sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Hevosväen illallinen

Hevosen pihvi sisäpaistista, punaviinikastiketta ja kukkakaaligratiinia.

Olen lykännyt hevosenlihan maistamista pitkään. Alkuun se oli helppoa siksi, etten tiennyt, mistä sitä ostaa. Sen jälkeen sanoin, että haluan olla varmistunut siitä, että liha on varmasti suomalaista. Kävimme perjantaina Inkerin kanssa palauttamassa Diswestiin Tintillä sovituksessa olleen loimen ja koukkasimme Mankkaan K-Supermarketin (entinen Super-Vexi) lihatiskin kautta. Kun lihamestari sanoi, että suomalaista hevosta löytyy, en enää voinut perustella itselleni, miksi en sitä ostaisi.
Soitin illallissuunnitelmasta Anssille, joka mainitsi asiasta työkaverilleen. Työkaveri oli naurahtanut, että vaimosi ei taida olla mikään heppatyttö. Anssi korjasi, että nimenomaan on.

Mikä siitä onkin tehnyt niin vaikeaa? Jokainen hevosihminen on valmis kampanjoimaan epäinhimillisiä teuraseläinkuljetuksia vastaan. Suomessa teurastetaan eläimiä kunnioittavasti. Täällä kuitenkin menee hukkaan hurja määrä hyvää hevosenlihaa vuosittain. Syitä tähän on monia. Joskus hevonen on ennen teurastustaan ollut niin sairas ja lääkitty, ettei sitä voida käyttää ruoaksi. Osa tahtoo haudata hevosensa. Pikku vikainen hevonen myytäisiin mieluusti eläkepolleksi ja pihapiirin koristeeksi sen sijaan, että se laitettaisiin vihreille laitumille. Hevosihmisten usko "hyvään eläkekotiin" on hämmentävä. Mutta käsi sydämelle: kenellä on varaa pitää hevosia pelkkinä koristeina ja vielä huolehtia niistä hyvin?

Suomalainen hevonen on lähiruokaa, minkä syöminen itsessään on ekoteko. (lähde: Suomen Kuvalehti) On julmaa myydä raihnaista hevosta eteenpäin ties mihin olosuhteisiin, jos sille voi antaa armollisen lopun. Vaikka tämä onkin monille hevosihmisille itsestäänselvää, on ajatus hevosen syömisestä monen mielestä verrattavissa koiran syömiseen.

Siispä pois turha tunteellisuus. Nyt suomalaista hevosta pannulle ja pihviä suuhun. Tässä illallisohje kahdelle.

Menu
Ilmakuivattua kinkkua ja hunajamelonia
Hevosen ulkofilettä, punaviinikastiketta, kukkakaaligratiinia ja paistettuja perunoita
Tuoretta ananasta, jäätelöä ja suklaakastiketta

Viininä läpi aterian australialainen Miss Harry 
(sopii mainiosti kantaaottavaan ruokailuteemaan pitämällä yllä vähemmistöjen oikeuksia)
Jälkiruokaviininä italialainen La Caliera (ALC 5%)

*********************************
Ja sitten kokkaamaan!

Viipaloi hunajameloni ja poista kuoret. Kääri meloniviipaleet ilmakuivattuun kinkkuun. Tässä on koristeena käytetty tuoretta timjamia ja lautasella on myös balsamico-siirappia. Yhdestä paketista kinkkua riittäisi neljälle, tässä vähän reilumpi annos. Tarjoa lisänä leipää. (kannattaa tehdä reilummat alkupalat, jos pelottaa, meneekö pääruoka alas)

Punaviinikastike perinteisellä ohjeella
Pari ruokalusikallista öljyä
2 shalottisipulia
2 dl punaviiniä (samaa kuin aterialla)
2 dl Demi-Glacea
10 mustapippuria hienonnettuna (1/2 tl mustapippurirouhetta)
laakerinlehti
nippu timjamia
50g voita
Kuullota silputut sipulit öljyssä. Älä ruskista.
Lisää 2 dl viiniä. Kiehauta ja anna kiehua hiljalleen (keittolevyllä 3-4/6)
Kun kastiketta on jäljellä 2/3, lisää sekaan timjaminippu (tässä solmittu narulla), laakerinlehti ja rouhitut pippurit.
Ota liha lämpimään puoli tuntia ennen paistamista. Rouhi pippurimyllystä pippuria päälle.
Keitä paloiteltu puolikas kukkakaali suolavedessä (kuin pastaa keittäisit). Laita uunivuokaan, kaada 2 dl kermaa päälle ja sekoita joukkoon 1 rkl persiljaa. Ripottele pinnalle juustoraastetta. Gratinoi 225/10 min. Tällä välin pese ja pilko perunat, sipaise pintaan vähän öljyä ja paista uunissa kullanruskeiksi (200 astetta/30min). Peitä gratiini foliolla tai kannella, niin pysyy lämpimänä. Perunat voi paistuttuaan jäädä uuniin lämpimään. (riippuu uunista, kannattaa tutustua tarkasti sen tehoihin)
Lisää kastikkeesseen Demi-Glace, kiehauta ja jatka keittämistä (3-4/6). Keitettäessä paksunee.
Siivilöi kastike. Tähän mennessä olet keitellyt kastiketta kasaan noin 30-45 minuuttia.
Ja kastike näyttää tältä. Siirrä se takaisin kattilaan odottamaan. Se tarvitsee enää vain kuumennuksen, jonka aikana vatkaat vispilällä sen sekaan 50 grammaa voita pieninä paloina. (jos rysäytät voin sinne isona palana kerralla, et saa yhtä kiiltävää kastiketta)
Paista voi-öljyseoksessa kuumalla, mielellään valurautapannulla. (tämä pannu on ehdottomasti huonoin mahdollinen) Mediumiksi paistettaessa odota, että pinta pisaroi, tarkoittaa noin 2-3 minuuttia/puoli. Älä pilaa hyvää lihaa paistamalla liikaa.
Tässä vaiheessa tottumatonta pihvinpaistajaa jo vähän pelotti, että menikö liikaa... Anna pihvien vielä vetäytyä sen aikaa, että kuumennat kastikkeen ja kokoat annokset.
Tämä oli minun pihvini paksuimmasta kohdasta. Pihvi on tietenkin haastavampi paistaa, jos se ei ole tasapaksu. Minusta tämä on kaiken kaikkiaan hankalaa puuhaa. Fiksumpaa olisi ostaa niin paljon lihaa (väh. 1kg), että sen voi paistaa paahtopaistikönttinä uunissa...
Kaikki meni, ja lautaset kaalittiin puhtaiksi leivällä.
Tuore ananas viipaloidaan, sen päälle vähän suklaakastiketta, sitten jäätelöä, vaniljalla maustettua kermavaahtoa ja päälle vielä suklaakastiketta.

