lauantai 31. joulukuuta 2011

Perheellinen hevosenomistaja

Hevoset ja lapset vaativat aikaa ja rahaa. Kahden päiväkoti-ikäisen lapsen päivähoitomaksut lähentelevät ratsuhevosen tallipaikan kuukausivuokraa.

Tiesin kyllä tämän, kun raskaustesti ja hevoskauppojen välttämättömyys menivät pari vuotta sitten molemmat plussan puolelle samalla viikolla. Kun totuttelin uuteen elämäntilanteeseen, yritin etsiä tietoa siitä, miten raskaus, ratsastus, hevosen omistaminen ja pienet lapset saadaan sovitettua yhteen. Koska 40 hevosen tallilla hevosenomistajista vain kourallisella on lapsia, en löytänyt vertaistukea lähiympäristöstä. Netti ei tehnyt asiaa helpommaksi. Nimettöminä esiintyvillä ihmisillä oli rutkasti jyrkkiä mielipiteitä, ja omalla nimellään esiintyvät puhuivat oppikirjasuositusten mukaan.

Siksi olen iloinen, että monet ovat löytäneen tämän blogin samantyyppisten hakusanojen avulla, kuin mitä itse kaksi vuotta sitten käytin turhaan. Toivottavasti tämä on tarjonnut teille näkökulmia. En väitä, että hevosenpito tässä elämäntilanteessa on millään tapaa yksinkertaista. Se vaatii järjestelyjä, mutta se on mahdollista. Tämänastiset ruuhkaratsastusvuoteni mielestäni toimivat, koska

  • Hevoseni on järkevä. Sitä voivat helposti ratsastaa muutkin kuin minä. Tintillä on kaksi ratsastajaa, jotka hoitavat Tintin yleensä 2-3 päivänä viikossa.
  • Talli on lähellä kotia (5-6km) eikä ajomatkoihin kulu aikaa kohtuuttomasti.
  • Tallilla voi käydä ratsastamassa illalla klo 20.00 jälkeen.
  • Olen saanut tallikavereilta apua tarvittaessa.
  • Ympärilläni on paljon ihmisiä, joiden hevostietämykseen voin luottaa.

Minulla ei ole viisastenkiveä. Sen kuitenkin totesin kantapään kautta, ettei hevosta kannata viedä kauemmas, puitteeltaan heikompiin, mutta hinnaltaan halvempiin talliolosuhteisiin. Kun ajankäyttö on muutenkin rajallista, tallipaikan vuokrassa säästäminen ei kannata. Tämä tietenkin edellyttää, että kukkauronnyörejä voi hiukan venyttää harrastuksensa hyväksi. Nostan hattua niille, jotka pitävät hevosensa omassa pihassa ja ovat näin ollen valmiita jakamaan aikaansa myös harrastuspuitteitten ylläpitoon. He toki säästävät hevosten ylläpitokustannuksissa, mutta aikaa heillä tuskin on sen enempää kuin minullakaan. 24h vuorokaudessa pitää riittää työssäkäynnin, perheen, harrastamisen, nukkumisen, kotitöiden ja minun tapauksessani vielä opiskelujen kesken.

Tintille löytyi yllättäen uudet tummanruskeat suitset käyttämättöminä tallikaverin kaapista. Bling-bling!

Rahaa ja aikaa saisi takuulla olla enemmän. Jos yhden asian nostaisin ylitse muiden, se on kuitenkin excel, kiitos tästä miehelleni. Kuukausittain tehtävät laskelmat sekä ajan- että rahankäytöstä helpottavat elämää kummasti. Tintin ohjelma tehdään vapaapäivineen niin ikään aina kuukaudeksi kerralla. Tuo taulukko  rytmittää kaikkien Tinttiä ratsastavien elämää.

Yksin en selviäisi. En tietenkään voisi käydä illalla ratsastamassa samalla tavalla, jos Anssi ei olisi silloin kotona Pinken kanssa. Hänen lisäkseen kiitos kuuluu kaikille niille ihmisille, joita ilman en olisi selvinnyt ruuhkavuosiratsastuksesta. Kiitos Joanna, Pia ja Vivi, Noora, Annina, Muusa, Petra, Laura, Eeva, Sanna, Soile, Aino sekä tietenkin koko tallin henkilökunta ja tallikaverit!

Tuokoon uusi vuosi iloa ja onnea kaikille!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Ihmisenkoulutusopas

"Sata tapaa kouluttaa omaa ihmistä"
Paketin päällä oli sekä minun että Tintin nimet. Aattoiltana totesin lahjan hankkineelle miehelleni useampaan kertaan, että Tintti on tiettävästi lukenut tämän jo aikaisemmin ja kouluttanut minut itselleen sopivaksi.

"Jos pidät maastoilusta, vaihtuvista maisemista ja tykkäät samoilla polkuja pitkin, mutta maastoilu jännittää ihmistäsi, kannattaa uskotella tälle, ettet omaa saaliseläimelle tyypillistä itsesuojeluvaistoa laisinkaan. Kulje reippaasti liikenteen keskellä, ohita rohkeasti muovipussit, älä säiky traktoreita tai lumiauroja, haukkuvia koiria, ilmapalloja, vesilammikoita tai muitakaan sellaisia asioita, joita ihmiset yleensä pelkäävät kuollakseen."

"Suurin osa ihmisistä kammoaa joitain tiettyjä esteratojen esteitä. Yleensä he syyttävät sinua siitä -"se ei suostu hyppäämään muuria" - vaikka asialla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Opit tunnistamaan nämä kammotut estetyypit siitä, että ihmisesi alkaa tällaista estettä lähestyttäessä potkia sinua kovempaa ja kiskoa ohjista. Koska ihmisesi ei halua hypätä tällaisia esteitä, on ihan kohteliasta noudattaa hänen toivettaan, kunnes hän on niihin valmis."

"Kärsivällisyys, pitkäjänteisyys, suunnittelu, yhteistyökyky ja taito sietää takapakkeja ja silti jaksaa eteenpäin ovat tärkeitä ominaisuuksia ihmisesi koulutuksessa. Ennen kaikkea tarvitset uskoa siihen, että ennen pitkää ihmisesi pystyy muuttumaan."

Seuraavaksi aion hankkia miehelleni vastalahjaksi saman kirjailijan teoksen "One Hundred Ways to Live With a Horse Addict". Olen tosin varma, että miehelläni on jo ennestään tiedossaan useampi sata konstia hevosarjesta selviämiseen.

**
(Vapaasti suoritetut käännökset ovat minun tekemiäni, tarvittavin kääntäjän vapauksin)

perjantai 23. joulukuuta 2011

Jouluahdistusta

Kävelen sen ohi monta kertaa päivässä. Tekstin määrä siinä kasvaa ja kasvaa yhdessä huonon omatuntoni kanssa. Huomenna piinani on onneksi viimein ohi. Kestän vielä hetken, kestänhän?

Se on kuin kadulla vastaan tuleva feissari, joka kysyy, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista ja jolle vastaan, että ei kiinnosta, vaikka se ei ole totta. Kiinnostaa kyllä, mutta minulla ei vai ole aikaa jäädä keskustelemaan niistä. Minulla on oikeasti todella kiire.

Siispä ei. En putsaa hevoseni karsinaa itse jouluaaton kunniaksi. Olen pahoillani, siihen ei tule minun nimeäni.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Iloista asiakaspalvelua hevostarvikeliikkeessä

- Heippa! Voinko olla avuksi, etsitkö jotain tiettyä?
- En oikeastaan. Vaikka tavallaan tarvitsisin vaikka mitä.
- Sano vain jos voin auttaa, autan mielelläni.
- No oikeastaan voisin katsoa näin ennakkoon uutta sisätoppaloimea, uusia jalustinhihnoja, suitsia ja ratsastushousuja. En tosin ole vielä ostamassa, vähän kartoitan valikoimia.
- Esittelen mielelläni, mitä meillä on tarjolla. Katsotaanko alkuun niitä loimia?
- Katsotaan vaan. Kuinka paksuja nämä ovat?
- En tiedä. Se on kyllä tosi kestävä.
- Aha. Sen varmaan näkee täältä sisältä, jos katson itse... No jos niitä suitsia sitten, ruskeita.
- Nämä on hyvät, niissä on  tämä pull back- turparemmi.
- Sellaisia minulla ei olekaan ollut. Mikäs hyöty siitä itse asiassa on?
- En tiedä. Mutta kun niihin laittaa öljyä, ne pehmenee.
- Aha. No ehkä minä mietin vielä.
- Minkäslaiset jalustinhihnat sitten?
- Ruskeat. Tummanruskeat. Pehmeät. Venymättömät.
-Tässä.
- Nämä eivät oikeastaan ole ruskeat. Ja ovat kovat.
- Niin, niitä kyllä saa ruskeina, mutta meillä ei ole. Ne on käsityötä.
- Niin, mutta vähän väärän väriset. Nykyisetkin on väärän väriset, joten sillä on nyt vähän enemmän väliä.
- Mutta hei, auttainko sua niissä housuissa, mikäs merkki oli mielessä?
- Cavallo, mutta teillä ei taida olla...
- Ei niin, Pikeur on hyvä sekin.
- Kunhan se nousee vyötärölle, en halua lantiomallisia.
- Ai kaa-maa-laa, minusta vyötärömalli on ihan hirveä, en tykkää ollenkaan!
- Niin, mutta minä tykkään...

perjantai 16. joulukuuta 2011

Make love- not war!

Muistatko miltä tuntuu olla teini-ikäinen? Muistatko miten vaikeaa kaikki oli, miten vähän aikuisten sanomiset kiinnostivat? Pystytkö palauttamaan mieleesi maailmantuskan ja sen, miten olisit voinut nukkua koko ajan? Ja nukuitkin.

Olen pahoillani. Et muista etkä pysty. Näin vakuutti nuorisopsykiatrian emeritusprofessori Veikko Aalberg seminaariesitelmässään, jota olin kuuntelemassa joku aika sitten. Murrosiän mukanaan tuoma hormonaalinen mielen kuohunta on paikoin jopa niin rajua, että se yksinkertaisesti vain painuu pois mielestämme. Se on ihmiselämän kaoottisin vaihe ja samalla yksi tärkeimmistä kehitysvaiheista. 

Meillä ei ole todellakaan mitään hajua, miltä teinistä tuntuu. Edessämme matelee ameebamainen hajupilveen ympäröity ryhmittymä, joka nakkelee niskojaan, tuntuu juuri ja juuri pysyvän hereillä tai kasassa eikä tee mitään. Ja jos tekee, tekee väärin, tai ainakin tekee väärin kohta. Se tekee muutenkin kaiken vasta kohta. Vaatteet kestävät yllä juuri ja juuri, ja pää tuntuu olevan pelkästään koristeena. Raivostuttavaa.

Samaan aikaan me aikaihmiset vasta ärsyttäviä olemmekin: olemme tietävinämme kaiken paremmin ja nalkutamme koko ajan. Eikä meillä varmasti koskaan ole ollut elämää. Hauskaa nyt ei ainakaan. Pelkästään turhia sääntöjä, ketä kiinnostaa. Jos avaamme suumme, sanomme poikkeuksetta jotain negatiivista. Ja kyttäämme koko ajan.

