maanantai 29. marraskuuta 2010

Talvimuotia 2010

Ärsyyntyneellä Tintillä on yllään Mastan Regal light- tallitoppaloimi, jossa on 170g:n toppaus. Loimessa on hieman korotettu niska, lapalaskokset ja häntäläppä. Päällinen on vahvaa 420 denierin kangasta, puuvillavuori, jossa edessä hankaamatonta satiinia. Malliltaan loimi ovat syvä, joten se sopii hyvin myös tintinlaiselle leveäryntäiselle hevosille. Värinä tässä ruudullinen tyttömäinen navy/red. Loimessa on häntäremminaru, joka ei ole Tintillä käytössä. Edessä kiinnitys soljilla. Ristivyöt. Tintillä loimi on kokoa 145cm, sillä Mastan mitoitus on reilu.

Kun ulkona pakastaa, Tintti pukeutuu Mastan Zing- ulkotoppaloimeen. Siinä on kiinteä kaulakappale (fixed neck) lapalaskokset ja häntäläppä. Loimessa on 170g:n täyte. Edessä kiinnitys soljilla. kiinnityksenä ristivyöt ja jalkaremmit, jotka Tintti on vaihtanut joustaviin. Tintillä tämä kokoa 150cm.

Tämän talven uutuuskuosi navy/pink -ruutu oli valitettavasti loppunut ja sekös maksajaa harmitti. Värillä ei periaattessa ole väliä, mutta nyt tuolla eläimellä on seuraavat pari talvea Vuokko yllään...

perjantai 26. marraskuuta 2010

Nilkat nilkat, rennot nilkat

Reilu vuosi sitten pyysin saada ratsastaa liinassa. Kyra kertoo kirjassaan, miten hän Saksassa valmennuksessa ollessaan ratsasti vähintään kahdesti viikossa puoli tuntia liinan jatkona. Hän oli silloin kilpaillut Intermediare-tasolla. (Kyrklund-Lemkow 2008, 36.) Ajattelin, että jos Hän kokee liinassa ratsastamisen hyödylliseksi, mitä se voisikaan tehdä minun ratsastukselleni.

Me lähdimme liikenteeseen puolen tunnin liinaratsastuksella viikon välein. Sain lyhyessä ajassa korjattua monia asioita vain siksi, että joku muu huolehti hevoseni ohjauksesta ja liikkeestä. Minä keskityin ratsastamaan kädet milloin sivulla, milloin toinen käsi pään päällä ja toinen sivulla, milloin varpaita kurotellen. Istuin kenttäistunnassa ravaten ilman jalustimia (en kyllä kovin pitkiä aikoja) ja laukkasin kädet sivulle levitettyinä. Tintti kulki kiltisti.

Sitten tulin raskaaksi ja totesimme, että liinassa ratsastaminen jatkuu vasta vauvan synnyttyä. Nyt lokakuussa pääsin taas liinailemaan, nyt tosin vain 15 minuutin ajaksi. Tuona aikana löytyi syy viime aikaiseen isoon ongelmaan: heiluviin jalkoihin.

Nimittäin nilkkani tekevät tuskaisen tiivistä yhteistyötä polvieni kanssa. Olen käyttänyt aivan turhaan energiaa kantapäiden alaspainamiseen. Sen sijaan, että antaisin jalkaterien levätä jalustimissa rennosti, olen ryhtynyt painamaan kantapäitä alas niin, että nilkat jäykistyvät. Olen kyllä sisäistänyt polvien pitämisen rentoina, eli en takerru polvilla hevoseen (satulaan), mutta nilkkani ovat polvien mukana jäykistyneet lisää. Lopputuloksena polvet ovat irti, mutta nilkat sojottavat chaplinmaisesti sivulle.

Tässä nilkka silloin, kun painan kantapäitä alas.
Ulospäin kääntynyt jalkaterä jäykistää lopulta koko jalan. Tämä johtaa siihen, että alapohje ei pysy paikallaan oikeassa kohdassa, vaan karkaa koko ajan taaksepäin hevosen leveimmälle kohdalle. Ja heiluu. Mitä enemmän ajattelen tässä tilanteessa kantapäitä alas, sitä enemmän koko jalka heiluu. Kun kantapäätä painetaan alas, istuinluut eivät pysy satulassa. Hevosparka ei saa mitään ymmärrettäviä toimintaohjeita, jos ratsastajan jalat ovat jäykät, tasapaino mennyttä ja istuinluut eivät ole yhteydessä hevoseen.

