisjärjestyksen toimintaympäristöä ovat olleet lapsuuden ratsastuskoulu ja opiskeluaikainen työpaikkani hampurilaisravintolassa. Niin pientä valtaa ei olekaan, ettei se voisi nousta hattuun.

Ratsastuskoulumaailmassa hierarkian huipulla oli hevosenhoitaja. Joissain tapauksissa yksityisten hevosten hoitaminen oli korkeammalle arvostettua kuin tuntiratsujen hoitaminen. Oli saavutus saada hoitohevonen, sillä se usein aukaisi tien eteenpäin, eli osallistumaan seurakilpailuihin, aluetason kilpailuihin ja ehkä jopa kansallisiin. Piti päästä piireihin. Pienet tytöt pääsivät piireihin tekemällä niitä tallitöitä, joita hevosenhoitajat eivät viitsineet tehdä. Eli siivota karsinoita. Siitä saattoi tulla pyydetyksi jonkun hevosen hoitajaksi. Sen hevosen nimeä sitten alettiin kirjoittaa penaaleihin, vihkoihin ja vessajulisteisiin. (äitini vessassa lukee edelleen Onesto, Frankie ja Monty)

Hampurilaisravintolan paskaduuni oli joutua työskentelemään kassalla ja kuuntelemaan humalaisen jääkiekkokansan päänaukomista. Painoimme töitä niska limassa hierarkian huipulla toimivien vuoropäälliköiden valvovan silmän alla. Nämä huolellisesti maalatut, valkoisiin paitoihin pukeutuneet mimmit seisoskelivat laiskasti takahuoneessa, kun me muut väänsimme burgeria pöytään keltaisissa farkuissamme, kulahtaneissa pikeepaidoissa, mauttomat lippikset päässä. Palkkaeromme olivat todennäköisesti olemattomat.

Vihasin sitä työtä. Inhosin itseäni, kun havahduin mielisteleväni näitä tyhjäpäitä, että pääsin kassalta muihin tehtäviin. Onnistuin etenemään ranskanperuna-altaalle. Voitte kuvitella, millaista työ oli, kun palmuöljyn tirinässä työskentely tuntui ylennykseltä! Jossain vaiheessa sain pakata hampurilaisia.
Vuoropäälliköiden valta perustui siihen, että he olivat aloittaneet kassalta, edenneet ranskanperuna-altailta keittiöön ja sieltä edelleen vuoropäälliköiksi. He tuntuivat nauttivan jokaisesta hetkestä, jonka saivat käskyttää muita. Eräs mimmi yleni sinä aikana, kun olin siellä töissä. Hän muuttui sillä sekunnilla varsinaiseksi kommendantiksi, joka aloitti lauseensa muistuttamalla, että silloin kun hän oli vielä pelkkä duunari...

Mitä ihmettä?

Vuoropäälliköillä oli valkoiset paidat ja kulkukortit hisseihin. Kun heille sopi, he päästivät meidät duunarit työpäivän päätteeksi hisseillä alas pukukoppeihin. Saattoipa olla, että jonkun tupakkatauko oli juuri silloin kesken. Kellokortti piti leimata ja palkanmaksu päättyi tietenkin sillä sekunnilla, kun työtehtävät loppuivat. Joskus pukukoppeihin pääsyä sai odottaa pitkäänkin. Työillat venyivät. Ei varsinaisesti kehuttavaa henkilöstöjohtamista.

Lapsuudessani kenelläkään ei ollut omaa hevosta. Heppatyttöjen nokkimisjärjestys ei siis perustunut rahaan, vaan muihin meriitteihin kuten siihen, kuka oli hoitanut hevosia ja kuinka kauan. Jossain määrin arvostettiin myös ratsastustaitoa, vaikka suurin osa pystyikin ratsastamaan vain kerran viikossa. Varallisuus tai vanhempien maksukyky eivät oikeuttaneet minkäänlaiseen arvonnousuun. Itse asiassa sillä perusteella saattoi jopa tulla suljetuiksi yhteisön ulkopuolelle. Tietyllä tavalla ratsastuskoululla elettiin demokraattista amerikkalaista unelmaa: kaikilla oli samat mahdollisuudet edetä, kunhan oli valmis tekemään kovaa työtä; Toisaalta leikittiin kärpästen herraa.