Loppuarviot:

Olisimme molemmat odottaneet, että hevosenlihan olisi maultaan pystynyt tunnistamaan hevosenlihaksi. Fiilis oli kuitenkin sama, kuin jos olisimme syöneet naudanlihaa. Hevosenliha on silti vain lihaa muiden joukossa. Ei sen syöminen tuntunut lopulta sen kummallisemmalta, kuin tuntui lapsena syödä lampaanlihaa sen jälkeen, kun mummolan omat lampaat oli laitettu teuraaksi. Kokonaisuutena illallinen tuntui toimivan oikein hyvin. Ostamme varmasti hevosta jatkossa siksikin, että se on naudanlihaan verrattuna edullisempaa, alle parikymppia kilo. Seuraavalla kerralla laitamme joko paahtopaistia tai ostamme sisäfilettä. Suosittelen sitä muillekin. Sisäpaisti on mureaa, mutta ei parasta pihvilihaa.

Viinivalinnoista sen verran, että Miss Harry oli osuva pihviviinivalinta ja sen hinta-laatusuhde tuntui hyvältä. Sen sijaan La Caliera oli pettymys. Se ostettiin ensisijassa siksi, että se oli yksi harvoja 375ml:n pulloissa myytäviä jälkiruokaviinejä. Lopputulos oli makeassa ja laimeassa siiderimäisyydessään pettymys. Kuten tavallista, edullinen hinta ja hyvä laatu eivät kohdanneet tässäkään.

Sen verran olimme kuitenkin tarkkoja, että lisukkeiden suhteen olimme melko raamatullisia. 2.Moos 23:19 kieltää keittämästä karitsaa emänsä maidossa. Meille ei tullut mieleenkään tarjota tällä aterialla porkkanaa. (Jos jättää pois voin ja tarjoaa kukkakaalin keitettynä, tästä saa ihan kosher-aterian. Suosittelen kuitenkin aina ennen annoksen tarjoilua tarkastamaan uskonnollisen vakaumuksen lisäksi erityisesti syöjien kannan hevosensyöntiin ....)

********************

Hevosenlihasi alkuperää voit selvittää esimerkiksi nettisivulla Hevosten puolesta.
Heppareseptejä voit tutkia Hippoksen julkaisemasta reseptivihkosta.
Hevostietokeskuksen ohjeita hevosen viimeiselle matkalle.

Hevosenliha kannattaa jättää lihatiskille, jos et tiedä sen alkuperää. Yllämainittu ohje toimii mainiosti myös naudanlihan kanssa. Hevosenlihan kysyntä on kasvanut valtavasti ja kotimaista lihaa menisi enemmän kuin mitä sitä tällä hetkellä tuotetaan. Jokainen hevosenomistaja voi kantaa tässä kortensa kekoon miettiessään oman eläimensä loppusijoitusta. Suomalaisen hevosenlihan tarjonnan ja kysynnän lisääminen on yksi teko julmien tauraseläinkuljetusten vähentämiseksi.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Opettajalle omena

Lapsille ja miehille on syytä puhua päälauseita, sanotaan. Lastenkasvatusoppaat julistavat, että ei ole tuloksellista kieltää lastaa, vaan kieltämisen sijaan pitää antaa ohjeet siitä, mitä hän saa tehdä. (Älä juokse vs. kävele). Eläinten kanssa tiedämme, että oikeasta käytöksestä palkitseminen on tuottoisampaa kuin väärästä rankaiseminen.
Aloitin ratsastamisen uudelleen neljä vuotta sitten. Ensimmäisella tunnilla, laiskanpulskean eestinhevosen selkään noustuani sanoin opettajalle, että minä en ole ratsastanut viiteentoista vuoteen ja haluan aloittaa alusta. Opettajaa nauratti ja nauroin vielä silloin mukana. Myöhemmin kysyin häneltä, voiko hän antaa minulle ohjeet laukannostoon. - "No ihan normaalisti." Yritin uudelleen. -"No ihan tavallisesti. Kunhan se nyt laukkaa." Ei naurattanut enää.

Ihmettelin silloin ja ihmettelen edelleen: miten valtavan vaikeaa oli kertoa, miten laukka nostetaan? Opettaja näpytteli tekstiviestejä ja seurusteli maneesin laidalla olevien tallityttöjen kanssa. Hänen puhdas välinpitämättömyytensä meitä opetettavia kohtaan oli hämmentävää. Kun hänellä sitten kerran oli sijainen minusta tuntui, että sain yhdessä tunnissa enemmän opetusta kuin edellisen puolen vuoden aikana yhteensä. Sijaistavalla opettajalla oli taito saada meistä jokaisesta kaivettua jotain, mistä hän saattoi antaa positiivista palautetta. Minä sain kuulla, että saattaisin sopia ratsastettavan hevosen kanssa hyvin yhteen, ja että kyseinen hevonen oli kanssani levollinen. (Olen kuullut tätä sen jälkeen muiltakin opettajilta. Tiedän, että se on positiivisesti puettuna äärimmillän se, että Tintti meinaa nukahtaa alleni.)

Kun tämän jälkeen jatkoin estetunneilla, meitä opetti nuori nainen, jolle oli niin ikään ihan sama, mitä me hevosen selässä teimme. Puolen vuoden aikana hän ei kertaakaan vaivautunut opettelemaan meidän nimiä eikä häneltä saanut mitään ohjeita. Toisin kuin koulumaailmassa, tässä ei voinut olla kyse siitä, että me oppilaat emme olisi olleet motivoituneita! Minusta homma oli lopulta niin turhauttavaa, että se ratsastuskoulu menetti minussa asiakkaan. Jälkikäteen mietin, että olikin aivan järjetöntä myydä pelkkiä estetunteja. Aivan kuin este- ja kouluratsastus olisivat toisensa poissulkevia lajeja. (ehkä kyseinen opettajakin oli tätä mieltä ja turhautuminen johtui siitä)

Olen kuullut sanottavan, että ratsastuskouluopettajan tehtävä on pitää asiakkaat, kun valmentajan tehtävä on opettaa ihminen ratsastamaan. En ota tähän kantaa sen kummemmin, sanonpa vain, että edistymistä tapahtuu useimmiten vasta sitten, kun siirrytään pois mukavuusvyöhykkeeltä. Näitä hetkiä on totta kai sitä enemmän, mitä useammin ratsastetaan ja erityisesti mitä useammin ratsastetaan ohjauksessa. Ei kuitenkaan auta hakata päätä Karjalan mäntyyn; hyvä opettaja tietää, mihin ratsukko pystyy ja etenee ratsukon tahdissa.