Veikko Aalbergin ohje oli melko yksinkertainen. Antakaa teinien olla, mutta olkaa heille läsnä. Olkaa aikuisia. Älkää provosoituko. Keskustelkaa, sillä juuri keskustelua murroikäinen tarvitsee. Siitäkin huolimatta, että hän murahtelee takaisin eikä keskustelu tunnu keskustelulta. Tuhahtelu, mököttäminen ja selän takana jauhaminen eivät ole aikuisten hommaa, etenkin jos haluamme, että teineistä joskus tulee aikuisia -- ei vain kaltaisiamme.

Jokaisen, joka joutuu harrastuksen, työn tai arjen puitteissa olemaan tekemisissä teinien kanssa, voi olla hyvä tutustua Aalbergin tutkimustyöhön murrosiän merkityksestä ihmisen kehitykselle.  Minun silmäni avautuivat ihan uudelle tavalla häntä kuunnellessani. Aalberg kehottaa aikuisia kestämään arvostelun ja kapinoinnin, sekä pysymään aikuisina. Murrosikä on elämänvaihe, jonka on syytä tulla ajallaan ja joka – luojan kiitos – menee ohi ajallaan.

Ja sitten sen unohtaa. Mutta harva nuori unohtaa aikuisen, joka kohteli häntä tuona ajanjaksona ihmisenä – ei vihollisena.

************************************

Lue lisää aiheesta Aalbergin aihetta käsittelevistä kirjoista (Aalberg & Siimes: Lapsesta aikuiseksi) tai esimerkiksi tämän linkin kautta: http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2008/03/murrosin-haasteet-kasvatukselle.html 

maanantai 12. joulukuuta 2011

11 kg kevyempänä, samoissa vanhoissa ratsastushousuissa

Heinäkuun 20. päivä kirjoitin tänne lauseen "Laihduttaminen on tylsää, mutta itsehän söin. Nyt pitäisi syödä vähemmän."

Kannustimena minulla oli uudet ratsastushousut. Entiset nimittäin uhkasivat hajota jalkaan. Kokonaispainonpudotukseksi olin määrittänyt 13kg. Kun aloitin aiheesta kirjoittamisen, oli kiloja lähtenyt kaksi.

Nyt olen 11 kg kevyempi kuin heinäkuussa. Olen jäänyt junnaamaan kahden kilon päähän tavoitepainostani. Uusista ratsastushousuista ei ole tietoakaan, koska olen joutunut ostamaan muita uusia vaatteita. Karkeasti sanottuna XL on nykyisin M, ja entinen 42 on 38. Joitain viikkoja sitten ostin farkut, jotka ovat samankokoiset kuin rippikoulukesänä ostamani.

En oikein tiedä, miten noiden kahden viimeisen kilon kanssa käy. Olen suhteellisen tyytyväinen tähänkin painoon. Ratsastushousuni kestävät toistaiseksi koossa juuri ja juuri, mutta saumat eivät onneksi joudu koetukselle. Ehkäpä ensi vuonna on uusien housujen aika. Ainoastaan yksi asia hiukan askarruttaa.

Kiefferin istuin on alkanut tuntua entistäkin kovemmalta. Isomman hanurin kanssa oli mukavampi ratsastaa.
Näihin toppahousuihin mahduimme kaksi vuotta sitten myös kahdestaan.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Mitä ajattelin tänään

Sanotaan, että ihmisellä on kaksi perintoä: geenit ja kulttuuri. Ihmiset kasvavat omanlaisikseen siinä kontekstissa, johon heidät synnytyslaitokselta tuodaan. Ensin on kodin vaikutus, sitten tulee kavereiden vaikutus. Asuinalueella ja ympäristöllä voi olla enemmän vaikutusta murrosikäisen elämään kuin millään, mitä kotoa oppii. Ja joskus on ihan hyvä niin. Aina ei kuitenkaan ole.

On naurettavaa kuvitella, että ihminen voisi omien valintojensa perusteella muokata lapsestaan jonkunlaisen. Puolitoistavuotiaalla tyttärelläni on vahva oma tahto. Temperamenttikin vaikuttaa sellaiselta, että ensi vuosikymmenellä viimeistään hän todennäköisesti on ihan vain periaatteesta kanssani eri mieltä lähes joka asiasta. En usko voivani sisäänajaa häneen minkäänlaisia aatteita. Aatteellinen meuhkaaminen ei muutenkaan mielestäni ole aikuisen ihmisen hommaa. On tavallaan surullista, jos aikuiselle asiat ovat mustavalkoisia.

Tätä olen mietiskellyt, kun olen lueskellut uusinta -- ja ehdottomasti elämäni viimeisintä -- Vauva -lehden numeroa (12/11). Siinä haastatellaan kahta erilaista isää lapsenhoidosta. Toinen heistä on nokkelana toimittajana tunnettu Tuomas Enbuske. Toinen on Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius.

Stranius ei kerro lehdessä lapsensa sukupuolta, sillä sukupuoli ei hänen mielestään saa ohjata sitä, miten lapseen suhtaudutaan. Enbuske taas uskoo, että sukupuolettomuuden ihannointi kohdistuu nimenomaan tyttöihin ja siihen, että tyttöydessä on jotain väärää. Hänen tyttärensä pukeutuu myös pinkkiin.

Myönnän pitäväni Enbusken kirjoituksista, ja pidän niistä jopa niin paljon, että toisena haastatellun Straniuksen lapsenkasvatusperiaatteet olivat minulle kuin punainen vaatte. Ja siksi sain artikkelin lukemiseen tuhrattua viikon.Tuohduin joka kerta liikaa. Että joku ihminen voi sitten olla eri planeetalta lähtöisin! Siis eri planeetalta kuin minä. En pysty hyvällä tahdollakaan ymmärtämään, miten jonkun maailmassa aate on omaa lasta tärkeämpi.

Mutta sitten yksityiskohtiin. Ajatuskin siitä, että lapselle ei saisi antaa tuttia, koska lapsen pitää ollaa kiinni äidissä - siis tississä - on kamala! Ja lisää tulee: lasta ei saisi laittaa vaunuihin, koska kantoliina luo läheisyyden. Lasta ei saa nukuttaa omaan sänkyyn, koska perhepeti on parasta läheisyyttä. Ei häkkisängylle, ei vaaleanpunaisille vaatteille, ehdoton ei etunimille, joista käy ilmi lapsen sukupuoli. Ei. Ei. Ei.

Minussa heräsi syvästi vihaamani "odotappa vain"- ihminen.

Tekisi mieli sanoa, että "odotappa vain, kun tyttäresi (nimi on Ruska ja lapsi näyttää tytöltä) ensi kerran pyytää Hello Kitty -paitaa", kun hän haluaa kuulua joukkoon. Että "odottapa vain, se kantoliinailu ei onnistu kaikilla, vaikka miten yritetään." Ja että "odotappa vain, kun te aikuiset ette ole kahteen vuoteen nukkuneet kunnolla perhepedissä, niin tekeekö mieli vähän joustaa lapsen läheisyydentarpeesta." Entä sitten, kun lapsi tulee itkien kotiin ja kertoo, että hän jää kaikkien leikkien ulkopuolelle vain vanhempiensa periaatteiden takia? Onko se lapsen edun mukaista, jos toiminta, johon lapsi haluaisi ryhtyä ei vahingoita kuin vanhempien periaatteita?

Jatkaisin litaniaani ja kysyisin edelleen: Onko lapsen kasvatuksessa todella kyse vain lapsen biologisista tarpeista ja vanhempien aatteista, kuten haastattelusa annetaan ymmärtää? Kuinka vaihtoehtoisesti perhe voi elää ilman, että se alkaa näyttäytyä oudolta, ilman että se syrjii? Voisiko taas löytyä joku välimuoto kuin että ostetaan lapselle kaikkea tai ei mitään?

Stranius sanoo, että "usein on juuri niin, että ne, joiden pää on lapsena tungettu vessapönttöön, menestyvät aikuisena". On varmasti psyykkisesti eheyttävää ajatella näin. En silti ymmärrä, miten pään työntäminen vessanpönttöön olisi millään tavalla kummankaan edun mukaista, ei työntäjän eikä pään haltijan. Vastustan ajatusta, että tarvitaan onneton lapsuus, jotta voidaan menestyä. Minä en sitä paitsi halua lapseni olevan kummallakaan puolella. Vessanpönttöön ei laiteta mitään elävää.

Jos Pinke joku päivä tulee koulusta kotiin ja kertoo tytöstä, jolla on oudot vaatteet ja outo nimi, selitän hänelle, että maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Ettei se ole sen tytön vika. Jollain on kaksi isää, jollain tumma iho, joku on köyhä omasta tahdostaan, joku täysin tahtomattaan. Se on kuitenkin paljon helpompaa kuin selittää lapselle, miksi pitää leikkiä jonkun kanssa, jonka erilaisuus ei ole ulkoista vaan sisäistä. Jos tyttö itse on tyttäreni mielestä outo, miten selitän sen?

Uskon kyllä, että on olemassa kasvatuksellisia perusperiaatteita, mikä luovat pohjan kaikelle: vaikka edesmenneellä isälläni oli hyvin kärkkäitäkin mielipiteitä joistain vähemmistöryhmistä, hän sanoi aina, ettei ketään saa syrjiä. Silloinkaan, vaikka nämä tuntuisivat tosi typeriltä. Se oli kultainen sääntö, joka ajoi kaiken ohi.

Niinpä luin rauhallisesti lehden loppuun ja aloin miettiä, miten kasvatan lastani suvaitsemaan niitäkin, jotka tekevät itse tarkoituksella kauhean vaikeaksi sen, että kukaan suvaitsisi heitä.

Se kun on kaikista vaikein suvaitsevuuden muoto. Myös aikuisisten maailmassa.

**************************

http://quarantie.blogspot.com/2011/08/laumasielut.html

http://quarantie.blogspot.com/2011/05/vuosipaiva.html

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ylittämistä kaipaavia esteitä

Tintti on epäpuhdas. Miksi näin on, on pelkkää spekulaatiota.

Se saattaa olla venäyttänyt itsensä aitauksessa nyt, kun Etelä-Suomessakin on pakastanut ja liukasta. Eilen kiersimme molemmat tallia ympäröivät golfkentät, kun siihen tarjoutui ensimmäistä kertaa tänä talvena mahdollisuus. Rauhallisesti kyllä, mutta vähäinenkin lumi tuo vähän vastusta. Voi olla, että se meni jumiin siitä.

Meidän piti hypätä tänään pitkästä aikaa, mutta valmennus meni verrytelun aikana havaitsemani epäpuhtauden toteamiseksi. Olemme hypänneet viimeksi HIHS-viikolla lokakuussa. Sen jälkeen on tullut ylitsepääsemättömiä esteitä puolin, toisin ja kolmansin. Nyt oli taas Tintin vuoro. Toisaalta eipä tässä ole ollut kauheasti syytäkään treenata, sillä tiedossa ei ole mitään kisoja tai kisantapaisia. Olemme siis tehneet vaihtelun vuoksi muita juttuja.

Harmittaa silti ihan älyttömästi, vaikka tiedän ettei tällaisia juttuja voi sen kummemmin ehkäistä. Niitä nyt vain tulee. Tyhmintä olisi lakata liikuttamasta hevosta vaihtelevilla alustoilla, koska silloin tapaturmien riski kasvaa entisestään, jos hevonen ei totu katsomaan, mihin astuu.