Merkittävimmät hevosenhoitajat juoksuttivat nuorempia heppatyttöjä, teettivät heillä likaisimpia töitä ja keskittyivät itse varusteiden huoltamiseen ja muuhun hienoon. ("et kuitenkaan osaisi koota suitsia oikein, joten minä teen sen."). Hevosenhoitajaksi yleneminen edellytti paskoihin hommiin suostumista, kuten karsinoiden ja betonivaluisten ruokakaukaloiden putsaamista. Ranskanperunoiden paistajaksi yleneminen edellytti kassatyöskentelyä ja mielistelyä. Muistan ikuisesti, miten vieressäni kassalla työskenneelle oikeustieteen ylioppilaalle humalainen lätkäfani tiuskaisi: "etkö sä saatanan suojatyöläläinen osaa edes yhtä hampurilaista antaa mulle oikein."

12-vuotiaana toimin 15 asteen pakkasessa seuran kouluratsastuskisoissa sihteerinä. Olin kääriytynyt viltteihin ja tunsin jäätyväni kuoliaaksi. Lopulta pyysin, että tilalleni tulisi joku muu. Tunsin itseni luovuttajaksi. Sanoin, että minua odotetaan kotiin, vaikka todellisuudessa vanhempani kyllä odottivat minun olevan tallilla koko päivän. Ennen kotiinlähtöä kävin kuitenkin lämmittelemässä sisällä. Vanhempi hevosenhoitaja huomasi lämmittelyni ja ilkkui minua valehtelijaksi, kun minulla ei siis ilmeisesti ollutkaan kiire kotiin. Olin toki (valkoinen) valehtelija, mutta minä sentään olin kantanut korteni kekoon kisojen eteen.

Tiukka hierarkia ja nokkimisjärjestys lienee tavallisinta yhteisöissä, joissa ihmisten kyykyttämiselle ei ole minkäänlaista muuta pohjaa kuin perinteet. Vahvimmat perinteet pitävät itse itseään yllä. Perinteitä on vaikea luoda tyhjästä ja niitä on vaikea katkaista. Tällaisessa yhteisössä johtavassa asemassa olevan henkilön johtajuus ei perustu todelliseen osaamiseen tai kokemukseen. Se on jonkunlaista sosiaalista johtajuutta, lapsellista sellaista; Muinoin käskytettävänä ollut nauttii, kun pääsee kostamaan kokemansa vääryyden, nauttimaan ylemmyydentunteesta. Tähän perustuu myös lukion nasutus, joka Helsingin lukioissa joitain vuosia sitten kiellettiin ja joka nykyisin jatkuu kouluajan ulkopuolella nuorten omana hauskanpitona. Koston kierrettä on nautinnollista jatkaa, koska yhteisö ympärillä itse oikeuttaa sen.

Kun aikoinaan astuin ensimmäistä kertaa espoolaiseen yksityistalliin, nämä kaikki muistot alkoivat tupsahdella mieleeni. Jännitin, olisinko hevosen vuokraajana joidenkin mielestä toisen luokan kansalainen. Oli kuitenkin vapauttavaa huomata, etteivät fiksut aikuiset ihmiset pääsääntöisesti toimi kuten teinitytöt. Toki aina joskus tuli poikkeuksia vastaan. Kurkkua kuristi, kun joku kerran väitti, että en suhtaudu Tintin hoitoon vakavasti, koska se ole minun oma hevoseni. Olin tyrmistynyt; minähän hoisin hevosta enemmän kuin kukaan muu! Olin jo lapsena ollut tarkka näissä asioissa halutessani samalla myös näyttää, etten teetä hommia muilla, vaan teen nöyrästi sen, mitä on sovittu ja vielä vähän enemmän.

Minä olin päättänyt jo paljon aikaisemmin, etten tulisi olemaan se, joka valkoinen paita päällä nojailisi tupakka suussa aidantolppaan ja teettäisi likaisen työn jollain muulla. Ruotsalaiset ovat tutkineet, että heppatytöistä kasvaa johtajia. Onhan se vuoropäällikkökin johtaja. Eikä johtajuus ole aina hyvää johtajuutta.

Luettavaksi niille, joiden äidinkielen opettaja ei tätä luettanut:
William Golding: Kärpästen herra (1954)

****************************
P.S. Lokakuussa peräänkuulutin aikuisten vastuuta puuttua pentujen menoon otsikolla Koko kylä kasvattaa. Lue teksti täältä.