Hyväksi opettajaksi ei tulla siten, että osataan itse. En ole ollut matemaattisesti kovinkaan lahjakas, joten otan esimerkkini matematiikan tunnilta: miten turhauttavaa onkaan istua neuvottomana laskutehtävän edessä, joka opettajan mukaan on helppo kuin mikä ja "viime tunnilla tämä käytiin". Silti sinä et vain tajua, mitä pitäisi tehdä eikä opettajalla ole aikaa jäädä neuvomaan. Ihan kuin "kunhan nyt vaan nostat sen laukan". (15 vuodessa oli laukkapohje muuten vaihtunut ulkopohkeesta sisäpohkeeksi)
Vaikka ratsastuksenohjaaja ja -opettaja ovatkin ammattinimikkeitä ja edellyttävät jonkinlaisen muodollisen pätevyyden, valmentajaksi saa itseään kutsua kuka tahansa. Kannatan muodollisia pätevyyksiä, koska opettaminen on oma taiteenlajinsa. Kaikki eivät silti opi kaikilta. Tärkeää on löytää se opettaja, jolta itse kokee oppivansa eniten ja jonka kanssa puhuu samaa mielikuvakieltä, sillä iso osa ratsastuksesta tapahtuu ensin korvien välissä ja asioiden hahmottamisessa kielellä on tärkeä asema..

Joskus pelkästään hieman eri tavoin ilmaistu asia auttaa ratkaisemaan pitkään mielessä muhineen ongelman. Joku kokee helpoksi ajatuksen, että hän "roikkuu korvistaan"; toinen kuvittelee selkärankansa tilalle rautakangen; kolmas ajattelee, että häntä vedetään kypärän nupista ylöspäin. Ja lopputulos on sama. Ratsastuksessa on turha verrata kehitystään muihin jo siksikin, että kaikki kehitys ei näy ulospäin. On hyväksyttävä, että joskus jonkun asian oppimiseen menee itseltä pidemmän aikaa kuin joltain toiselta.
Harmittelin joskus valmennuksessa, että saan Tintin ratsastettua rennoksi hyvin ainoastaan ohjauksessa. Sain kuulla, että meillä olisi ongelma vasta sitten, jos en saisi hevostani rennoksi silloinkaan. Tämän tyyppiset kommentit tuntuvat vapauttavilta. Olen kaikille minua opettaneille sanonut, että minä en tarvitse päänsilittelyä; voin kuvitella olevani huippuratsastaja silloin, kun maastoilen yksikseni. On silti aina yhtä ihanaa kuulla opettajan sanovan "priimaa".

Joskus tarvitaan kovia sanoja. Joinain hetkinä on ollut ihan oikeutettua, että minulle on kesken estetreenien huudettu "mitä ihmettä sä nyt teet, kun sun hevonen menisi ihan mitä tahansa ja sä vaan sähläät?" Silloin oli ihan hyvä pysähtyä miettimään. Olen myös ollut tunnilla niin, että mikään ei onnistunut ja sain kuulla tiukan kysymyksen: "Kannattaako sun maksaa siitä, että valitat etkä ratsasta kunnolla?". No ei kannata. Siis valittaa.

Vähemmän puhetta, enemmän ratsastusta. Toissatalvena tipuin pää edellä esteen yli, ilmat klassisesti pihalla. Moka oli oma, ja juuri siksi aloin pelätä vastaavaa tapahtuvaksi uudelleen. Kävin uudelleen ja uudelleen läpi sitä, mikä meni pieleen. Lopulta aivan liiallisuuksiin saakka. Tintti imi minusta epävarmuuden silmänräpäyksessä ja alkoi kieltää jo ihan kavalettien edessä (tai kuten tarkkoja oltiin: minä aloin kieltää). Meinasin jo jättää yhdet seurakisat väliin, mutta minua viisaammat kieltäytyivät kuuntelemasta hätääni - ja hyvä niin. Kisat meni hyvin, mutta hetki siinä vielä tehtiin töitä, kunnes kieltämisen fiilis väistyi. Aikuisena pelko tulee puun takaa; teini-ikäisenä on puuta päin mennessään aina kuolematon.

Lapsena ratsastuskoulun pönttö puolivilli poni kiersi innareita hypättäessä sen toisen esteen, ja minä tietenkin jatkoin matkaa yksin. Opettaja käski mennä uudelleen. Edelleen paras lääke kaikkeen on toistaa, kunness onnistuu, pitää vähän taukoa ja toistaa taas. Ja paras opettaja ymmärtää, miltä tämä ratsastajasta tuntuu ja osaa kannustaa jo pienestäkin edistyksestä. Etenkin pelon hetkellä olisi kamalaa, jos pelon lisäksi joutuisi vielä kokemaan häpeää tunteesta, josta haluaa kaikin mahdollisin keinoin eroon.

Pieni askel maailmalle voi olla valtava loikkaus yhdelle ihmiselle.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Kirjaviisaat

Sanotaan, että ratsastamaan oppii vain ratsastamalla. Kannattaa kuitenkin uskoa myös teoriaan ja siihen, että lukemalla asioiden sisäistäminen on joskus helpompaa, vaikka viime käden oivallus tapahtuukin aina hevosen selässä. Vime viikolla saatoin vitsailla Mary Wanlessin kirjan harjoitukselle, jossa istutaan kontallaan olevan avustajan selässä istuinluita etsien, mutta kirja ei ole mikään vitsikirja. Minulle se on Kyran kirjan ohella yksi raamatuistani; siitä löytää jokaisella lukukerralla pohdittavaa juuri siihen ongelmaan, mistä sillä kerralla on kyse. Ja vähän lisää. Wanlessin kirjan ehdoton etu on juuri ilman hevosta tehtävät harjoitukset. Harva hevosenomistajakaan viettää hevosen selässä enemmän kuin puolitoista tuntia päivässä.

Wanless mainitsee kirjansa esipuheessa, että hänen kirjassaan on materiaalia kahden vuoden opintoihin. Ja hän edellyttää, että lukijalla on käytössään oma hevonen; treenaamisen keskellä hän nimittäin kehottaa lukijaa ennen kaikkea nauttimaan hevosestaan. Mikään suora tie paratiisiin kirja ei väitä olevansa, vaan Wanless lupaa tien olevan kivinen. Ratsukosta, joka kantaa itsensä kauniisti kevennetyssä ravissa, hän sanoo: "alle 5 prosenttia ratsastajista tekee tämän (minun silmissäni) todella hyvin." Alkeiskurssikamaa, tietää 12-vuotiaskin, mutta ah, niin haastavaa.

Kirjassa käsitellään kappale kappaleelta sitä, mitä ratsastaja voi tehdä istunnalleen. Kun on käsitelty perusistunta, istuinluukontakti, satulassa hiljaa istuminen (minun ykköskompastuskiveni käynnissä), lihastuki, hengitys, kehon kiinteyttäminen ja painoton istunta, päästään aiheeseen istunnan kapeus. Wanless sanoo, että suurin osaa ratsastajista istuu liian leveästi. Tämä johtuu siitä, että heidän lantiostaan puuttuu kapeutta tuova kimmoisuus. Leveästi istujat tunnistaa laahaavasta kävelystä, sillä sama lantion kimmoisuus tuo ryhtiä kävelyyn. Leveästi istuva ratsastaja ei saa hevosesta otetta lantiollaan, vaan ratsastaa pelkillä käsillä ja pohkeilla. Hän ikään kuin "valuu" pitkin hevosen kylkiä ja ohjaa kaulaa. (Wanless 2006, 65.)