Nyt olen yrittänyt rentouttaa nilkkoja. Alkuun en pystynyt ratsastamaan kevyttä ravia edes kierrosta ilman, että nilkka jäykistyi ja jalka karkasi taaksepäin. Koska minulle oli annettu ohje siirtyä käyntiin heti, kun jalka jäykistyy ja karkaa, menimme melkoista katkoravia. Kunnes se pikku hiljaa alkoi sujua.

Tässä nilkka silloin, kun annan sen levätä rentona jalustimessa.
Nilkkojen rentotutus tuntui aluksi jalkapöytien ulkosyrjillä venyvänä kipuna. Niissä olevat lihakset tulivat yhtäkkiä aivan uuteen käyttöön. Minulla on vinot akillesjänteet ja seisoessani tasaisella maalla jalkateräni kääntyy "lättäjalkamaisesti" sisäänpäin. Jos kävelen jalkojen ulkosyrjillä, varpaillani tai laitan korkokengät jalkaani, akillesjänteet suoristuvat. Tällöin käytössä on nuo samat jalkapöydän ulkosyrjälihakset. Nyt olen jonkin aikaa läntystellyt menemään tasaisella, joten nuo lihakset ovat syystäkin hieman huonossa kunnossa.

Kun nilkka on rento, kantapää painuu luonnostaan alaspäin ja akillesjänne ja pohje venyvät. Painopiste tulee helpommin keskelle ratsastajan kroppaa. Pohje pysyy paikallaan hieman satulavyön takana. Tintti keskittyy kuuntelemaan oikeita ohjeita eikä vain sitä, että pohje heiluu koko ajan. Se herkistyy ja tekee kuuliaisemmin töitä. Ja kaikki tämä osin siksi, että ratsastin liinassa ja etsimme syytä ongelmaan miettimällä vain jalkojani.

Heiluva alapohje oli todellakin se alkuperäinen ongelma. Mutta ennen kuin se alkoi pysyä paikallaan, piti löytää syy sen epävakauteen. Ei olisi hyödyttänyt sanoa "pidä se paikallaan". Minä yritin, mutta siitä seurasi polvilla puristamista, yläkropan vinoutta, turhaa koko kropan jännittämistä ja vielä suurempaa heilumista, koska en osannut ajatella vian olevan nilkoissani tai polvien ja nilkan yhteisjännityksessä.

Suuri kiitos ihanalle opettajalleni Petralle. Ja treenit jatkuvat...

torstai 25. marraskuuta 2010

Mikään ei tunnu niin hyvältä, kuin lumi!

video

Lumi katkaisee pitkän ja pimeän kovan maan kauden. Siitä alkaa uusi elämä!

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Uusi koti, vanhat kujeet!

Pallokorva, pörröinen pieni pumpuliponi!
Lumi satoi Kirkkonummelle vuorokausi sen jälkeen, kun muutimme. Tintti on kotiutunut hyvin ja tarhailee uuden ystävänsä kanssa. Neideillä on vapaa heinä, joten päivät kuluvat syödessä. Tallissa asustaa tällä hetkellä myös Tintille edelliseltä tallilta tuttu oripoika, joka on Tintin saavuttua aloittanut melkoisen oristelun. Liekö sitten tunnistanut, että "tuo mimmi on mun laumani naisia."

Pinke nukkuu päiväunensa tallilla kuin ennenkin. Ensimmäisellä kerralla uni tosin oli ehkä hiukan tavallista levottomampaa, koska vieressä oristeltiin kovaäänisesti koko ajan... Lisäksi junaradan äänet saattoivat olla uusia. Tinttiä ohi kiitävät junat eivät häiritse, vaikka se niitä aluksi toki ihmettelikin.

Tintti astui kuljetuksessa kengän jalastaan, mutta onneksi apu saatiin jo seuraavalle päivälle. Pääsimme perjantaina tekemään pientä hankilaukkaa emmekä ole sittemmin käyneet kentällä kuin kääntymässä. Tintti päästeli ilopukkejakin pikku pakkasessa perjantaiaamuna (ja omistaja vuodatti onnenkyyneleitä!). Tilsoja tietenkin tulee, mikä on kurjaa. Reippaasti liikkumalla tilsat onneksi irtoaa. Kumit saadaan seuraavan kengityksen yhteydessä viikolla 50.