Lähellä oli, etten kaiken lisäksi venäyttänyt itse itseäni, kun talutin Tintin pidempää reittiä maneesilta talliin. Ratsastussaappaissa on aika vähän pitoa.

Lupauduimme mukaan jouluaaton katrilliin. Tintin epäpuhtauden lisäksi sille toi oman haasteensa tänään se, että Pinke yritti pontevasti laittaa katrilliohjelmaa roskikseen. Vasta riittävän monta kertaa molempien vanhempien suusta toistettu "Älä laita sitä roskikseen, äiti tarvtsee sitä" tuotti toivottua tulosta.

Meillä joka päivä on nyt itsenäisyyspäivä. Puolitoista vuotta vanhempien tahtoa on taaksejäänyttä elämää.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Suuria saavutuksia

11-vuotiaana sain ratsastaa seurakisoja ratsastuskoululle tulleella pikkuponilla. Ponin nimi oli Monty. Sillä ei ollut kenkiä, ja ensimmäiset kuukaudet sillä oli kaksi askellajia: käyntiä pitkin ohjin, ja laukkaa ohjastuntumalla.

Monty, lentävä sirkus.
Monty oli näppärä hyppääjä, siinä ei vain ollut jarruja. Olin sille pikkuisen liian pitkä, mutta koska useimmat eivät halunneet sillä ratsastaa, koin saaneeni siihen pienimuotoisen yksinoikeuden. Olin siitä tietysti hurjan ylpeä. Sain osallistua sillä sekä este- että kouluvalmennukseen. 90-luvulla ratsastettiin paljon gramaaneilla. Sittemmin en ole niitä käyttänyt. Montyllä olen ratsastanut ensimmäiset mieleen jääneet etu- ja takaosakäännökset.

Kerrankin innareita hypättäessä Monty lähti lujaa ensimmäiselle esteelle, mutta sujahti sitten ensimmäisen ja toisen esteen välistä pois linjalta. Minä tein upean ilmalennon maahan. Loput kaksi estettä kaatuivat minun ja Montyn yhteistyöllä, kun keilasimme ne nurin ohjilla, joista pidin tiukasti kiinni ilmalentoni ajan ja vielä maahan laskeutumisen jälkeen. Opettaja sanoi, että uudelleen vaan. Ja niin mentiin.

Montyn kanssa opin ratsastamaan hiljaa, sillä se kielsi, jos ratsastaja häiritsi sitä. Tintti on samanlainen, mutta Tintissä on todella herkät jarrut. Montyn kanssa oli helppo olla tekemättä mitään, koska sitä ei tarvinnut koskaan ratsastaa eteen eikä se toisaalta reagoinut pidätteisiin. Vähän vaarallinen se oli, näin senioriratsastajan näkökulmasta. Kengätönkin vielä. Muistan, että kerran se pillastui ja liukastui asfaltille. Sen ratsastajalta murtui nilkka.

11-vuotiaana minulla oli taatusti enemmän intoa kuin taitoa. Kun minut sitten todettiin Montylle liian pitkäksi ja sain alkaa osallistua kisoihin tallin ykkösponilla, olin tietenkin vakuuttunut siitä, että olin loistava ratsastaja. Sitä paitsi opettaja oli kehunut rytmitajuani ja luontaista hyppäämistaitoani.

Yli esteiden 1992
Tietenkin saimme ruusukkeita -- poni oli yksinkertaisesti niin hyvä, että sillä kuka tahansa olisi saavuttanut mitä vain! Siksipä vuonna -92 saavutettu Etelä-Karjalan piirin ponimestaruus oli vain kisa, joka minunkin täytyi voittaa. Poni kun oli voittanut sen joka vuosi, vaikka sillä oli ollut eri ratsastaja. Olisi ollut häpeällistä, jos en olisi pystynyt siihen.

Menestys ei tunnu samalta, jos sitä ei koe ansainneensa. On ehkä pelottavaakin, jos nuorena saa ratsastettavakseen rusettikoneen. Menestyksestä voi tulla suurempi tavoite kuin itsensä kehittämisestä. Poniratsastus on aina enemmän tai vähemmän leikinomaista ja siitä hevosratsastajaksi siirtyminen on iso askel. Jos tottuu voittamaan ilmaiseksi ja harjoittelematta, miltä mahtavatkaa tuntua ensimmäiset vastoinkäymiset? Niitä nimittäin ennen pitkää tulee väistämättä eteen, harjoitteli miten kovin tahansa.

Piirinmestaruuskisan jälkeen olo oli toki ylpeä, mutta myös erittäin helpottunut: minäkin tein sen. Varjele, jos olisin epäonnistunut! Frankiella KUULUI voittaa. Frankie- the Winner! Kilpailutuloksena se toki tulee aina ja ikuisesti olemaan ykkössaavutukseni. Sen sijaan edellisenä talvena olin kokenut Monty-ponin kanssa hetken, jonka yksityiskohdat muistan paljon selvemmin kuin tuon Imatralla ratsastetun kisan.

Seurakisat HubSin maneesissa pakkaspäivänä joskus talvella -91-92. Luokka oli 60cm. Maneesin kulkuoven vieressä oli kaarteessa ristikko, jolle tulimme liian kovaa. Monty kielsi rajusti. Uusi yritys. Taas kielto. Muistan miten kiehahti: tällä kertaa me emme kiellä tästä ulos! Nyt pitää rauhoittua, ei saa tyrkätä.

Ja sillä päättäväisyydellä me pääsimme yli. Kun Monty lähti radan viimeiseen hyppyyn, riemu tulvahti lävitseni ja sitten kuulin korvissani huudon: Hyvä Anniina! Ääni kuului eräälle tallin aikuiselle, jonka mielipiteellä oli minulle suuri merkitys, mutta jonka en olisi koskaan uskonut minua huutaen kannustavan.

Maneesin ulkopuolella tuli voitonriemuinen itku. Se sisälsi puhdasta ylpeyttä omasta päättäväisyydestä ja ratsastustaidosta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Kenen ehdoilla?

- Perheen ei kuuluisi elää lapsen ehdoilla. Aikuiset päättävät, miten perhe toimii, sanoi psykologian yliopistonlehtori meille luennolla tällä viikolla. Olen ollut täydennysopintojeni takia taas viikon Pohjois-Karjalassa.

Termistö on hankala. Se, mikä tarkoittaa yhdelle yhtä, tarkoittaa toiselle toista. En usko, että läheskään kaikki oikeasti antaisivat lasten ehtojen pyörittää arkielämää, vaikka he sanovatkin elävänsä lasten ehdoilla. Mutta mihin lehtori todella viittasi, oli se, että aikuisten pitää antaa lapsille tekemisen malli. Ei kenenkään tehtävä ole elää toisen ehdoilla ja täysin toista varten.

Kolikolla on kääntöpuolensa. Ei perhe tietenkään saa toimia yksinomaan aikuistenkaan ehdoilla ja aikuisten tarpeista käsin. Perheen on toimittava yhteiseksi hyväksi. Lasten on hyvä saada sellainen aikuisuuden malli, että aikuinen ei ole kenenkään toisen palvelija. Jokaisella ihmisellä on omat tarpeensa yksilönä. Perhe toimii, kun kaikkien tarpeet huomioidaan.

Lapsille ja kodinhoidolle omistautuminen on moderni ilmiö. Se on valinta, joka on taloudellisesti mahdollista yhä useammille. Historiallisesti se on yläluokkainen ilmiö, tosin silloin lastenhoito jäi useimmiten lastenhoitajille. Maatalousyhteiskunnassa tehtiin pitkää päivää työn parissa eikä vanhemmilla ollut lapsilleen aikaa senkään vertaa, mitä työssäkäyvillä vanhemmilla on nykyisin.

Meille luennoinut lehtori sanoi kärjistetysti, että modernin naisen haaste ei tunnu enää olevan vain uran ja perheen yhdistäminen. Nyt on yhdistettävä ura, perhe ja harrastukset. Monet meistä täydennysopiskelijoista lisäsivät siihen mielessään vielä opiskelun.

Suomalainen yhteiskunta rakentuu sille, että aikuiset käyvät töissä. Koulutusta arvostetaan. Naiset eivät ole taloudellisesti sidottuja aviomiehiinsä, koska he ovat koulutettuja ja voivat elättää itsensä työnteolla. Useat silti valitsevat kotiin jäämisen, sillä he haluavat hoitaa lapsensa itse. Voi olla, ette heillä ei myöskään ole erityisen suuria haluja mennä töihin. Valintoja voi perustella monin tavoin.

Lehtorin luento voimaannutti. Vaikka arkipaletti onkin joskus raskas pyörittää, meidän perhemme on katsonut selviävänsä siitä tässä hetkessä. En ole huolissani siitä, etten viettäisi tarpeeksi aikaa Pinken kanssa. Hän on mukanani tallilla tekemässä tallitöitä: laittamassa porkkanoita ämpäriin, järjestelemässä harjoja ja viemässä hevosia ulos. Kotona hän saa osallistua ruoanlaittoon siirtelemällä kasviksia astiasta toiseen. Emme vietä yhdessä laatuaikaa vaan ihan pelkkää aikaa.

Minä toivon, että pystymme antamaan hänelle sellaisen elämisen mallin, jossa vastuu kannetaan, töitä tehdään, eläimet hoidetaan, opiskelut opiskellaan, syöminen tapahtuu yhdessä ja siinä välissä ollaan kuin ellun kanat. Aikaa vastaan on silti vaikea taistella, joten jostain on tingittävä.

Meillä tingitään siivoamisesta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kyllä se pian loppuu

Hevonen on viisas eläin. Kun tulimme tänään maastosta talliin ja otin Tintiltä varusteet pois, se puisteli itseään ja piehtaroi. Kuiva turvekerros imi siitä kosteuden ja hetken päästä ja muutaman harjanvedon jälkeen se oli kuiva. Tinttiä ärsyttää loimien pukeminen ja riisuminen, joten kun se kerran pystyy kuivattamaan itsensä ilman kuivatusloimia, niin hyvä niin.

Marraskuu suorastaan pakottaa katselemaan arkisia asioita vähän vaaleanpunaisesti. Loppumaton syksy on muuten todella pitkä ja loppumaton. Siksi minua jaksaa hellyyttää Tintin kärsimätön ruokakäyttäytyminen yhä uudelleen. Se nimittäin tietää, kuinka kauan minulta  saa kulua aikaa rehuvarastossa sen pöperöiden hakemiseen. Jos tuo aika ylittyy muutamallakin sekunnilla, on syytä kovaäänisesti huutaa ripeämmän palvelun perään.

Silmänympäryshoitoa.
Tintti tuntuu olevan aina loppuviikosta aivan kypsä maneesissa pyörimiseen, joten yritän käyttää sitä maastossa aina kun on mahdollista. Pimeyden takia meillä ei arkisin kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Siksi menimme tänään maastoon, vaikka satoi. Tintti oli innokas ja selvästi nautti golfkentän huoltoteiden avarista maisemista, sillä jarrujakin saatiin testata toden teolla.