Wanless lupaa, että kun ratsastaja onnistuu juurruttamaan itsensä satulaan, kaventamaan istuntaansa ja ohjaamaan istunnalla hevosen säkää, se muuttaa ratsastuksessa kaiken. Hahaa, siis kaikki on helppoa, kun vain tekee oikein!

Olen itse mielikuvaoppija, ja Wanlessin harjoitukset helpottavat minua. Tätä seuraavaa harjoitusta on syytä kokeilla. Wanlessin mukaan sitä kutsutaan "tuskaharjoitukseksi". (Wanless 2006, 70.)

Seiso jalat harallaan ja polvet koukussa, ikään kuin näkymättömän hevosen selässä. Tähtää istuinluilla kohti vastakkaisen jalan nilkan sisäsyrjässä olevaa kyhmyä. (tämä muuten paljastaa hyvin toispuoleisuuden) Kuvittele työntäväsi reisillä ja kantapäillä ulospäin, kuin siellä olisi vastassa vastus. Älä kuitenkaan liu´u seisomaan jalkojen ulkosyrjille. Helpottava mielikuva on ajatella auraavansa laskettelusuksilla, jotka on valettu betoniin. (Wanless ei sattuneesta syystä tarjoa tätä ensimmäiseksi mielikuvaksi; suomalaisille se taas sopisi sellaiseksi. Ei saa nojata eteenpäin.)

Seisoessasi tässä asennossa, ajattele, että alavartaloasi tukee nyöritetty korsetti, joka alkaa nyt kiristyä. Alavartalossasi olisi saatava pysymään samanlainen lihasjännitys, kuin siellä syntyy yskäistessäsi. (taidan ensimmäistä kertaa tajuta, mitä hyötyä ratsastajalle on tupakoinnista...) Sattuuko, kun pidät asennon jonkun aikaa? Wanlessin mukaan pitäisi. Koko asennon vaikutus tuntuu todennäköisesti reisissäsi, mutta ensisijaisesti sen pitäisi tuntua alaselässä, kuvittelemassasi lihaskorsetissa. Ja niin kauan siinä on seisottava, että se tuntuu. Jos olet hyvässä kunnossa, siihen menee tietysti vähän kauemmin.

Jos tuntuu, ettei silti satu, Wanless vinkkaa, että keittiönkalusteet ovat yleensä sopivalla korkeudella tälle harjoitukselle. Paina siis ristiselkääsi työtason reunaa vasten tätä harjoitusta tehdessäsi.

Ja sitten vain viet asennon hevosen selkään! Lupaan, että se ainakin tuntuu!

 Mary Wanless: Mielekästä ratsastusta (engl. Ride With Your Mind Essentials 2002, suom. Liisa Kaski 2006. Perhemediat)

perjantai 22. lokakuuta 2010

Koko kylä kasvattaa!

Minä haluan jokaiseen ratsastuskouluun ja yksityistalliin tallimestariksi henkilön, joka muistuttaa suoraselkäistä ja tiukkaa, lähes hymytöntä sotilasmestaria, joka pitää huolen siitä, että paikat, hevoset ja erityisesti ihmisten käytös pysyy ruodussa. Haluan, että kaikki aikuiset ymmärtäisivät olevansa aikuisia ja eläisivät sen mukaisesti, kun ympärillä on lapsia.

Väitän, että se helpottaisi kaikkien elämää. Heitteillejätetyt lapset saisivat turvallisen mallin maailmasta, jossa aikuiset vetävät yhtä köyttä. Talleilla syntyisi onnistuneita kasvutarinoita, kun lapset saisivat hevosista parasta mahdollista terapiaa ja ympärillä olevista aikuisista terveen aikuisen esimerkin. (ennen kuin luet pidemmälle, muista, että olen äitiyslomalla ja hypännyt taas piirun verran lähemmäs ideaalimaailmaa kuin arkitodellisuutta)

Olen lueskellut väitteeni tueksi hevostalli.net- keskustelusivua, muistellut omaa varhaisteini-ikääni sekä tehnyt karkeita yleistyksiä sillä perusteella, mitä olen työni ja harrastusteni puolesta havainnoinut.

Ikävää on ollut huomata, että vaikka 80-luvun nousukauden alkoholimyönteisyys on varissut muualta, hevospiirit eivät parissa kymmenessä vuodessa ole muuttuneet mihinkään. Känni on edelleen kunnioitettava asia ja siitä, minkälaisessa krapulassa (este)kisasuoritus tehdään, voidaan kisata vielä erikseen. Se, minkä nuorena on aloittanut, sen vanhempana taitaa vielä paremmin. Alkoholi on tärkeässä roolissa HIHS:ssa tänä viikonloppuna (kaikki eivät viime vuonnakaan olleet tulleet katsomaan ensisijaisesti ratsastusta.)


Kun kotitallin mielipidevaikuttajat dokaavat seuran pikkujouluissa varhaisteinien nähden, he luovat kulttuuria, joka kestää sukupolvelta toiselle. Usein juuri tämä porukka tupakoi paljon ja ratsastaa poikkeuksetta ilman kypärää. He saattavat olla juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneita tai ns. nuoria aikuisia. Ja erityisesti heidän ja alaikäisten menoa vahtimaan haluan joka talliin henkilön, joka pitää huolen siitä, että kaikilla täysi-ikäisillä säilyy vastuu esimerkin näyttämisestä ja tallikulttuurin luomisesta.

En tietenkään ehdota, että kypärättä ratsastaminen, tupakointi ja alkoholinkäyttö loppuvat. Aikuinen tekee aina oman valintansa näissä asioissa, mutta aikuinen ei saa missään tapauksessa vähätellä omaa vastuutaan esimerkinnäyttäjänä. Teini-ikäisen mielestä nämä kolme asiaa voivat hyvinkin kertoa siitä, että kyseessä on taitava ratsastaja ilman, että varsinaisilla taidoilla olisi mitään väliä! Mitä nuorempi ihminen, sitä heikommat on perustelut samastumiselle, johon meillä kaikilla on tarve. Kuten 13-vuotias poika perusteli äidilleen pöyräilykypärän käytöstä luopumisen: Mä en ole niin suosittu, että mulla olisi varaa olla joukon erilainen. Luulen, että tästä ajatuksesta saa jokainen kiinni, kun muistelee teini-ikäänsä.