Vatsavaivat ovat historiaa, ne vähenivät jo Tehobakt-kuurin aloittamisen jälkeen. Ilmeisesti elokuisen klinikkareissun antibiootit saivat vatsan oireilemaan. Pikku hiljaa totutellaan ruokinnassa kokonaan takaisin kauraan. Heinä on tällä hetkellä kuivaheinää ja se syödään ulkona heinähäkeistä. Hiekkaa ei siis pitäisi enää päätyä masuun. Toisaalta, jos hanget tulivat jäädäkseen, hiekkaa ei tule heinän mukana sitäkään vähää.

Nyt odotellaan lisää lunta, jotta voidaan aloittaa hiihtoratsastus! Tuskin maltan odottaa, mitä siitä tulee. Kuulin, että Tintti olisi startannut ihan kisojakin hamassa nuoruudessaan. Siinä meille tavoitetta tuleville talville: Cajukselle kisoihin!

Muutkin tavoitteet ensi kaudelle on nyt määritelty: Gumbölen seurakisoja mennään, loppukesästä toivottavasti uskaltaudumme huiman korkeisiin 90 cm luokkiin. Koulukisoihin osallistumme myös mahdollisuuksien mukaan. Tavoitteena olisi aluelupa kaudelle 2012.

En ole luopunut lapsuuden haaveestani ratsastaa vielä joskus kenttää!

perjantai 19. marraskuuta 2010

Ruokinta-armoa

Lapsena mummolassa viihdyin pitkiä aikoja lampolassa. Minulla oli oma nimikkolammas Sindy. (muistattehan nuo isopäiset muotinuket, jotka korvasivat Barbi-leikeissä Ken- nuket, jos sellaisia ei ollut tarjolla). Siskoillani oli myös nimikkolampaat, Elli ja Syltty. Lampaat hankittiin sen jälkeen, kun mummi oli luopunut ensin lypsävistä ja sitten mullikoista. Kyseessä oli ihan tavallinen pienvieljelijätila Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa.

Kesällä lampaat kerittiin. Iskä istui maassa ja piti lammasta kiinni ja mummi keritsi. Muistan aina miten hauskalta turkistaan luopunut lammas näyttikään. Tiesimme, että lampaat oli meillä siksi, että niistä saataisiin villaa, lampaannahkavälly sekä lammaspaistia, eteläkarjalaisittain särää (tosin meillä sitä ei valmistettu puuvuoassa). Muistaakseni meille kyllä sanottiin, että söimme eri lampaita kuin omiamme...

Tuntui joka tapauksessa luonnolliselta syödä lammasta. Ihan yhtä luonnolliselta tuntui syödä hirveä. Olin viisivuotias, kun päiväkotimme teki junamatkan Lappeenrannasta Imatralle. Saimme testata junana leikkivaunua. Minua haastateltiin radioon ja vanhempani nauhoittivat haastattelun. Isäni oli tästä haastattelusta aina hirmuisen ylpeä.

Toimittaja: Kukas se sinä olet?
Minä: Anniina
T: Mikäs täällä junassa on mukavinta?
A: leikkiminen
T: No, mikäs on ikävintä
A: istuminen
Ja tähän perään minä halusin kertoa vähän lisää
A: Meijjän iskä ampui viime viikolla vasan.
Jostain syystä toimittaja reagoi tähän suurella tunnelatauksella:
T: oijoi, vaan eikö ollut kauheaa, kun pieni vasa meni.
Minä en ymmärtänyt toimittajan lausahdusta silloin, enkä kyllä tänä päivänäkään. Pienen hiljaisuuden jälkeen vastasin
A: Hirvenliha on hyvää 
Vastausta terävöitti entisestään se, että minulla oli voimakas R-vika

Isäni mielestä haastattelu oli toimittajalle erinomainen näpäytys siitä, kannattaako esittää typeriä johdattelevia kysymyksiä. Että lapsikin tietää, että hirvi kaadetaan ruoaksi. Voitte siis uskoa, että suhtautuminen lampaiden syömiseen oli meillä jokseenkin neutraalia. (ja samasta syystä syön hevosta).