Kun Guns´N´Rosesin kappale November Rain julkaistiin 90-luvun alussa, muistan ajatelleeni, että se ei kuvaa Suomen marraskuuta. Marraskuussa nimittäin sataa lunta. Sittemmin on ollut monta marraskuuta, jolloin on saatu jäätävää sadetta. 

Säätila jää mieleen vain, jos se merkittävästi hankaloittaa olemista ja tekemistä. Pystyn kuitenkin ihan kevyesti ratsastamaan tyytyväisenä tuntitolkulla pakkasessa, vesisateessa ja tuulessa, mutta kamelin selkä saattaa katketa viiden minuutin odottamisesta bussipysäkillä tihkusateessa. Kaikki on suhteellista. Mieleeni on painunut marraskuun viimeisen päivän säätila aina 2000-luvun alusta saakka. Osakuntamme juhlii  aina silloin Wiipurin Pamausta, ja olen lukuisat kerrat kävellyt iltapuvun helmat kainalossa ja sateenvarjon alla juhlimaan. Useammin on satanut vettä kuin lunta.

Minun mielestäni vain hevosen kanssa voi unohtaa, miten syvältä Suomen alkutalvet ovat. Onneksi "nothing lasts forever, even cold november rain."

perjantai 25. marraskuuta 2011

Peräänannossa

Tällä viikolla koulutunnilla jatkoimme harjoituksia, joiden tarkoitus on saada Tintin takapää hallintaan. Olen tehnyt paljon töitä istuntani kanssa ja se on tuottanut tulosta. Istunta on suhteellisen vakaa, jalat pysyvät rentoina paikallaan, kädet ovat pehmeät ja ryhti on hyvä. Pysyvä peräänanto on oikeastaan enää kiinni kyynärpäistäni, joiden pitäisi pysyä paremmin kiinni vartalossani ja antaa sillä tavoin Tintille vaadittava tuki edestä. Pehmeä tuki.


Jos kyynärpäässä ei ole kulmaa, kädestä tulee kivikova. Kun käsi on kova, se pidättää hevosta. Jos ratsastaja vielä paukuttaa pohkeella eteenpäin, hevonen saa ristiriitaista informaatiota. Tintti on kädelle herkkä ja suorastaan hyytyy tällaisesta ratsastuksesta. Heti kun liimaan kyynärpäät vartalooni kiinni, saan käsiini vaadittavan jäntevän pehmeyden. Tintti vastaa siihen peräänannolla. Se on upeaa, vaikka en sitä saakaan pysymään tauotta. Toistaiseksi.


Teemaksi muodostui tahdin rikkumattomuus. Aloitimme ratsastamalla neliötä  hyvässä käynnissä ilman, että tahti rikkoutuu kulmissa. Se meni hienosti. Tintin joustava pitkä askel napakoitui. Olen harjoitellut ohjastuntuman ottamista kevyesti ilman, että käynnissä tapahtuu muutosta ja että Tintti jännittyy yhtään. Se on alkanut tuottaa tulosta.


Treenasimme siksak -pohkeenväistöä kevyessä ravissa ilman, että tahti rikkoutuu väistön aikana. Sekin meni hienosti. Tehtävä oli pitkälle sivulle tultaessa suoristaa, väistää kaksi askelta sisäänpäin, suoristaa, väistää kaksi askelta takaisin uralle, suoristaa taas ja jatkaa tällä tavoin koko pitkän sivun ajan. Olin niin ylpeä siitä, että tahti säilyi ja Tintti pysyi suorana.


Lopulta siirrtyimme laukkatyöskentelyyn. Ensin laukka kuntoon isolla pääty-ympyrällä. Kaarteen jälkeen pitkälle sivulle tultassa suoristus, hevosen takapään siirtäminen uran sisäpuolelle muutaman laukka-askeleen ajaksi, jonka jälkeen takapää siirto takaisin uralle. Sain työskentelyyn upean rytmin laskemalla kolmeen: Olo oli hulppea, kun Tintti työskenteli tismalleen laskujeni mukaisesti: yks-kaks-kolme--- taka-pää-sisään--- yks- kaks- kolme --- taka-pää-takas --yks-kaks-kolme ----...


- Sehän sujuu kuin tanssi, sanoi valmentaja. - Se on ihanaa, minä hehkutin! Lopulta Tintti venyi rennosti eteen ja alas.


Olin seota ylpeydestä itseäni ja hevostani kohtaan. Euforiaani ei häirinnyt sekään, kun tunnin jälkeen virittelin Tintin aikaisemmin samana päivänä mutatarhassa kuorruttamaa ulkoloimea kuivumaan. Tietenkin kultapienen pitää saada myös piehtaroida.

Kuorrutukset helvetistä

maanantai 21. marraskuuta 2011

Suitsihaaveita

Meillä on tällä hetkellä käytössä mustat Stübbenin Glen Gordon 3000 -suitset. Ne ovat ihan hyvässä kunnossa, mutta väärän väriset ja ärsyttävän malliset. Molemmat luonnehdinnat lainausmerkeissä.
Suitset ovat tulleet minulle hevoskauppojen yhteydessä ja niiden moniosaisuus on ärsyttänyt alusta asti. Ohjat olen ostanut niihin useammatkin. Tällä hetkellä tykkään käyttää ohuita pykäläohjia, joissa on sisäänneulottua kumipunosta.

Tahtoisin tällaiset ruskeat Kiefferin Belinda -suitset, hinta vaihtelee 130-180 €
Valitettavasti uudet suitset kuuluvat hankintoihin, jotka ovat lokerossa "jossain vaiheessa ajankohtaisia hankintoja." Haluaisin yksinkertaiset, mahdollisimmat paljon nykyisen satulan väriset. Eli juurikin nämä Belindat.

Pyrin noudattamaan sitä periaatetta, etten osta korvaavaa tuotetta vain hinnan takia, jos haluan jonkun tietyn. Useimmiten siinä vain menee rahaa hukkaan, kun se tyyriimpi tulee hankittua myöhemmin joka tapauksessa. Pakotan itseni odottamaan siihen asti, että se haluamani tuote on välttämätöntä hankkia. Se on ärsyttävä periaate kärsimättömälle ihmiselle. Minätahdonkaikkihetitännenyt!

Kavioharja ja -koukku, hintaa yhteensä 2,25€. Hankittu tuomaan mielihyvää sillä aikaa, kun uuden pinkin heijastinloimen hankkimiseksi vielä keksitään hyviä perusteluja.
Jos jollakulla kuitenkin on tuollaiset Belindat lojumassa jossain tylsinä ja käytettyinä, voisin tarjota niistä rahaa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Järkikavioliitot

Ei saisi ihminen hullaantua ja rakastua noin vain. Pitäisi ottaa vanhemmat ja viisaammat mukaan kumppanin valintaan. Etenkin, jos on on tarkoitus kavioitua nopeasti eikä satu olemaan näissä asioissa erityisen kokenut.

Meillä oli Tintin kanssa pitkä seurusteluaika, kaksi vuotta. Jos emme olisi seurustelleet niin pitkään, en varmaankaan olisi kavioitunut sen kanssa. Ensirakkautta se ei todellakaan ollut. Voisi jopa sanoa, että me vain kasvoimme yhteen. Kun tuli kavioitumisen aika, se tuntui ainoalta oikealta päätökseltä, luontevalta ratkaisulta siihen elämäntilanteeseen.

Kavioliiton arki tuntui saman tien ihan samalta kuin seurusteluaikakin. Minun ei tarvinnut  ryhtyä miettimään, minne Tintti jättää kenkänsä ja millaista sen käyttäytyminen missäkin tilanteessa on. Minä tunsin sen ja se minut. Eikä meillä ollut koskaan ollut suuria ongelmaa sen jälkeen, kun pääsimme puheyhteyteen.

Jos olisin ollut pitkään sinkkuna ja etsinyt tosirakkautta, olisin varmaan odottanut, että ensi ratsastuksella sukat pyörisivät jaloissani, maailmani muuttuisi vaaleanpunaiseksi ja olisin nähnyt tähtiä. Ilotulitusta. RRRRA-TA-TA-TAM! Tintti ei olisi siinä tapauksessa missään nimessä ollut minun valintani.

Jos valmentajani olisi ollut tällaisessa kokeilutilanteessa mukanani, hän olisi saattanut sanoa, että "tuo sopii sinulle", mutta minä olisin sanonut, että tylsää. Minä haluan jännitystä, menoa ja meininkiä, yllätyksellisyyttä, herkkyyttä, vauhtia, menestystä. Haluan enemmän, paremman näköisen, koulutetumman, nuoremman. Haluan sellaisen, joka on jo luonut uraa. Haluan itseäni enemmän!


Mutta millainen kultakimpale minulta olisikaan mennyt ohi suun! Ei Tintti paljastanut ensitapaamisella olevansa tavallaan tuotakin. Nyt en voi muuta kuin sanoa, että meidän on hyvä olla yhdessä. Me teemme kaikkea yhdessä, menemme minne vain, kehitymme ja annamme toisillemme anteeksi.

Ja kyllä, me aiomme olla yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa.

Jos joskus vielä kavioidun uudelleen, teen sen silläkin kertaa järkisyistä.  Järkisyy on se, että ymmärtää täydellisyyden olevan siinä, että hyväksytään kumppanin epätäydellisyys. Puolin ja toisin.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Mistä kenkä oikein puristaa?

Tänään minun piti hehkuttaa, että Tintti on saanut talvikengät juuri sopivasti nyt, kun Etelä-Suomeen tuli pakkasta. Että nyt on pitoa vaikka muille jakaa. Yeah, right.

Kun vein hevosia töiden jälkeen ulos, Tintin kavioiden kopse ei kuulostanut siltä miltä piti. Pieni ravuuttaminen paljasti, mistä kenkä puristaa.

Otettiin vasen etukenkä pois. Illalla Tintti käveli jo normaalimmin. Laitoin kavion ympärille kengittäjän neuvon mukaisesti jeesusteippiä; jos se vaikka vähän suojaisi paljasta kaviota turhalta kulumiselta siihen saakka, kunnes kengittäjä pääsee paikalle.

Tintti seisoi kaiken jalkaansa liittyvän käsittelun aikana silmät puoliummessa, alahuulea väristäen kuten aina, kun sitä hoidetaan jonkun pienenkin vaivan takia. Se näyttää silloin niin neidiltä: MÄ olen siis NIIN kipeä. Hoida MINUA!

Uusi kenkä.

Paljain varpain.

Terveisiä kengittäjälle

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Karjalasta kajahtaa, jäykkänä ja pystypäin*

Maastoilen mielelläni yksin, koska silloin voin laulaa. Tintti on tottunut siihen, että pidän ääntä. Vastaantulijoita kohdatessani en laula, koska en halua vaikuttaa täysin idiootilta. Minkä epäilyyn tämä seuraava tunnustus antaa kyllä vahvasti aihetta.

Laulamisessa on se itu, että laulusta saa raville hyvän tahdin, ja tahti on samalla helppo pitää, kun se tulee omasta päästä ja sen kuulee. Minun on yksinkertaisesti välttämätöntä liikehtiä kuulemani tai laulamani musiikin tahdissa.

Laulain ratsastellessa tulee myös tarkkailtua omaa hengittämistään. Ja laulaminen nyt on muuten vain kivaa. Hevosen liikekin tuntuu kohoavan. Samalla minä kuulen päässäni ylväät vasket.