Ongelmaa voi selittää vaikka seuraavasti: parikymppinen ei välttämättä tiedä, mihin kastiin tallin väestä hän kuuluu: aikuisiin vai nuoriin. Ja jos kolmekymppinenkin vielä identifioi itsensä mieluummin kaksikymppisiin kuin nelikymppisiin (argh, ne tätiratsastajat!), mennään tallikulttuurissa siihen, että aikuisuuden rajat alkavat olla veteen piirrettyjä viivoja. Ikä on asia, jota tulee vuosi vuodelta lisää, mutta voiko tallikulttuuri olla negatiivisessa mielessä niin vahva, että siellä vaikuttavat ihmiset unohtavat aikuistua? On eri asia olla nuori kuin nuorekas.

Ratsastuskoulutoiminta on ennen kaikkea nuorisotyötä, mutta onko ratsastuksenopettajalla nuorisotyön koulutusta? Ihanteellisimmassa tilanteessa hänellä on luonnostaan halua/kykyä/tajua puuttua alaikäisten kakaroiden menoon, oli hän minkä ikäinen tahansa. Ratsastuskoulussa on säännöt ja niihin suhtaudutaan vakavasti. Ikävimmillään nuori opettaja ei kuitenkaan ole vielä ymmärtänyt omaa rooliaan. Moni samanikäinen hakee muutenkin identiteettiään ja paikkaansa elämässä.

Tiedän, on todella inhottavaa toimia poliisina ja muistuttaa niskojaan nakkelevia teinejä uudelleen ja uudelleen säännöistä ja käyttäytymisestä. Kaikista inhottavinta on, jos sattuu olemaan ainoa aikuinen, joka niin tekee. Yksin on mahdotonta muuttaa mitään. On todella surullista, jos yleinen tallikulttuuri sallii sen, että täysi-ikäisyys vapauttaa säännöistä eikä tuo mukanaan aikuisen elämään kuuluvia vastuun velvoitteita. Ja nuoremmat odottavat, miten heidän aikansa tulee pian. Pahimmillaan heitäkään ei valvo kukaan.

Se ei vain toimi niin, että sääntojen noudattamista valvoo pieni ryhmä kolme-nelikymppisiä tiukkiksia tilanteessa, jossa kaikki muut elävät pellossa. Vuosikymmenten aikana syntynyt yleinen tapa toimia vaatii melkoisia ponnisteluja muuttuakseen. Tästä syystä tiukka sotilasmestari olisi kaikista helpoin ratkaisu, niin tallin muille aikuisille, lapsille, kuin näiden vanhemmillekin. Herran pelko on näet viisauden alku.
(Tallipaikkaa miettiessäni olen aina pitänyt ensisijaisena aikuisten ihmisten seuraa. Kun työskentelee päivisin teinipoliisina, ei mielellään työskentele villissä lännessä enää vapaa-ajalla.)

Mielestäni on itsestään selvää, että alaikäisten tupakanpolttoon pitää aikuisten puuttua. Alaikäiselle ei saa ostaa alkoholia. Hämmentävää on, ettei tämä kaikkien mielestä ole näin. Talleilla käy paljon lapsia ja teinejä, joiden vanhemmat voisivat olla piirun verran enemmän kiinnostuneita jälkikasvustaan, ja juuri nämä nuoret ovat erityisen alttiita esimerkeille, hyville ja huonoille. Välillä joudutaankin tilanteessa, jossa ulkopuolisen aikuisen kyllä puuttuvan pentujen menoon, mutta vastassa on riittävän moniongelmaiset vanhemmat, joilla ei ole halua/kykyä/tajua pitää lapsistaan huolta. Tilanne on koulumaailmassa ihan sama.

Ongelma ei kuitenkaan ole yksin ratsastuskoulujen. Heitteille jätettyjä lapsia on myös niissä, jotka ovat saaneet hevosen, koska "tallilla lapsi on pahanteosta poissa". Yksityistalleilla meno voi olla jopa hullumpaa, sillä niissä täysin pellossa elävän teinin vastuulle on myös jätetty hevonen. Näillä talleilla mietitäänkin, kenellä on oikeus ja kenellä velvollisuus puuttua hevosenpitoon, jossa ei ole päätä eikä häntää! Vastassa saattaa olla vanhemmat, jotka sanovat, että heidän 13-vuotiaansa on kokenut hevosten kanssa. Alaikäinen on kuitenkin holhouksen alainen. On suorastaan edesvastuutonta, jos perheeseen hankitun hevosen hoidosta eniten tietävä on perheen teini-ikäinen. Nämä vanhemmat jättävät näin ollen heitteille sekä lapsen että hevosen. Tällä en tosin tarkoita, etteikö hevosesta pidettäisi huolta. Tarkoitan, että mielestäni vanhempien pitää tällöin itsekin alkaa harrastaa hevosia tai huolehtia, että joku katsoo teinin perään.

Vielä yhden väitteen uskallan heittää: teini nauttii harrastuksestaan oleellisesti enemmän, jos hänen vanhempansa kannustavat ja ovat kiinnostuneita. Raja on silti aina siinä, että harrastus ei koskaan saa olla vanhemmalle tärkeämpää kuin mitä se on teinille Ratsastuskisojen katsomoista löytyy täysin lätkäfaijoihin verrattavissa olevia heppamutseja.

Kuten eräs vuosikausia ratsastuskoulua pitänyt totesi: hevonen on huono lapsenvahti. Vastuullisuutta ei opita niin, että heitetään pärjäämään yksin. Vastuullisuutta opitaan, kun katsotaan vierestä vastuunsa kantavien ihmisten toimintaa, tehdään yhdessä. On julmaa, että niin moni lapsi joutuuu opettelemaan vastuullisuutta yksikseen, oli kyse sitten hevosen hoitamisesta tai elämästä yleensä. Varsakin kasvaa kasvattamatta, mutta kaikki tietävät, millainen siitä tulee täysikasvuisena.

Hevosharrastus on ennen kaikkea hyvä harrastus.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Väärä, oikea, vino, kärsivä(llinen)

Muistan lapsena ratsastuskoulusta ne muutamat ratsastajat, joista kaikki kadehtien sanoivat, että niiden ei tarvitse tehdä muuta kuin istua hevosen selkään, niin samassa hevonen kulkee upeasti. Samassa lauseessa oli sekä ihailua että kateutta. Miten ne sen tekevät? Moni ei silloin tajunnut, että nämä ihmiset todellakin vain istuivat. Ratsastus on laji, jossa on oleellisesti luontevampaa tehdä liikaa kuin liian vähän.


On uskomattoman vaikeaa vain istua ja antaa hevoselle aikaa vastata annettuun apuun; jos hevonen ei näytä ymmärtävän ensimmäistä tapaa, minulla on valtava kiusaus yrittää nopeasti sanoa asia jollain toisella tavalla. Työssäni koulussa olen ihan samanlainen; tosin valveutunut oppilas saattaa sanoa, että "odota mä kelaan vielä tota ekaa." Tintti ei sitä tee. Jos erilaisia käskyjä tulee lyhyessä ajassa useita, se laittaa korvat (kyljet) kiinni eikä tee enää mitään. (Ja tämän tekee valtaosa oppilaistakin).