Lampaisiin liittyy kuitenkin erittäin vahva ruokintamuisto, joka on seurannut läpi elämän. Olen ollut silloin reilusti alle kouluikäinen. Olin puuhastellut lampolassa jonkin aikaa ja päättänyt antaa lampaille ruokaa. Olin tyytyväinen, kun ne söivät antamaani kauraa. Annoin lisää. Kun menin sisälle,  kerroin mummille töllön töistäni. Mummi ei raivostunut saati huutanut. Muistan silti, miten tärkeää oli, että menimme yhdessä lampolaan ja otimme kaiken jäljellä olevan kauran pois kaukalosta. Olin kaurojen poisoton jälkeen mahdollisesti yhtä tyytyväinen virheeni korjaamisesta, kuin mitä olin ollut ruokkiessani lampaita. Mummi lienee selittänyt, miksi lampaalle ei saa antaa kauraa tällä tavalla. (ja todennäköisesti jännitti lampaiden kuntoa loppupäivän; minä en siitä tiedä eikä kukaan ole enää kertomassa.)

On totta, että tekoni olisi voinut olla kohtalokas. Minulla on tapahtumasta lapsen muistikuva, mutta sen muistan, että vihaisia minulle ei oltu. Jotenkin minulle pystyttiin kertomaan, että olin tehnyt vakavan asian ja samalla varmistettiin se, etten enää koskaan tekisi niin. Isällänikin oli aina tapana sanoa, että "sitä harmittaa eniten kenelle vahinko sattuu". Olisiko huutamisesta ja raivoamisesta ollutkaan mitään hyötyä? Tuskin. Suuttumus usein syntyykin siitä, että raivoaja säikähtää, miettii mitä olisi voinut tapahtua, maalaa pirut seinälle ja purkaa kiukkuaan. Kannattaako aikuisen säikäyttää lapsi omalla raivollaan?

Lapsille pitää toki kertoa, miten eläinten kanssa ollaan. Silti iso osa aikuistenkin erehdyksistä syntyy ihan puhtaasta ajatusvirheestä. On tietenkin ikävää, jos ajattelemattomasta toiminnasta tulee kohtalokkaita seurauksia, mutta on silti syytä miettiä, ketä hermostuminen todella auttaa silloin, kun vahinko on jo tapahtunut? Uskon, että sellaista ihmistä ei olekaan, joka ajattelemattomuusvirheen jälkeen ei miettisi "kunpa olisin tajunnut tehdä toisin". Ja vaikka haavat paranevat, huono omatunto harvoin tekee niin.

Neljännesvuosisadan takainen muisto lampaiden ruokinnasta on mukanani aina, kun annan hevosille kauraa. Mittaan tarkasti, paljonko annan. Muistan mummin lempeät kasvot ja lampaiden määkimisen. Muistan tyytyväisyyden virheen korjaamisesta. Olin tehnyt väärin, mutta minua ei hylätty huutamalla ja haukkumalla, vaan minut otettiin syliin kertomalla, miten jatkossa tehdään oikein.

On vapauttavaa ajatella, että minulla on oikeus virheisiin, minulla on oikeus olla epätäydellinen, minun ei tarvitse tietää kaikkea. Minä kysyn, minä opin, minä annan anteeksi. Itselleni ja muille. Tätä voidaan kutsua armollisuudeksi. Kun siitä on päässyt osalliseksi, sitä voi jakaa helpommin sekä muille että itselleen.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Jos olisimme vähän enemmän hevosia...

Yleltä tuli viime viikolla sympaattinen ohjelma Tosi tarina: heppatädit (ja -setä). Siinä viisikymppiset naiset ja toisen heistä mies kertoivat, miksi he pitävät ratsastamisesta ja mitä se heille antaa. Ohjelman lopussa ratsastavasta pariskunnasta rouva listasi, että hyvässä miehessä ja hyvässä hevosessa on paljon samoja ominaisuuksia. Kuten läsnäoleminen, valppaus ja yhteistyökyky.