Sitten se paljastuspuoli: minä laulan maakuntalauluja. Ehdoton laulusuosikkini on napakka ja reipas Karjalaisten laulu - totta kai! Siitä saa raville hyvän rytmin ja reippaan poljennon, joka on helppo säilyttää pitkänkin aikaa. Savolaisen laulu on melkein yhtä hyvä, mutta minulla loppuu siinä ääniala aina kesken. Onneksi oktaavihypyt eivät haittaa minua ja ainoaa kuulijaani Tinttiä. Pääasia on, että rytmin saa reipastettua eikä laulun idea katoa.

Eikä pidä eteläpohjalaisiakaan syyttää marssittomista lauluista: kyllä Vaasan marssiakin kelpaa laulaa. Sopivia ovat myös Nälkämaan laulu, tuo reipas jenkka. Toimii. Samoin Kymmenen virran maa. Toisin sanoen kaikki reippaiksi marsseiksi muuntuvat ovat tarkoitukseen oivia. Jos sanat unohtuu, lallatellaan tai lauletaan samaa säkeistöä uudelleen ja uudelleen.

Uusmaalaisten laulu on mukava, koska siinä voi vaihella ravia ja laukkaa helposti saman laulun aikana, koska tahtiosoitus muuttuu väliosassa.

Sen sijaan Hämäläisten laulua ei saa muutettua ratsastustempoon vaikka miten haluaisi. Sen tahdissa ollaan perillä joskus ensi viikolla. Taannoin eräissä häissä soitettiin sekä Hämäläisten laulu että Karjalaisten laulu, ja jälkimmäinenkin saatiin kuulostamaan siltä, ettei se lopu ikinä.

************************
P.S. Toimivia ovat myös kaikki Wiipurilaisen Osakunnan laulukirjasta löytyvät laulut, joita opiskeluaikana laulettiin paljon.

*
"Jäykkänä ja pystypäin kuin luoto meressä" alkaa Uusmaalaisten laulun toinen säkeistö. Säv J. Sibelius San. Kaarlo Terhi
"Karjalasta kajahtaa" on Karjalaisten laulun viimeinen säe. Säv &San. P.J. Hannikainen

perjantai 11. marraskuuta 2011

Rakas joulupukki!

Selasin juuri Lasten Suuren Lelukirjan kannesta kanteen. Olen tänä vuonna saanut usealta taholta kuulla, että olen ollut reipas ja kiltti. Suoritin paljon opintoja työn ohessa ja pääsin kaikista tenteistä läpi. Valmentajatkin ovat kehuneet asennettani. Siksi uskallan lähestyä sinua useamman lahjatoiveen kanssa.

1. GG Esteratsastussetti 42627700
"Esteradalla on erilaisia esteitä, joiden yli hevonen hyppää leikiten. Pakkaus sisältää erilaisia esteitä, palkintopokaalin, harjan ja omenan."
- Minulla ja Tintillä ei ollut kovin menestyksekäs kisakesä. Siksi haluaisin helposti hypättäviä esteitä ja pokaalikin olisi kiva takan reunalla. Ja takka siihen pokaalin alle.

2. GG Paratiisiponi 42627522
"Heppahullun unelma on oma suloinen poni. Kaksi erilaista"
- Minulla ei ole koskaan ollut omaa ponia. Siksi olisi kiva saada kaksi.


3. GG Ratsutalli 4267750
"Tallissa on karsinat kolmelle hevoselle sekä runsaasti erilaisia varusteita mm. ruoka- ja juoma-astiat hevosille, heinäpaaleja, lapio, talikko, harja, kottikärryt ja ämpäri."
- Tänne mahtuisivat Tintti ja ne ponit.


4. GG Hevostenhoitosetti 42627653
"Pakkaus sisältää tamman ja varsan, paljon erilaisia hevostenhoitotavaroita sekä mm. hevosenkengät."
- Jos nuo tammat ja varsat kuitenkin ovat loppuneet, niin minulle käy myös hevosenhoitotavarat ja kengät, koska talli on tavallaan jo täynnä.

Olet käynyt meillä ennenkin, mutta jos et muista minua, niin en suutu. Tiedän, että sinulla on tosi paljon kiireitä näin joulun aikaan. Toimitus voi tapahtua vaikka jonkun joulun jälkeenkin, sillä olen kärsivällinen. Odotin omaa hevostani Tinttiäkin yli 20 vuotta. Kiitos muuten siitä, paras lahja ikinä, vaikka tulikin syyskuussa.

Olet kulta, oikeesti!
Halipusi!
Terveisin Anni

P.S. Olen vaaditusti yli 6-vuotias.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Virtahepo tallissa

Voiko yksi ihminen onnistua pilaamaan yhteisön ilmapiirin? Taloussanomien mukaan voi. Nettisivuilla julkaistussa artikkelissa listattiin 5 ikävää käyttäymisen tapaa, joihin syyllistyessään yksi henkilö hankaloittaa kaikkien olemista.

Tässä ne tulevat. Nimittäin "yksikin ihminen voi laittaa työpaikan (tallin) ihan sekaisin, pilata työilmapiirin ja muiden työmotivaation (harrastusmotivaation). Työpaikan (tallin) kauhu ei välttämättä itse edes tajua olevansa syypää, vaan pitää itseään uhrina - vika on aina muissa.

1) Osaat kaiken parhaiten, vika on muissa

Olet ehkä erittäin hyvä ja kokenut. Mielestäsi olet erehtymätön, etkä myönnä olleesi väärässä tai tehneesi virhettä. Erimielisyyksien tai pulmien sattuessa vika on aina tallikavereissasi, tallityöntekijöissä tai organisaatiossa. Varmuuden vuoksi latistat toisia.

Jos osaamisesi on talliyhteisölle tärkeää, saatat käyttää valtaasi uhkailemalla.

2) Maailmasi on mustavalkoinen

Olet joko-tai-tyyppi. Et pysty neuvottelemaan, et asettumaan toisten asemaan etkä ottamaan huomioon toisten näkökulmia.

3) Loukkaannut herkästi

Jos joku vähänkin kritisoi tekemisiäsi tai edes suhtautuu edes hieman kriittisesti, tunnet, että sinua kohdellaan väärin ja sinusta ajatellaan kielteisesti. Jos asiat menevät solmuun, et selvitä niitä.

4) Olet arvaamaton ja aggressiivinen


Reagoit tunnevaltaisesti. Saatat huutaa kurkku suorana ja haukkua toiset lyttyyn. Olet impulsiivinen ja suuttuessasi voit lähteä paikalta ja paiskata oven kiinni

5) Olet hyvin epäluuloinen

Uskot, että selkäsi takana sinua panetellaan, pääsi menoksi juonitellaan ja sinusta puhutaan palturia. Jos joku ottaa käytöksesi puheeksi, olet varma, että taustalla on joku juoni. Et luota kehenkään etkä muihinkään. Tarkkailet ihmisten puheita ja ilmeitä ja mietit, mitä niiden takana on.

Lue alkuperäinen artikkeli tästä

tiistai 8. marraskuuta 2011

Sininen kynsi, turvonnut sormi

Sormi ei varsinaisesti tunnu eikä näytä paremmalta. Ajattelin teipata sen kiinni viereiseen sormeen nyt, kun en ole kahteen päivään menossa ratsastamaan.

Jokseenkin toimiva nelisormijärjestelmäni ei varsinaisesti kärsi tästä vammasta, mutta käden heiluttaminen sattuu. Samoin rimpuilevan lapsen pukeminen talvivaatteisiin.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Vammautunut ratsastaja etsii turvaa porkkanamuffinsseista

Note to self: sormet pidetään vastaisuudessakin harjan reunan sisäpuolella.


Olin täysin varma, että käytin Tintin loimet viime keväänä pesulassa, mutta toisin oli. Loimi löytyi siististi kassiin pakattuna, mutta sisäpinta armottoman täynnä irronnutta viimetalvista talvikarvaa.

Aloitin vimmaisen karvanpoiston. Kierrokset sen kun kasvoivat jokaisen harjanvedon myötä sadatellessani heikkoa muistiani. Ja naps. Pikkurilli jäi napakalla iskulla puisen taustan ja välineenä toimivan harjan reunan väliin. Varsinaisesti raivoni ei siinä laantunut, kun hypin tasajalkaa ja kirosin.

Sormi turposi ja on sittemmin tehnyt vaikeaksi kaiken toiminnan. Että voi olla kipeä! Kuljen pikkurilli pystyssä, ulisen ja syön porkkanamuffinsseja.

Porkkanamuffinssit 12 kpl

3 kananmunaa
1dl sokeria
0,75 dl öljyä
25g hasselpähkinärouhetta
250g raastettua porkkanaa
1tl kanelia
1tl leivinjauhetta
1tl ruokasoodaa
2dl ruisjauhoja
1,25dl vehnäjauhoja


Kuorrute: 200g maitorahkaa, 1 dl tomusokeria, 2tl vaniljasokeria

Ohje: vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää öljy. Sekoita kuivat ainekset porkkanaraasteeseen ja lisää kananmunaseoksen joukkoon. Paista 15min/200 astetta. Anna jäähtyä ja lisäää kuorrute. Jos haluat kuorrutteesta jämäkämpää, laita maitorahkan tilalla tuorejuustoa. Minulla ei ollut, joten laitoin maitorahkaa. Se ei ole ihan sama asia, mutta onpa asia kuitenkin.

Tällä kuorrutteella se on 170kcal/muffinssi

***********************************

P.S. Seuraavaksi menen ostamaan tämän välineen, jollaisen tallikaveri minulle tänään ystävällisesti lainasi nähdessään epätoivoisen tehtäväni loimen parissa. Suosittelen tätä alle kympin investointia jokaiselle, jonka ympäristössä leijuu jonkinlaista itsepintaista elukankarvaa. Sen ansiosta minun ei ehkä tarvitse imuroida satulahuopia ennen pesua, kuten aiemmin olen tehnyt: http://quarantie.blogspot.com/2011/02/pyykkipaivana.html

perjantai 4. marraskuuta 2011

Avoin kirje hevoselleni Tintille

Äitinä ja ihmisenä tiedän, että lapsenkasvatus on raskasta puuhaa.

Se on varmasti eri tavalla raskasta silloin, kun lasta alkaa kasvattaa kesken kaiken, niin kuin sinä olet tehnyt. Sinun vauvasi tuli sinulle neljävuotiaana, murrosikäisenä, ja olet ottanut hienosti haltuusi äidin roolin. Aloit pitää huolta tytöstäsi kuin kuka tahansa vastuunsa kantava ihminen tekisi. Äitinä ja hevosena.

Äitinä ja ihmisenä minä tiedän, että kasvatustyössä joutuu välillä suodattamaan lävitseen monenlaisia tunteita ja sietämään rajuakin käytöstä. Lapset purevat ja potkivat etsiessään rajojaan. Äidiltä vaaditaan kärsivällisyyttä, ja sinulla on sitä.

Usko pois, minulla on – äitinä ja ihmisenä – kaikki sympatiat sinun puolellasi nyt, kun aristat vasenta etujalkaasi, johon vauvasi on sinua potkaissut. Äitinä ja hevosena sinä kestät sen kyllä. Tiedät, että se paranee. Minäkin tiedän sen. Ihmisenä. Ja äitinä.