Oi pyhä kärsivällisyys, mistä sinua saisi lisää? Minun keinoni tähän on ostaa sitä ratsastustuntien muodossa. Ohjauksessa on helpompi pitää ajatuksensa kurissa, keskittyä oikeisiin asioihin, malttaa tehdä huolella ja oikein ja ennen kaikkea lopettaa silloin, kun ollaan onnistumisissa huipulla. Usein kysymys on siitä, että antaa hevoselle yhden sekunnin aikaa vastata annettuun pyyntöön. Vaan sepä onkin pitkä sekunti. Minulla lantio ehtii tällaisena hetkenä tehdä kummaa kiemuraliiketta samalla, kun jalat käyvät kolmessa paikassa hevosen kyljissä, kädet nykivät, painopiste katoaa eteen tai taakse, istuinluut nousevat. Sitten minulla on allani hevonen, joka seuraavan viiden askeleen aikana tarjoaa yhden askeleen pohkeenväistöä, jatkaa avotaivutusta ja lopulta mennyt sulkutaivutusta. Ikään kuin yrittääkseen sanoa, että jotain näistä sinä varmaan haluat. Ja piti nostaa laukka.

Opettajani Petra sanoo aina, että epäonnistumisten ajattelu ruokkii epäonnistumista. Ei ole mitään mieltä toistaa tuskastumiseen asti samaa virhettä ja lopettaa joka kerta fiilikseen, että minä en osaa. Seuraavan kerran hevosen selkään noustessa on jo valmiiksi virittynyt samalle taajuudelle: tämä ei ole onnistunut viikkoon, eikä varmana onnistu nytkään. No ei varmasti! Ohjauksessa ratsastaessa saa keskittyä olennaisiin asioihin ja luottaa siihen, että tekee oikein. Silloin minäkin helpommin maltan olla kiemurtelematta, koska luotan paremmin siihen, että olen antanut apuni oikein.

Juuri nyt minun suurin kompastuskiveni on oikea laukka. Olen oikeakätinen ja oikeasta kädestäni näin ollen todella vahva. Tintti taas on oikealle jäykempi. Joudun pinnistämään ajatukseni toden teolla, jotta en nykäisisi oikeasta ohjasta laukka nostaessani. Pääsin ongelmasta jo kertaalleen eroon, mutta hiljattain huomasin ongelman hiipineen takaisin. Raskauskuukausien aikana tuli takapakkia. Eikä ole montaa viikkoa siitä, kun viimeeksi itkeä tuhersin hevosen selässä, sillä sillä väsymyksen hetkellä olin varma, ettei tämä onnistu enää ikinä. (Tämän myötä myös tajusin toipuneeni synnytyksestä: ratsastus ei enää ollutkaan helppoa!)

Joitain vuosia sitten selitin vastaavaa laukannosto-ongelmaani Petralle hevosenhoidon lomassa. Hän ei vielä tuolloin pitänyt minulle tunteja. Olin silloin edistynyt nopeasti opettajani avustuksella ja saanut maistaa pelkkää mansikkaa, kunnes yhtäkkiä tuli seinä vastaan. Petra ehdotti, että mitä jos en nostaisi laukkoja vähään aikaan ja kysyi, olenko kokeillut mielikuvaharjoittelua. Joillekin siitä saattaisi olla apua.

Sillä viikolla oli ylioppilaskirjoitukset, joita valvoessani minulla oli aikaa nostaa laukkoja. (ja varmaan tein lopulta laukkapiruetteja ja vilkuttelin katsojille olympialaisten palkintojenjaossa, kun oikein vauhtiin pääsin... Reppanat abiturientit eivät pystyneet vessahätäviestimään laukannostoihin keskittyneen opettajan kanssa.)

Samalla ratsastin viikon vain maastossa ja laukatessani laukkasin sitä laukkaa mitä tuli. Seuraavalla viikolla laukat nousivat maneesissa toivotusti. Silti en uskaltanut tehdä muuta kuin käydä verrytelemässä lumisessa maastossa, jonka jälkeen menin maneesiin, nostin ensin vasemman laukan, sitten oikean, ja palasin tyytyväisenä takaisin ulos. Miten pienistä asoista voikaan tulla onnelliseksi!

Oikea puolen ongelmat ovat olleet minulle niin merkityksellisiä, että kun synnytystä jouduttiin avittamaan pienellä leikkauksella, olin kauhuissani, että se tehtiin juuri oikealle puolelle. Silläkin hetkellä onnistuin ajattelemaan vain sitä, että nyt kun olen viimein saanut itseni keskelle satulaa, niin tämää pilaa sen!  En istu tuolla kankulla ikinä eikä oikea laukka nouse tämän jälkeen. No se ei pidä paikkaansa. En ole luisunut vinoon.

Sen sijaan oikean käden ongelma on olemassa, koska käsi pitää ohjelmoida uudelleen. Tintti ei annan minulle armoa: se tekee aina sen, mitä siltä pyydän eikä tiedä, että pyydän mielestäni väärin. Kun rauhoitan mieleni ja voin vastata "kyllä" kaikkiin seuraaviin kysymyksiin, homma onnistuu:
  1. Onko vartaloni suorassa?
  2. Ovatko jalkani rentoina?
  3. Ovatko käteni paikallaan?
  4. Onko katseeni eteenpäin?
  5. Onko hevoseni suora?
  6. Käveleekö hevoseni kunnolla?
  7. Nouseeko nyt oikea laukka?
(Arvatkaa muuten kuinka helppoa on olla kärsivällinen ja malttaa, jos on 4,5- kuukautta vanhan tytön äiti ja herää öisin syöttämään ja antamaan tuttia?)

Sittemmin kun ongelma on hiipinyt takaisin, olen aina palannut mielikuvaharjoittelun pariin. Nostan laukkoja autossa, vaunuja työntäessäni, illalla nukkumaan käydessäni. Kärsivällisesti. Käsken itseni noudattaa Petran ohjetta: mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen sinne päin. (jokainen tätä lajia harrastanut tietää sen hetken, kun uskottelee itselleen, että tämä meni ihan ok) Torstaina hyisessä tihkusateessa tein vain yhden laukannoston oikealle. Onnistuin. Huomenna lisää.

Vaikka lapsena kuvittelin muuta, ratsastuksessa tärkeintä ei ole hevosen selässä vietettyjen tuntien määrä vaan onnistuneiden toistojen määrä. Hevosenomistaja sortuu tuntiratsastajaa helpommin sinne päin- ratsastukseen, etenkin jos hän ei käy tunneilla säännöllisesti. Minun ja Tintin ensimmäinen opettaja Reetta sanoi ensimmäisellä tunnilla: ratsastaminen alkaa siitä hetkestä kun nouset hevosen selkään ja päättyy, kun laskeudut alas. Silloin, kun ratsastaminen on harvinaisempaa herkkua, tämä on helpompi muistaa.