Tuohon ei ole lisättävää, jos haluaa pitää listan tiiviinä. Meillä todella olisi opittavaa hevoselta. Ajattelin Tinttiä ja tein oman listani tähän:
  1. On hyvä kuulua laumaan ja tulla toimeen muiden kanssa.
  2. On hyvä tietää oma paikkansa.
  3. Pomo voi olla ärsyttävä, mutta se on silti pomo. Väistä tarvittaessa.
  4. On tärkeää levätä ja syödä.
  5. Jos joku antaa antaa aivan koko ajan ohjeita, voi lakata kuuntelemasta.
  6. Ei kannata hermostua turhista.
  7. Kannattaa mieluummin potkia seinää kuin ohikulkijoita.
  8. Jos haluaa jotain, kannattaa avata suunsa ja pyytää sitä.
  9. Jos haluaa tulla rapsutetuksi, kannattaa näyttää, mistä.
  10. Palvelus palveluksesta: rapsuta takaisin.
  11. Kiitosta saanut tekee jatkossakin mielellään töitä.
  12. Jos joku ei tiedä, missä seisoa, häntä voi tarvittaessa neuvoa. Pitää kuitenkin hyväksyä, että toinen voi suuttua, koska halua itse päättää paikastaan.
  13. On hyvä tehdä uusia asioita, jotta voi joskus innostua.
  14. Ei kannata stressata pienistä ja vaarattomista asioista.
  15. Lisääntymishaluisen kannattaa yrittää olla miellyttävä.
  16. Peräänsä saattaa saada (kaikenlaisia) hiihtäjiä. Heistä ei kannata piitata.
  17. Uusiin asioihin kannattaa aina suhtautua pienellä varauksella, mutta avoimin mielin.
  18. Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu. Tasainen maasto on pitemmän päälle tylsä juttu.
  19. Kaikkien esteiden yli on mentävä. Ennemmin tai myöhemmin. Tyyli on vapaa.
  20. Porkkanat ei lihota.


perjantai 12. marraskuuta 2010

Ratsastusmuistoja ulkomailta, osa 2: Pääsiäissaari

Vietimme häämatkallamme viisi päivää isopääpatsaita tuijottelemassa eli Pääsisäissaarella. Tosin saaren erikoisin ja mielenkiintoisin piirre riippui Anssin mukaan siitä, keneltä sitä kysyttiin: se oli joko se, että Pääsiäissaarella oli kamalasti hevosia joka puolella ja niitä käytettiin kulkuvälineinä polkupyörien tapaan (minä)  tai se, että siellä oli suuret määrät valtavia isopäisiä kivipatsaita (hän itse).

Keskeneräisiä patsaita (moai) rinteessä, jossa niitä valmistettiin.



Pääsiäissaari ei ole mikään metropoli eikä siellä ole kauheasti mitään tekemistä patsaidenkatselun ohessa. Saarta saattoi kierrellä katselemassa joko erilaisin opastetuin kiertoajeluin, vuokraamalla auton tai lähtemällä ratsastusretkelle. Me kokeilimme näitä kaikkia ja viidessä päivässä oli silti valtavasti luppoaikaa.

Tässä kirjoittamani matkablogiteksti saaren vähemmän tunnetusta puolesta.

 

15.7 2009 Pääsiäisratsuja ja villihevosia


Pääsiäissaarella on valtavasti hevosia. Anssi aikaisemmin kirjoitti autoista, jotka eivät osanneet käyttäytyä mantereella, ja jotka rangaistukseksi siirrettiin Pääsiäissaarelle. Jatkouhkaus voisi olla se, että jos et käyttäydy saarellakaan, sinut korvataan hevosella. Saarta nimittäin on kätevä kiertää hevosella, sillä teitä on verrattain vähän ja nekin huonoja. (tosin paikallisten mielestä myös asfalttitie soveltuu hevosella laukkamiseen vallan mainiosti)

Koska meidänkin hotellimme mainosti ratsastusretkiä (n. 40 euroa/hlö), olin jo Suomesta käsin Anssin sellaiselle ylipuhunut. Retkemme oli 3,5 tunnin vaelluksena melkoisen hardcore kenelle tahansa, saati sitten ensikertalaiselle. Alkutuntumaa hevosteluun otimme jo Australiassa, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi. Tämä oli kuitenkin hiukan erilaista touhua.