On ihan selvää, että nyt on syytä pitää vähän sairauslomaa: käyskennellä kävellen metsässä ja jatkaa työntekoa vasta sitten, kun on turvotus on kunnolla laskenut ja liikkuminen sujuu taas kevyesti. Äidin on annettava itselleen aikaa myös hevosena, ei vain äitinä. 

Kyllä äiti tietää, että vesi on vanhin voitehista. Sitä tulee mukavasti nyt sekä taivaalta, että vesiboksin letkusta. Sen avulla paranee vaiva kuin vaiva. Äidiltä ja ihmiseltä. Ja hevoselta.

Vaikka sinusta tuntuisi, ettet nyt jaksaisi olla kärsivällinen, niin ole vain, niin kuin olet aina silloinkin, kun olemme yhdessä töissä ihmisenä ja hevosena. Lapset ovat lapsia ja aikuisten pitää kestää lasten kiukunpuuskat menemättä niihin itse mukaan hevosina. Aikuisen tehtävä on antaa lapsille mahdollisuus purkaa mieltään turvallisessa ympäristössä. Vain siten opitaan elämään aikuisten maailmassa maailman vaatimalla tavalla. Minä tiedän tämän. Äitinä, ihmisenä ja hevosena.

Minä sinua silitän ja ymmärrän, vaikka tiedän, että oikeastisinäetpiittaahittoakaanminunymmärtämyksestänivaanhaluatkauratjaheinätjaolettyytväinensiitäetteitarvinnutjäädämaneesiintänäänkään.

Hevosena.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Pieniä hetkiä huipulla

Juuri nyt toivoisin, että kouluratsastustulokseni prosenteissa ja painoni kiloissa olisivat sama lukema. Olen silti äärimmäisen tyytyväinen siihen, että ne molemmat alkavat kutosella.

Ratsastin tänään koulurataharjoituksessa parhaan tulokseni Helppo C:2:ssa. Sain elämäni ensimmäiset kaksi kahdeksikkoa sekä sen lisäksi seitsemän seiskaa, joista yksi oli istunnasta. Tintti tuntui herkältä, miellyttämisenhaluiselta ja reippaalta. Tuomarin kommenttina pöytäkirjan takapuolella luki: "Ole tarkempi keskiympyröiden kanssa. Vie ne reilusti uralle asti. Muuten ratsastat hyvät tiet ja hyvässä tempossa eteenpäin. Yleisvaikutelma suorituksesta oli erittäin positiivinen. Se oli sujuvaa ja helppoa menoa."

Kuva Antti Salonen/ PS- photo
Enpä ole ollut rataani koskaan näin tyytyväinen. Aluksi laskin tuloksekseni 67,04%, mutta tarkistuslaskenta osoitti iloni ennenaikaiseksi. Olin silti ja olen edelleen sitä mieltä, että kokonaisuus oli ihan nappisuoritus. Lopullinen tulokseni oli 63,4%.

Mikä sitä sitten laski? Kaikkien seiskojen ja kutosten keskellä pirtsakka hevoseni esitti ensimmäisellä laukkadiagonaalilla laukanvaihdon, ja toisella se tarjosi jo sarjavaihtoja. Näistä saadut pisteet 4 ja 3 laskivat prosenttejani. Peruutuksessa tulin pysähdykseen käynnin kautta, ja itse peruutus meni hätäiseksi. Pisteitä 5.

Vaikka kotimaneesista onkin kyse, arvosteltava suoritus ei koskaan mene niin nappiin kuin se treeneissä menee. Tintti oli tosi herkkänä, ennakoi ja luki minua paremmin kuin mihin tajusin varautua. Laukanvaihdot esimerkiksi tulivat yksinkertaisesti siitä, että se lähti diagonaalille innokkaasti lisäten, mitä ei olisi pitänyt esittää, ja kun otin kiinni, se vaihtoi laukan. Toisella diagonaalilla yritin skarpata ja pitää sen oikeassa laukassa, mutta nyt se oli itse jo moodissa, missä se tarjosi vaihtoja ihan omaksi ilokseen.

Suorituksen jälkeen totesimme valmentajani Petran kanssa, että hienosti meni. Fiilikseni oli muutenkin niin korkealla, että turha sitä olisi ollut pilata ryhtymällä puimaan pieleen menneitä kohtia. Niitä ehtii käydä läpi seuraavassa valmennuksessa. Kyllä jokaisen pitää saada pitää omat pienet hetkensä huipulla; ei niitä liian usein ole kuitenkaan!

Myöhemmin lenkkeilin tallilta kotiin euforisessa olotilassa. Uudet ratsastushousut ovat kolmen kilon päässä.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Minulla on unelma

"Haave. Toiveuni. Pilvilinna. Tuulentupa. esim Tulevaisuuden unelma. Unelma onnesta. Ruusuiset unelmat. Unelmien talo, sankari. Unelma toteutuu, särkyy. Vaipua unelmiin. Olla, istua unelmissaan.” Näin määritellään unelma nettisivulla http://suomisanakirja.fi

Haave on "usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. esim. Salainen haave. Vuosien takainen haave. Nuoruuden haaveet. Voitonhaave. Haave paremmasta maailmasta. Suuri haaveeni oli päästä merille. Haave toteutuu, särkyy. Asia jäi haaveeksi. Vaipua haaveisiin. Olla, istua haaveissaan.”

Jokaisella on unelma. Haltijalleen aina merkityksellinen. Unelma on ikkuna huomiseen. Jos joku väittää, ettei hänellä ole unelmia, hän ei halua puhua niistä siinä ympäristössä.

Sillä "siinä se kuvittelee itsestään liikoja. Luulee vielä pystyvänsä olympiatason suorituksiin. Vaan kyllä on näytöt sitä luokkaa, että tullaan vielä korkealta ja kovaa. Oppii siinä nöyräksi, ei haihattele turhia. Luuleeko se olevansa parempi kuin muut? Tuosta mitään tule kuitenkaan."

Onko enää mikään ihme, että me haluamme salata haaveemme ja unelmamme? Lausuessamme ne ääneen, me riisumme itsemme alastomiksi. Pala palalta paljastamme pintaamme niille, jotka katsovat meitä itse täysissä pukeissa. Luemme heidän silmistään hyväksyntää muhkuroillemme ja epätäydelliselle kokonaisuudelle. Ja olemme valmiita lopettamaan heti, jos meistä näyttää siltä, että lopputulos tulee nöyryyttämään meitä. Jos edes olemme viitsineet aloittaa.

Ei saa nauraa, tällainen minä olen. Olen tässä kertomassa, millaiseksi haluaisin tulla.

Kun ihminen uskaltaa alkaa puhua unelmastaan, hänen silmänsä saattavat alkaa loistaa tavalla, jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Kun häntä saa kannustettua sanomaan muutaman sanan lisää, hänen poskilleen voi nousta pientä punaa, hän ehkä kääntää jo päätään pois, sillä tunnemyrsky ei anna tilaa katsoa minnekään konkreettiseen, ei todellakaan toiseen ihmiseen.

Lopulta katse palaa kuulijaan. Kulmien alta, varovasti. Nopea henkäys: tässä se nyt olisi. Minun suuri pieni toiveeni, naurettava haaveeni, uhkarohkea unelmani. Saanko pitää sen? Saanhan?

Sillä unelmasta luopuminen ei ole helppoa. Se on vaikeinta, mitä ihminen joutuu elämässään kokemaan. Ja juuri pelko unelmasta irtipäästämisen väistämättömyydestä saa meidät pitämään unelmat itsellämme. Sanomme haluavamme vain asioita, joiden toteuttaminen näyttää muiden silmissä helpolta ja mahdolliselta. Jotta kukaan ei sanoisi meille, että otit sitten vaatteesi pois, vaikka näytät tuolta, ha-ha!

Kukapa haluaisi seistä yksin ringin keskellä, kun muut ympärillä pitäisivät vaatteet visusti yllänsä.

Ulkopuolisen näkökulmasta unelmia voisi laittaa monenlaisiin kategorioihin: suuret, pienet, merkitykselliset, mahdottomat, hullut.Juuri näitä unelmia on lytätty nauramalla niiden mahdottomuudelle jo ihan alkutekijöissä. Haaveilijaa on vähätelty.

Ihmiset ottavat pelottavan paljon vapauksia julistaessaan, mikä saa ja mikä voi olla unelmoinnin arvoista, tärkeintä maailmassa. He kertovat auliisti, mihin kanssaihmiset saavat käyttää aikaansa ja ennen kaikkea mihin heidän kannattaa käyttää sitä. Yksilön valintaa korostavassa maailmassa ei yksilöllä lopulta ole lupaa sanoa, mitä hän tahtoo, koska se voi olla väärin. Jostain syystä hyötynäkökulma jää ainoaksi tavaksi määrittää elämän mielekkyyttä.

Kenellä todella on oikeus sanoa, mikä on hyödyllistä, tarpeellista, mahdotonta tai mahdollista? Usein unelma itsessään kannattelee eteenpäin, tekee muistakin elämänalueista mielekkäitä. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän tekee jotain, missä hän toteuttaa itseään.

Kiitin kesällä valmentajaani siitä, että hän vaatii minulta kurinalaisuutta ja laittaa minut töihin, mikä tuottaa tulosta. Hän vastasi näkevänsä minun panostavan harrastukseni siinä määrin, että mikään muu kuin tosissaan tekeminen olisi ajanhukkaa ja alisuorittamista. Se oli tunnustus, jonka varassa jaksan puurtaa edelleen. Sanoin, että aina kiivetessäni hevosen selkään minä elän lapsuuden unelmaani.

”Niinhän me kaikki”,hän vastasi.

Unelmaa talutellen vuonna -90
Unelman kanssa uimassa kesällä -92

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Vapaailta

Tintin kotitallissa hevosilla on puolipäivätarhaus, mutta usein tarhaamme hevoset itse illalla uudelleen. Tintillä on tarhakaverinaan nuori tamma. Tyttöjen ystävyyden alkutaipaleella vaikutti siltä, että Tintti olisi adoptoinut tämän nuoren tamman varsakseen. Niin omistavaa ja suojelunhaluista sen käytös oli. Ensimmäisten viikkojen ajan tytöt kutsuivat toisiaan vähän väliä, koska eivät ulkoilun ohella olleet näköetäisyydellä toisistaan.


Sittemmin Tintin omistushalu on laantunut ja tyttöjen elo on rauhallista rinnakkaiseloa. Perjantaina olimme Pinken kanssa vieneet ne uudelleen ulos, ja tulin kuudelta yksikseni hakemaan niitä sisään. Tintti otetaan aina viimeisenä, koska se kypsänä aikuisena (?) jaksaa odottaa vuoroaan. Kun sitten palasin hakemaan sitä, se olikin jolkotellut tyytyväisenä aitauksen toiseen päähään, vailla aikomustakaan tulla sisään. Katseli vain rauhakseen metsänrajaan päin. Yleensä se odottaa portilla.