Hevosettomiin hetkiin suosittelen jokaiselle kirjallisuutta ja sen kautta mielikuvaharjoittelua. Mary Wanlessin kirjassa "Mielekästä ratsastusta" on paljon hyödyllisiä hevosettomia harjoituksia (raskausaikana istuin paljon jumppapallon päällä), mutta myös harjoituksia, joilla voit laittaa parisuhteesi koetukselle, mikäli hevosharrastuksessa ei ole riittävästi haastetta sellaisenaan. Vai mitä luulet, innostuuko kumppanisi olemaan kontillaan maassa, kun sinä istut hänen selässään ja etsit istuinluitasi sekä testaat vartalosi vinoutta?

maanantai 11. lokakuuta 2010

Syysmaastoilua

Taivas oli vaalenpunainen ja aurinko laski hiljalleen kallioiden taakse, kun käytiin tänään maastossa. Reippaasti kävelevän hevosen keinuttava askel ja hiljainen metsä ovat maailman parasta hermolepoa.

Hiljaisuuden ja idyllin voisi rikkoa ainoastaan metsästä rynnistelevä hirvi, joita on nyt liikkeellä. Siinä mielessä ihmisten keskinäinen juttelu on tähän aikaan vuodesta oiva hirvikarkotin ja yksikseen maastoilu vähän riskaabelia puuhaa.

Heijastimet kannattaa niin ikään muistaa: hevonen naamioituu tienreunaan yllättävän hyvin valoisallakin etenkin, kun suurin osa ratsastusvaatteista on tummia. Heijastinliivi ei päällä paljoa paina. Vastuuntuntoinen ratsastaja pukee riittävästi heijastimia sekä hevoseen että itseensä, sillä ainahan on mahdollista, että palaatte tallille eri aikaan...

Pitääkin ottaa tänne kuvia: olen erikoistunut käyttämään lähes kaikenlaisia mahdollisia heijastimia sekä otsalamppua!

perjantai 8. lokakuuta 2010

Paska homma!

Millaista ilmaa Pinken lapset joskus hengittävät? Voivatko he hengittää ollenkaan? Sillä minä saastutan, olen ympäristöhaitta.

Minä ajan tallille neljänä päivänä viikossa. Nykyiselle tallille kertyy 24 ajokilometria suuntaansa. Yritän puhdistaa omaatuntoani vakuuttelemalla itselleni, että 1,4 litran bensakoneella varustettu pieni Skoda Fabia kuluttaa melko vähän. Tämän hetkisellä bensanhinnalla ja auton laskennallisella keskikulutuksella se tarkoittaa, että yhdelle tallireissulle kertyy hintaa reilut 4 euroa. Ja tämä siis pelkästään bensoista. (sydäntäsärkevää on silti todeta, että päästäkseni harrastamaan luonnossa ja ulkoilmassa, vietän autossa tunnin!) 

Hevosurheilu on siis mitä suurimmassa määrin autourheilua. Tosipaikan tullen hevonenkin liikkuu autolla, ja siihen tarvitsee auton sekin, jonka polle popsii ympäristöystävällisesti porkkanoita oman ikkunan alla. Hevosväki ei perinteisesti ajele pienillä (eli vähäpäästöisillä) autoilla, sillä sellaisilla ei vedetä traileria. Tämä taas johtaa siihen, että se, jolla hevonen on omassa pihassa saastuttaa ihan yhtä lailla, koska hän ajelee isolla vetokykyisellä autollaan myös kaikkialle muualle, mistä jää paitsi asuessaan hevosensa vieressä. (maalla on mukavaa, mutta aika vähän palveluja ja työpaikkoja...)

Hevosväki ajelee isomoottorisilla autoilla, mutta ne ovat usein dieselkoneita. Dieselmoottori vetää bensa-autoa paremmin ja on niin ikään vähäpäästöisempi. Diesel on myös edullisempaa, vaikka autoveron osana silloin maksetaankin käyttövoimaveroa. Meillä on viime aikoina käyty paljon autokeskusteluita, sillä uuden auton hankinta on pian edessä. Se ei ole kuitenkaan edessä (vain) siksi, että perään pitää saada hevonen, vaan siksi, että olemme osallistuneet maapallon ylikansoittamiseen hankkimalla jälkikasvua. Fabiaan mahtuu nippanappa lastenvaunut ja meidän kolmen tavarat. Eikä sillä todellakaan vedetä traikkua.

Jos hevosihmiset saastuttavat, niin kyllä saastuttaa lapsiperhekin. Tarvitaan isompia autoja, härveleitä, lomamatkoja, puuhamaita, harrastuksia (vaikkapa hevosia) sekä kaikkea muuta, mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen täysivaltaiseksi jätteentuottajaksi, joka tekee omat kestävät ja kestämättömät valintansa. Lisäksi pelkästään vauvoista aiheutuva suuri ympäristöhaitta on sama kuin hevosista - paska. Ja sitähän kertyy.

Ensinnäkin, paska haisee. Siksi moni mielellään vain käy tallilla eikä asu tallin vieressä ja siksi tallit ovat kaukana eivätkä asutuksen keskellä. Me käytämme vessoissamme erilaisia hajunpoistosuihkeita tai raavimme tulitikkuja, inhoamme mökkien huusseja emmekä halua vapaaehtoisesti vaihtaa vieraiden lasten kakkavaippoja. (oman vauvan kakka ei haise) Nämä ovat kuitenkin vain isosta hädästä varoittava alkupieru. Ongelma on se, että viime kädessä paskasta pitää päästä eroon. Ja tähän isoon hätään olisi syytä varautua.

Paskan käsittely tuottaa jätettä. Ihmislapsella on vaipat noin 2,5 vuoden ikään saakka. Tuona aikana hänen vaippansa vaihdetaan uuteen noin 5000 kertaa. Kaatopaikalle kärrättyjen paskavaippojen maatuminen kestää satoja vuosia. Vaikka näistä jätemääristä ei ole saatavilla ns. puolueetonta tietoa (eli sellaista, joka ei ole kestovaippojen kannattajien kirjoittamaa) on selvää, että muoviin pakattu paska ei ajatuksena kestä päivänvaloa kovinkaan hyvin. Jos taas lapsella on kestovaipat, joita pestään, lopullisen vaippajätteen määrä on satakertaisesti pienempi. Puhumattakaan, että samoja vaippoja voi käyttää useampi lapsi. (toki ympäristö kuormittuu myös vaippojen pesusta, mutta jätettä on silti vähemmän).