Tällä kertaa ei ollut siis puhettakaan siitä, että olisimme allekirjoittaneet Australian tyyliin paperin, jossa olisimme vakuuttaneet ymmärtävämme, että hevosen selästä voi tippua, ja että se voi sattua. Ensikertalaisille sanottiin vain, että no worries. Kaikille jaettiin minichapsit (eli mokkanahkaiset saappaanvarret), mutta yllätykseksemme kypäriä ei riittänytkään kaikille. Minä olin ainoa, joka jäi ilman. En tiedä, olisiko kypäriä jostain kaivettu lisää, mutta koska muut olivat ensikertalaisia ja minä olin sanonut ratsastavani, minulle ei ainakaan vaivauduttu kypärää etsimään. Paikalliset ratsastivat tietenkin ilman kypärää ja flip-flopit jalassa.

Ei hullummat ratsastusmaisemat. Olemme todellakin keskellä ei-mitään!
Luulimme aluksi, että vaelluksella olisi tarkoitus käydä katsomassa patsaita, mutta me vain ratsastimme. Siinä missä Australiassa oli kunnioitettu Anssin ensikertalaisen toivetta mennä vain käyntiä, nyt sanottiin, että no worries. Kun oli aika ravata tai laukata, ohjaajat tulivat perästä ja läiskäisivät eteenpäin vellovaa hevoslaumaa takalistoille, ja sitten mentiin. Onneksi ehdimme käydä Anssin kanssa joitain ratsastusasioita läpi, ennen kuin aloimme oikeasti edetä reippaammin. Kevennys (tai ainakin kevyt istunta) onnistuivat, ja loppuajasta Anssi istui satulassa muihin ensikertalaisiin verrattuna nätisti selkä suorana, joka askellajissa.

Siinä missä Anssi oli tyytyväinen siihen, että hevonen meni autopilotilla ja tiesi mitä tehdään (sillä hän ei itse tiennyt), minä taas olin kauhuissani siitä, että en pystynyt vaikuttamaan hevoseen. Yritin pysytellä mahdollisimman kaukana ohjaajien piiskanläiskäyksistä (ne olivat kyllä ihan keveitä), vaikka hevosessa oli kyllä ihan toimivat jarrut. Edelleenkin, ajatus ratsastamisesta hevosella, joka ei ole MINUN hallinnassani, on jo itsessään normaalioloissa aivan kestämätön. Kun sitten lopulta kysyin ainoalta englantia ymmärtävältä vetäjältä, että miten hevonen saadaan laukkaamaan. Hän kävi puskassa tekemässä minulle raipan, ja sanoi että tällä… Kaikki siirtymiset hoidettiin siis raipan avulla.

Uljas hikinen ratsuni ja satula from hell

Nääntyvä ratsastaja ja asianmukainen (?) kypärävarustus
Reittimme vei mahdollisesti yhdelle saaren korkeimmista kohdista. Siellä ohjat laskettiin hevosten kaulojen yli maahan (!) ja hevoset päästettiin laiduntamaan. Tässä vaiheessa viimeistään valkeni, että minulle - ainoana koko porukasta - osunut kivikova lännensatula tappaa takalistoni alastulomatkalla. Anssilla ei sen sijaan ollut hätäpäivää. Seuraavana päivänä minulla oli kipeänä takalisto ja Anssi valitteli selkä- ja vatsalihaksiaan.

Hevoset tauolla kaikkine varusteineen. Yksi piehtaroi.
Hevonen on täällä polkupyörääkin yleisempi kulkuväline. Pääsiäissaari on pikkukylä (4000 asukasta), ja kylänraitilla voi yhtä todennäköisesti nähdä koulusta hevosella laukaten palaavat sisarukset kuin baariin matkalla olevan miehen. Satulajuoppoudesta ei varmaankaan sakoteta. Satuloituja hevosia näkyi parkissa (eli laiduntamassa) milloin minkäkin tien varressa. Muutenkin täällä on lähes joka pihalla hevosia syömässä. Joskus hevoset laiduntavat myös ihan autotiellä. Mihinkään niitä ei välttämättä ole kytketty kiinni. Polttomerkki kertoo, kenen elukasta on kyse.