Odottelin rauhassa, kunnes se tuli luokseni. Vapaahetki lapsista taitaa tehdä hyvää itse kullekin.

perjantai 21. lokakuuta 2011

In these shoes

Äiti sanoi aina, ettei hameen kanssa käytetä minkäänlaisia lenkkareiksi luettavia kenkiä. Äiti sanoi, että navettavaatteet ovat erikseen eikä niitä tuoda sisälle. Äidillä oli erikseen työvälitakki, joka yllään hän käveli töihin. Tallivaatteet minun piti säilyttää ulkona, vaikka talvipakkasilla sain tietysti ottaa ne sisään lämpiämään ennen tallille lähtöä.

Koska äiti ei antanut pilata juuri mitään kenkiä tallilla, sain pyydettyä jäätävän kylmien puolinahkaisten ratsastussaappaitteni rinnalle akuankkakengiksi kutsutut Aiglen tallikengät. Anteeksi äiti; nehän eivät oikeasti olleet tavallisia kumisaappaita lämpimämmät, mutta tuolloin varsin muodikkaat, ja taisithan sinä sen ymmärtää.
Lenkkarit juoksemiseen ja vaelluskengät, jotka alunperin hankin opiskeluaikana arkeologisia kaivauksia varten.
Kävelin taannoin Pinken kanssa käsi kädessä korttelia ympäri. Olin pukeutunut tuulipukuun ja jalassa minulla oli kumisaappaat. Normivaatetus näillä leveysasteilla. Vaan toisin oli aikoinaan tuolla naapurikaupungin puolella. Opiskeluaikana työskentelin nimittäin erään tovin lapsenhoitajana.
9 cm koroilla voi mennä naimisiin.
Leikkipuistossa törmäsi äitivaatetuksen koko kirjoon, ja ihan kaikki eivät näyttäneet uskovan sään mukaisesti pukeutumiseen. Osa taiteili pehmeällä hiekalla korkokenkineen ja lyhyine hameineen. Kasvoilta saattoi lukea katseen, joka toivoi Cecilian pian lopettavan hiekkakakkujen teon, jotta päästäisiin lattekahvilaan. Hiekkakakku hiekkakakun jälkeen laimeni nylonäidin kasvoilta kannustus.
4cm korkkarit jalassa voi toimia osakunnan laulunjohtajana.
Patsastelinpa minäkin Kallion leikkipuistoissa farkuissa, jotka eivät varsinaisesti olleet nannylle ne käytännöllisimmät ainakaan syyssateilla, mutta silti kaukana hameista ja korkkareista. En voinut kuvitellakaan esiintyväni tuulipuvussa. Olin 22-vuotias ja vahvasti sitä mieltä, että jos minun täytyy päivän aikana esiintyä muuallakin kuin leikkipuistossa, en aio kuljeskella urheiluvaatteissa. Pukeutumiseni sai siis noudattaa sitä linjaa, mitä aioin tehdä työpäivän jälkeen. Edelleen olen siinä mielessä samaa mieltä, että urheiluvaatteissa ei esiinnytä muualla kuin urheillessa. Olen kuitenkin huomannut, että vaatteita voi kätevästi vaihtaa myös kesken päivän.
Aikoinaan nämä korkkarit kestivät opiskelijan kuukausibudjetin juuri ja juuri, mutta eivät liukkaalla kalliolla kävelyä.
On oikeasti melkoista hulluutta olla pukeutumatta muuten kuin sään mukaan. Säätilan näkee katsomalla ulos. Jos se pääsee yllättämään, on syytä katsoa peiliin ihan muussa mielessä kuin siinä, näyttääkö superhyvältä vai ei.

Lenkkarit jalkaan lenkkipoluille, saappaat jalassa metsään rämpimään, pikkukengissä juhliin, talvikengissä pakkasella ja sandaaleissa kesähelteellä. Ulkoiluun ulkoiluvaatteet, juhliin juhlavaatteet ja urheiluun urheiluvaatteet.

Nimittäin ei ole olemassa jokapaikanvaatetta, jokasääntakkia tai kaikkiin tilanteisiin sopivaa pukeutumistyyliä, ellei sitten koe tyylikseen olla alipukeutunut, ylipukeutunut, välinpitämätön, tyhmä tai mauton. Mikään vaate ei ole kuin shampanja, joka sopii kaikkeen. Ja jos totta puhutaan, niin mielestäni on viininasiantuntijoilta käsittämätöntä  kaiken sen "Chardonnay vaatii tällaisen tietynlaisen lasin päästäkseen oikeuksiinsa" -jargonin jälkeen väittää, että karjalanpaistin kanssa sopii juoda shampanjaa. Juokaa korkkareissanne. Minä juon kotikaljaa tai maitoa.
Kumisaappaat ovat nykyisin katu-uskottavat jalkineet.
Jotkut saappaat kulkevat aina mukana auton takakontissa, josta vaihdan ne jalkaani viedessäni hevosia aitaukseen töiden jälkeen. Aitauksen portilla on melko hyödytöntä keskustella hevosen kanssa siitä, kumpi kastelee kenkänsä. Yleensä kumpikaan ei haluaisi.
Puolinahkaisten ratsastussaappaiden jälkeen tällainen ratsastuskengän ja minichapsien yhdistelmä olisi minusta ollut teini-ikäisenä hieno. Nämä ostin, kun aloitin ratastamisen uudelleen.
Ratsastan nahkasaappaissa tai nahkaisissa ratsastuskengissä. Yritän muistaa vaihtaa jalkaani kumisaappat aina, kun alan pestä hevosta. Ratsastusjalkineet säilytän tallilla.

Kokonahkaiset ratsastussaappaat, hankittu viimeisimmän kesätyöni palkkarahoista.
Auton takakontissa kulkee mukana myös Pinken kurahousut, jotka usein laitetaan ylle tallille mentäessä. Ne ovat eri kurahousut kuin muuten käytettävät, samoin kumisaappaat. Ihan turha kastua, ihan turha palella. Eikä tarvitse haista hevoselle muualla kuin tallilla. Varusteita saa kaupasta, asennetta ei.

Ehkä Pinkelle tarttuu tästä takkiin jotain. Vaikka jossain välissä hänellä on oma aikansa olla epäkäytännöllinen. Ja teini-ikäinen. Vähän kuten äitinsä, jonka elämässä teräskärkiset maiharit talvipakkasella, repaleiset farkut, pipottomuus ja lyhyiden hameiden kanssa käytettävät ylipolvensukat olivat jotain, minkä vuoksi kuolla.
Kahdeksan vuotta käytössä ja silti vielä jokseenkin kunnossa.
**********************
P.S. Uudenvuodenaattona vuonna 1995 oli loskasää. Ystäväni kanssa laitoimme kaupungille lähtiessämme muovipussit jalkoihimme villasukkien päälle, ja teippasimme ne nilkan ympäriltä kiinni. Sitten kengät jalkaan. Säilyi sekä tyyli että kuivat jalat! Tosin yöllä kotiin tultuamme lämmittelimme kohmeisia jalkoja kuuman veden alla. Pisteli vietävästi!

P.P.S Tiesitkö, että nyt voit olla supermuodikas ja vetää jalkaasi ne vanhat puolinahkaiset ratsastussaappaat töihin mennessäsi. Aina joku uusinta Gloriaa lukenut voi erehtyä luulemaan niitä Max & Co.:n tämän talven uutuuskumisaappaiksi.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kevyempää ravia

Syyskuussa opettelin uudelleen keventämään. Se sai alkunsa liinatunnilta. (taustaa tälle jutulle wikipediasta)

Hevosen sanotaan sietävän paremmin rentona hölskyvää kuin jäykkänä puristavaa ratsastajaa. Opettelin minimalistista kevennystä ensin liinatunnilla, mutta sen jälkeen menin maastoon harjoittelemaan. Tuntui typerältä opetella olemaan niin rentona, että antaa vain hevosen liikkeen pompauttaa takapuolta ylös satulasta. Etenkin, kun on yrittänyt vuosikaudet saada itsensä näyttämään satulassa elegantilta ja liikumattomalta. Olo oli kuin alkeiskurssilaisella ja fiilis sen mukainen: älkää naurako minulle! Mutta koska Tintti reagoi tähän hölskyttelyn ravaamalla entistä innokkaammin, oli helppo jatkaa harjoituksia: sehän selvästi kertoi, että en häirinnyt sitä!

Ratsastuksessa on helppo kuvitella tekevänsä oikein ja siksi valmentaja on korvaamaton apu. Ratsastajasta voi tuntua, että hän siirtää jalkaansa vain sentin, mutta todellisuudessa hän siirtää sitä 20cm. Sen näkemiseen tarvitaan ulkopuoliset silmät. Ratsastaja nimittäin voi varpaansa asentoa muuttamalla muuttaa hevosen liikkeen suunnan ihan toiseksi.

Mutta minä siis menin piiloon metsään opettelemaan keventämistä. Kroppa ei tuntunut olevan missään kontrollissa, ja vaikka miten yritin selittää itselleni olevani oikealla asialla, sen näyttäminen julkisesti nolotti! Jossain vaiheessa kroppa sitten alkoi rentoutua, mennä hevosen liikkeen mukana ja jäntevöityä sitä kautta uudelleen. Pari viikkoa harjoiteltuani kysyin estevalmentajalta, näyttääkö tämä vielä ihan typerältä. Hän vastasi, että ei ollenkaan. Kun sitten kävin katsomassa meitä maneesin peilistä tajusin, että NYT minä kevennän oikein. Ravi näyttää nimenomaan kevyeltä, ei raskaalta.

Ratsastus on oivalluslaji, ja minun oivallukseni oli kevyessä ravissa lakata ajattelemasta itseäni ylös satulasta. Joka kerta, kun aikomukseni oli vanhaan tapaan nostaa takapuoleni satulasta, ajattelinkin sitä alaspäin. Annoin sen silti nousta liikkeen mukana. Kun takapuoleni tällä tavoin alkoi liikkua hevosen ehdoilla, se teki liikkumisen hevoselle helpommaksi. Aloimme olla yhteisessä tasapainossa.

Ja nyt tuntuu hyvältä, vakaalta ja helpolta. Ja se kuulemma näyttää siltä. Tintti reagoi kaikkeen kulkemalla paljon rennompana kuin ennen. Sekä liinassa ratsastamisella että metsäharjoittelulla on oma osansa siihen, että valmentajani Petra on saanut sanoa kropastani lauseen ”upeaa, nyt ei liiku mikään!” Juuri siihen tähdätään.

Uusi tapa keventää laittaa itse asiassa vatsalihakseni vanhaa tapaa kovempaan työhön, sillä nyt minun on pidettävä keskivartalossa erilainen staattinen jännitys kuin ennen. Tavallaan kevyt ravi ei lähde enää jaloistani, jotka nostavat minut satulasta joka toisella askeleella, vaan vatsalihaksistani, jotka pitävät minut koko ajan kiinni hevosen liikkeessä. Jaloilla keventäminen irrotti minut hevosen liikkeestä, jolloin liikkeestä hävisi rentous.

Ehkä tämä vatsalihasasia on osasyynä siihen, että pudottamani 9kg painoa on kaventanut vyötärönympärystäni tähän mennessä melkein 20cm. Se on melko paljon!

torstai 13. lokakuuta 2011

Dear Eki!

Ciao ja Tsau!

Olet ainoa, jonka puoleen uskallan kääntyä näissä kysymyksissä. Olen ihan varma, ettei kavereillani ole näitä samoja ongelmia, joten he tuskin tietävät tästä mitään. Äidiltä en voi kysyä, koska minua nolottaa eikä se kuitenkaan tajua.

Onko fiksua antaa lapsen sännätä kuravaatteet päällä vesilätäkköön tallinpihassa, jos vaihtoehtona on turpoavaa rehua sisältävän rehusäkin laskeminen vesilätäkköön? Säkki maksaa yli 20 euroa ja lapsen saa kuitenkin pestyä.

Kuinka paljon pienen lapsen on soveliasta syödä raakaa pullataikinaa? Entä aikuisen?

Voidanko olettaa, että hevosten rehuporkkanat ovat tervellistä syötävää myös pienelle lapselle, jos olen itsekin syönyt niitä koko elämäni enkä ole juuri koskaan sairas?

Tiedätkö, miten muovinen numeromagneetti saadaan pois höyryuunin vedentäyttöaukon putkesta? Olen turhaan etsinyt manuaalista kohtaa "numeromagneettien joutuminen vedentäyttöaukkoon." Onko vaarallista, että niitä on siellä? Voinko käyttää uunia normaalisti?

Nimim. Huolestunut äiti -79

P.S. Olenko läski, kun olen 167cm/70,5kg? Toissaviikon työpsykologisen soveltuuvuustutkimuksen mukaan olen normaali.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Näkyvästi maastoon

Tähän aikaan vuodesta valoisat tunnit vähenevät, joten työssäkäyvän ihmisen on mahdollisuus maastoilla kunnolla vain viikonloppuisin. Pian on kuitenkin edessä se masentava pätkä vuotta, jolloin maa menee jäähän, eikä kunnollinen maastoilu onnistui  hetkeen viikonloppuisinkaan. Kun lumi viimein sataa, kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Hevosen kanssa liikkuessaan muistiin tallentuu joka vuodelta se ajankohta, milloin lumi sataa. Viime vuonna ensilumi jäi maahan marraskuun puolivälissä.

Olen huomannut näiden vuosien aikana, että Tinttiä ei kannata viedä maneesiin kuutena päivänä viikossa. Kun pari viikkoa sitten jouduin sateiden ja pimeyden takia ratsastamaan sisällä arki-iltoina, Tintin askel alkoi kummasti vetää metsään päin myös säkkipimeällä ja sateessa. Olen ottanut tavakseni pyrkiä kuuntelemaan sitä.  Se on tamma, ja tammaa pitää kohdella vähän silkkihansikkain.

Tintti kannattaa pitää tyytyväisenä, jos sen kanssa meinaa tehdä yhteistyötä. Siispä se maastoilee mahdollisuuksieni mukaan kolmena päivänä viikossa. Ja kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, maastossakin voi tehdä töitä eikä vain humputella. Tintti on jokapaikanhevonen ja tekee vaihtelevasti kaikkea kaikkialla.

Sunnuntai-iltapäivänä klo 14.00. Kumpi näkyy paremmin: hevosen etu- vai takapää?

Lehdet tippuvat ja Tintin askel on kevyt ihan joka suuntaan: eteen, sivulle ja tarpeen tullen taakse, eli kääntymään 180 astetta, yleensä nopeasti. Maastoilukaveri helpottaisi reipasta etenemistä. Nyt Tintin on aina oltava varma, ettei mutkan takana ole mörköjä, ja se voi yrittää täyskäännöstä hetkenä minä hyvänsä.

Jos ei liikkuisi hevosella, kiinnittäisi paljon vähemmän huomiota sellaisiin ympäristössä esiintyviin muutoksiin kuten vaihdettuihin postilaatikoihin, siirrettyihin hiekoitushiekkalaatikoihin tai vaikkapa erikoiseen paikkaan parkkeelattuun autoon.

Eikä sitä esimerkiksi ajattelisi, että tämä puun ympärille kiedottu kumirengas voisi hyökätä kimppuun kuin käärme.

Jos ympäristö on jännittävä, tulee lenkkeillessä vielä kovempi hiki. Tosin tämä hevonen kaipaa kipeästi klippausta. Heijastinloimen huono puoli on heikko hengittävyys.

Viipurilaiset villapolvisukat.

Golfkenttä. Lumien tuloa ja huoltoteille pääsemistä odotellen.

Tallinpihassa klo 15.40. Raukean tyytyväisenä. (tosin näyttää kyllä tässä rättiväsyneeltä)
Parin vuoden takaista maastoilua tämän linkin kautta:
http://quarantie.blogspot.com/2009/10/tunnelmakuvia-maastoreissulta.html

perjantai 30. syyskuuta 2011

Että hyvää päivää!

Syksyllä ratsastusreittiemme varrella kyykkii paljon sienestäjiä ja marjastajia. Joskus heitä ei oma silmä metsästä erota, mutta hevonen yleensä kiinnittää huomiota epäilyttävään liikehdintään puskassa.

Hevonen on suhteellisen säikky saaliseläin. Kun ihmiset näkevät hevosen lähestyvän, he yleensä yrittävät olla säikäyttämättä sitä. Joskus hyvä tarkoitus kuitenkin näyttäytyy huonona tapana toimia. Useammankin kerran olen huudellut paikallaan pomppivan hevosen selästä jonnekin puskaan, että "jos siellä on ihminen, niin tuletko esiin, niin tiedän, mitä tämä hevonen ihmettelee." Sitten puskasta nousee nolona marjastaja, joka hyvää hyvyyttään ajatteli vain olla hiljaa paikallaan, hevosta säikäyttämättä.

Useimmiten ihmiset eivät tarkoita pahaa, he vain toimivat parhaan ymmärryksensä mukaan. Tällainen esimerkki voisi olla pyörän pirikellolla ratsukolle olemassaolostaan ilmoittava vauhdikas pyöräilijä tai autolla tööttäävä kuski. Hyvää tarkoitti sekin mönkijäkuski, joka kyllä sammutti monkijänsä hevosen nähdessään hevosen tulevan, mutta käynnisti sen uudelleen saman tien, kun hevonen oli päässyt ohitse. Siinä mentiin hetki vähän lujempaa.

Mutta kyllä hevoskuskitkin ovat ajattelemattomia. He eivät käytä heijastimia maastoillessan, koska ajattelevat, että toki he valoisalla näkyvät. Se taas voi johtua siitä, että he eivät aina itse autoile niitä teitä pitkin, joilla ratsastavat eivätkä he siksi osaa kuvitella, miten huono näkyvyys on autoilijan kannalta ja miten hyvin ratsukko oikeasti maastoutuu tien laitaan.

Lienee selvää, että molemmilla osapuolilla on ryhdistäytymisen paikka, sillä muuten seurauksena voi olla pahaakin naapurustoriitaa. En haluaisi uskoa, että kukaan tahallaan haluaa vauhkoonnuttaa hevosta tai ratsastaa piilossa tien vieressä niin, ettei häntä näy. Silti näin näyttää tapahtuvan, ja siksi ihmiset sanovat, että heitä ärsyttää ratsastajat, jotka luulevat omistavansa kaikki tiet tai heitä ärsyttää autoilijat, jotka eivät ymmärrä hiljentää hevosten kohdalla.

Hevonen itsessään herättää ihmisissä kunnioitusta. Auton allekaan ei kukaan tahdo jäädä. Mikä sitten keinoksi? Ainakin voisi aloittaa näkyvyydestä. Heijastimia ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Sen jälkeen elämää voisi helpottaa, jos lakkaisi ajattelemasta muiden ihmisten tarkoittavan aina pahaa. Hevosia tuntematon autoilija saattaa vilpittömästi ajatella, että jos hevosen kanssa tullaan autoteille, hevonen on tottunut autoihin eikä säiky pienestä. Jos vastapuoli on toiminut hyvää tarkoittaen, mutta onnistunut toimimmaan typerästi, ei ole yleensä kovin hedelmällistä aloittaa siitä mojovaa riitaa tai haukkua ketään tyhmäksi. Sitä lopulta harmittaa eniten, kenelle vahinko sattuu.

Joskus voisi kokeilla ihan sellaista perinteistä: hymyä ja tervehtimistä. Pikku hiljaa voi laajentaa tervehtimisreviiriään tuntemattomiin lenkkeilijöihin, koiranulkoiluttajiin, marjastajiin ja sienestäjiin, pyöräilijöihin ja sitten ihan niihin autoilijoihin. Kun on oikein rohkaistunut, voi vaihtaa pari sanaakin. Voi kiittää ratsukon huomioimisesta. Tai sanoa vaikka, että sinulla on kivan näköinen koira. Sillä mikäs elukkaihmistä onnellisemmaksi tekee kuin se, että saa kuulla kehuja eläimestään. Niitä seuraa ihan varmasti myös hevosestasi, jos itse aloitat. Jos tämä tuntuu tosi hurjalta, voi aloittaa harjoittelemalla ihan vaikka vastaantulevien kanssaratsastajien moikkaamista.

Kun ihmiset hymyilevät toisilleen useammin, myös ikävien asioiden käsittely helpottuu. Tiedättehän, että koppavia ihmisiä on valitettavan helppoa kohdella ikävästi; vaikka kaasuttamalla ohi vähän lujempaa. Hymyn nähdessään se joku voi pysäyttää autonsa ja kysyä, miten hevosia oikeastaan kannattaakaan ohittaa. Koska olet hymyillyt ja tervehtinyt häntä ylhäisestä korkeudestasi, hän uskaltaa tehdä niin.

Olenpa saanut kokea senkin, että maastolenkillä rekkakuski hiljensi jo kaukaa. Ei ollut pimeää, mutta oli talvi. Kohdallamme hän pysäytti  ja halusi kiittää siitä, miten hyvin me näyimme. "Komea hevonen, onko se tamma?"  Näin jälkikäteen mietittynä, enpä muuten tajunnut kehaista, että hieno rekka sinulla...

Tallinpihassa varusteillemme oli kuitenkin naureskeltu, että eipä ihme, ettei tuo hevonen halua lähteä tallinpihasta, kun on tuon näköiseksi puettu. Meillä oli siis heijastinloimi, hevosella heijastava rintaremmi, heijastimet suitsissa, jalustimissa, raipassa ja suojissa. Minulla oli heijastinliivi ja kypäräheijastin, toppahousuissa oli sivuheijastimet. Tällä varustuksella ei ole tarvinnut juuri valittaa autoilijoista, jotka eivät huomioi hevosia.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanoi isäni aina.

Tämä kuva otettiin tallinpihassa klo 19.45, kun palasimme lyhyeltä maastolenkiltä ilman satulaa. Ulkona näytti vielä melko valoisalta, mutta tässä vaiheessa heijastimia oli jo liian vähän. Otsalamppuni ei ole tässä kuvassa päällä.
*********************

Olin kirjoittanut tämän jutun jo aikaisemmin, kun tallikaveri jakoi Facebookissa autoilijoille suunnatun Youtube-linkin turvallisesta tavasta ohittaa hevonen maastossa. Katso se täältä ja huomioi sekin, miten huonosti hevonen näkyy autoilijalle, vaikka on valoisaa. Ja heijastimet.
http://www.youtube.com/watch?v=RA8mzjHocpI&feature=share

Hyvän heijastinloimen saa vaikkapa Horzesta. Tässä sellainen käytössä: http://anutus.wordpress.com/2011/09/25/be-prepared/


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...