Naapurin hevonen laiduntaa hotellimme edessä kulkevalla tiellä
Sen lisäksi, että täällä on käyttöhevosia, täällä on myös villihevosia. Tai paremminkin villiintyneitä hevosia. Ajat täällä minne tahansa, vastaan tulee hevoslaumoja. Ja mikäs niillä on täällä ollessa; luontaisia vihollisia kun ei ole ollenkaan. Autolla näitä hevosia on syytä väistää, sillä ne eivät juurikaan väistä autoja vaan voivat ylittää tien mistä tahansa. Villit hevoset ovat saarella myös pienehkö ongelma, sillä ne tietenkin lisääntyvät. Ihan keneltäkään lupaa kysymättä.
Villit ja vapaat äiti ja lapsi

Hevonen ja auto laiduntavat samalla saaren standardien mukaan erityisen hyvässä kunnossa olevalla tiellä. Kuva on hotellimme edestä.
City-hevonen kaupungintalon pihalla.
Lue myös osa 1. Australia
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2010/11/ratsastusmuistoja-ulkomailta-osa-1.html

perjantai 5. marraskuuta 2010

Ratsastusmuistoja ulkomailta, osa 1: Australia

Toissa kesän häämatkamme piti teoriassa olla hevoseton. Kun olimme päässet Australian Hunter Valleeyn ja käyneet siellä hevoskärryvetoisella viinitilakierroksella, löysin viinialueen matkailuesitteestä ratsasturetkiä tarjoavan paikan ja aloin kuitenkin kinuta Anssia seurakseni ratsastamaan. Hän suostui, sillä tavallaan olin (ehkä) aloittanut pehmittelyn jo kotona. Australiassa spiikkasin tämän niin, että koska emme olleet Sydneyn Taronga Zoo:ssa nähneet kenguruita (ne olivat kyltin mukaan huollossa), niin ratsastamaan oli lähdettävä; ratsastusretkellä kun oli esitteen mukaan Kangaroo Guarantee!

Etupenkkipaikalla. Hevoskuskikin istuu Australiassa oikealla puolella. Takana viinitilavieraita työkseen kuskaava Lance, joka sekä koulutti hevoset että rakensi niiden kärryt itse. Hevosena Major.
Löysimme hevostallipaikan kartan ja navigaattorin avulla. Tien vieressä oli kyltti, joka varoitti lehmistä, hevosista ja kenguruista. Paikalla oli vain hevosia, mutta soittamalla saimme omistajat kiinni ja sovittua ratsastusretken kahden päivän päähän. Auringonlaskunratsastus kuulosti hienolta. Tosin tajusin nopeasti, että auringon laskiessa ratsastaminen on Suomen olosuhteissa melko arkista puuhaa. (heti ensimmäinen kotosuomen auringonlaskun ratsastus oli heti kotiin päästyämme myöhään sunnuntai-iltana. Aikaerokroppani väitti, että on aikainen aamu...) Australiassa eksotiikka oli silti huipussaan!

Australiassa oltiin tarkkoja siitä, että me ymmärrämme, että hevonen on eläin, jonka selästä voi tippua. Tästä piti allekirjoittaa ihan sopimus. Kypärän käyttö oli pakollista, valokuvaaminen hevosen selässä tietenkin kiellettyä. Ravata ja laukata sai tiettyjen puiden väliset paikat. "Hevonen tietää kyllä mistä mihin, joten ei tarvitse huolehtia", sanoi opas. Vastenmielinen ajatus ihmiselle, joka on tottunut ratsastamaan hevostaan; miellyttävää esimerkiksi miehelleni, joka luotti täysillä siihen, että hevonen kyllä osaa.

Reissulla todella oli kengurutakuu. Paikallisille kengurut eivät ole ilmeisesti rusakoita harvinaisempia nähtävyyksiä, joten intoilumme niistä oli varmaankin huvittavaa. Sen sijaan ratsastusoppaamme Kyra (sic!) ei ollut koskaan hiihtänyt tai ollut pakkasessa. Eksotiikkaa sekin. (Australiassa hevosilla muuten näytti olevan melkoisesti loimia +15 asteen "talvisäällä")

Tässä Anssin kirjoittama ratsastuskertomus matkablogistamme:

27.6.2009- Esa ja Vesa- auringonlaskun ratsastajat

Lauantaina ratsastimme auringonlaskuun. Olimme torstaina käyneet kääntymässä paikallisella hevostilalla ja pienen suostuttelun jälkeen lupauduin lähtemään puolentoista tunnin hevosajelulle. Ja näin ollen lauantaina puoli neljältä istuimme hevosten selässä valmiina kiertelemään lähiniittyjä ja ihmettelemään, josko paikallinen eläimistö viitsisi näyttäytyä meille.

Ratsastuslenkin päätteeksi.
Anniina sai alleen Samin, joka oli hieman vaativampi ja arempi ruuna. Minulla oli alla lauman johtaja, Fred, joka ei onneksi juurikaan kuunnellut viestejä, jota sille annoin vaan meni pitkälti autopilotilla. Oppaana meillä oli paikallinen Kyra, joka oli ratsastanut koko pienen ikänsä. Tällä kokoonpanolla lähdimme matkaan. Fred oli selkeästi ennenkin kantanut turisteja, jotka eivät olleet koskaan ennen ratsastaneet, joten se täydellinen hevonen minulle. Jostain syystä se tuppasi jäämään muista hevosista hieman jälkeen, mutta koska en tiennyt, miten siihen saa lisää vauhtia, niin siihen oli tyytyminen. Kaiken kaikkiaan Fred eteni tasaisesti ja teki satulassa istumisen minulle helpoksi.

Tämä musta joutsen uiskenteli Christchurchissä.
Näimme matkan aikana parin mustia joutsenia ja niiden pesän. Valitettavasti emme turvallisuussyistä saaneet ottaa ratsastureissulle kameroita, joten ainoat kuvat aussi-joutsenista ovat eläintarhasta. Parasta kuitenkin oli, että viimeinkin (viimeisenä iltana Australiassa) näimme kenguruita. Näimme emon ja poikasen parinkymmenen metrin päästä ja suuremman lauman vähän kauempaa. Seurasimme niiden loikkimista tyytyväisyydestä hihkuen.

Karkuun loikkiva kenguru.
Ratsastuslenkki oli loppu yllättävän nopeasti. Reissusta jäi hyvä mieli ja se toimi varmaan hyvänä treeninä Pääsiäissaarta ajatellen. Reissun lopuksi saimme pari kuvaa otettua ja siten todisteita siitä, että myös allekirjoittanut on ollut hevosen selässä. Paluumatkalla yritimme ottaa kuvia pellolla loikkivista kenguruita, mutta tälläkään kertaa emme saaneet kuvaa kengurun etupuolesta. Toisaalta kengurun takapuoli on yhtä paljon kengurua kuin sen etupuolikin.

Lisäsimme muutaman päivän takaiseen omituisista otuksista kertovaan tekstiin muutaman kuvan omituisista otuksista.

*******************************
Jäitkö miettimään, mikä Pääsiäissaari? Siitä lisää viikon kuluttua... (edit: klikkaa tästä)

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Projektina hevonen seinälle

En ihan tarkkaan muista, mistä tämä ajatus lähti, mutta idea toteutuksesta oli Anssin. Mietimme viime keväisen remontin yhteydessä, että rappukäytävä oli tunkkainen ja siihen olisi kiva saada joku kuva. Päätettiin maalata siihen Tintti.

 Ensin tarvitaan sopiva kuva. (kuva: Mari Majuri)
Tämän jälkeen kuva käännetään peilikuvaksi (tarpeen meillä, jotta hevonen hyppää rappusia ylöspäin). Paint-ohjelman avulla väritetään kuva mustaksi, rajataan ratsastaja ja este pois sekä tuuhennettaan hevosen häntää. (vähän photo-shoppia, kun tuo häntä ei ole Tintillä niin kovin tuuhea...)

Määritellään, minkä kokoinen hevonen halutaan maalata.
Lainataan videotykki ja heijastetaan sopivan kokoinen hevonen seinälle.

Ollaan tyytyväisiä kokoon.

Piirretään hevosen ääriviivat. Viihdytään yöpaidassa.

Kerrotaan miehelle häntä loukkaamatta, että rouvan varjokuvaratsu on uljaampi kuin miehen vapaalla kädellä piirtämä kilpaileva söpö poni.

Leikataan pahvihevonen irti ja mallataan oikealle paikalleen.

Todetaan, että kehikko on fiksumpi. Kehutaan itseä, että tajuttiin leikata hevonen irti tätä mahdollisuutta silmällä pitäen.

Koska ollaan itse viimeisillään raskaana, pyydetään miestä toteuttamaan maalaus, koska hän on pienempivatsainen ja pidempi.

Tintti paikallaan kuusi kuukautta myöhemmin.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...