Hevosenpaska on sen sijaan vaikeampi asia, sillä sen suhteen ei aina pysty tekemään valintoja. Hevosesta tulee päivässä litratolkulla lämmintä ja lämmittävää paskaa, jonka uusiokäyttö olisi järkevää ja ennenkaikkea hyödyllistä. On laskettu, että jo viisi hevosta paskoisi vuodessa riittävästi lämmittääkseen omistajansa taloan. Kuten arvata saattaa, lannanpoltto ei kuitenkaan ole sallittua Suomessa. Kiitos Suomen lainsäädännön, tällä hetkellä tallinpitäjä maksaa siitä, että pääsee eroon uusiutuvasta lämmönlähteestään. Onnekkaita ovat ne tallinpitäjät, jotka ovat saaneet lannoitteentekijän tai kompostoijan hakemaan paskat pois, mutta silloin kelpaa vain paskan ja turpeen seos- ei siis heinää, ei olkia, ei sahanpurua. Suomalaisessa paskan kierrätyskäytössä on valtavasti rajoituksia.

Ihanne olisi Saksan -mallin mukaisesti, että hevosenpaska kuivattaisiin ja siitä tehtäisiin lämmitysbrikettejä, joita voitaisiin varastoida kuin puita liiteriin. Ruotsalainenkin voi lapioida hevosenpaskansa suoraan uuniin, jossa se palaa året runt. Suomessa paskasta eroonpääseminen on tallinpitäjille iso kustannuserä, koska kyse on roskanomaisesta jätteestä. Yksityishenkilö ei saa paskaa polttaa ja samaan aikaan EU:n kaatopaikkadirektiivin mukaan paska on biohajoavaa jätettä, jota ei saisi kaatopaikalle viedä, vaan se pitäisi hyötykäyttää.

Suomessa lannanpolton hyväksymistä ajaneen Gun Järnefeltin laskelmien mukaan Suomen 70 000 hevosta paskoisivat meille päivässä 210 000 litran polttoöljysäästön, jos vain saisimme polttaa kaikkien paskan sen sijaan, että ne tuottavat meille puoli miljoonaa kuutiota jätettä. Tällä säästöllä hevosihmisen huono omatunto ympäristön kuormittamisesta pienenisi kakkakikkareen jos toisenkin verran. Kyllä siinä kaasuttaisi tallille ja kisoihin paljon kevyemmällä jalalla pienhiukkasia miettimättä! (unohdan nyt syvällisemmän lähdekritiikin enkä pyri selvittämään, miten näihin lukuihin on päästy. Uskon, että ne pitävät paikkansa)

Ajatelkaa: ehkäpä joku päivä isot hevostallit voisivat jopa myydä paskaa, mikä saattaisi pienentää hevostenpitokustannuksia. (ja hevosenomistajan perhe voisi tehdä muutakin kuin harrastaa hevosia) Ehkäpä hevostalli voisi sijaita pyöräilymatkan päässä kotoa, jos siitä ei kertyisi niin paljon hajuhaittoja, kun paska saataisiin suoraan polttokäsittelyyn. Ehkäpä me voisimme laittaa tallin omaan pihaan. Puhumattakaan, miten Inkeri varmasti nukkuisi koko yön heräämättä, jos saisimme uinua oman hevosen paskan lämmössä. Ehkäpä me voitamme lotossa.

Mutta vakavasti ottaen, paska on aika paska juttu. Pinkellä on kestovaipat, ja tällä hetkellä Tintin paska menee kompostoitavaksi, joten me kuvittelemme omatuntomme puhtaaksi tältä osin. (kotonakin meillä on hätätilanteen varalle kaksi vessaa).

Mutta jotta tämä ei menisi ihan jeesusteluksi, niin Inkerin vaipat on amerikkalaiset, Kiinassa valmistetut FuzziBunzit. Tintin syömä rehu valmistetaan Ruotsissa. Minä pidän ulkomaisista viineistä (käsi ylös, kuka pitää suomalaisista?) ja englantilaisista oluista. Häämatkalla lensimme maailman ympäri. Meillä ei juurikaan syödä yksinomaan luomuruokaa, yksityisautoilemme, pidämme hevosta ja olemme hankkineet lapsen tänne ylikansoitetulle maapallolle. Vaikka voisimme elää metsässä teltassa, käyttää yksiä samoja vaatteita, elää omavaraisesti kädestä suuhun, kävellä joka paikkaan ja adoptoida lapsen maapallon toiselta puolelta. (Tosin kauhea matka sillä olisi tulla tänne Suomeen kävellen)

 Lämmöllä Sinulle, 
Tintti

lauantai 2. lokakuuta 2010

Neuvolapalveluja

Minä sain lapsena joululahjaksi Uma Aaltosen kirjan "Oma hevonen". Sieltä opettelin hevosenpitoa. Haaveilin tietenkin omasta hevosesta ja erityisesti ratsastusvaelluksesta, jollaisesta olin lukenut Suomenniemen kunnankirjastosta lainaamastani kuvitetusta kirjasta. Ratsastuskoulun tuntihevosia hoitaessa hevosenpidon arkeen tuli mielessäni jonkinlaisia realiteetteja. Senkin aika pian tajusin, että vanhempieni kustantama Oma Hevonen tulisi jäämään tuoksi joululahjakirjaksi, vaikka muistankin ajatelleeni kirjan olevan ensimmäinen askel suostuttelumatkalla kohti omaa hevosta.

Minun ei pitänyt ostaa hevosta, mutta ostinpa kuitenkin. Hevosen hankkiminen on mielestäni tietyllä tavalla yhtä suuri päätös kuin perustaa perhe tilanteessa, jossa ei ole aina pitänyt perhettä itsestään selvänä. Kun on tullut tietyn ikäiseksi, on tullut myös eri tavalla tietoiseksi omasta rajallisuudestaan. (Teinityttönä maailma on auki eikä pilvissä ole tummia reunoja) Aikuisena epäröi ja ajattelee, ettei ole valmis, ei tiedä tarpeeksi, ei osaa riittävästi. Sitä miettii, riittääkö rahat, onko vakituinen työpaikka, kestääkö parisuhde, riittääkö aika. Jossain vaiheessa tahto ja tunne sivuuttavat järjen äänen ja vastaan tulee uhmakas: minä haluan. (kolmenkympin kriisi?) Että minä tiedän, että aikani ja rahani menevät jatkossa tähän ja tiedän senkin, että tulee hetkiä, jolloin kadun tätä päätöstä. Mutta minä haluan. (Perheen perustaminen on mielestäni puhtaasti biologinen tahtotarve, joka ajaa tähän samaan)

Huolenpito on pitkälti vaistonvarainen asia. Jokainen yrittää parhaansa. Mikään ei ole kauheampaa kuin se, että juuri kun olet jotenkin saanut itsellesi vakuutettua, että tästä selvitään maalaisjärjellä, joku tulee kysymään "sattuuko sitä kun se itkee" tai kommentoimaan "kotikonstein hoidettu rivi voi lopulta vaatia antibioottihoidon". Kommentointi menee niin ihon alle, että pahimmassa tapauksessa siitä tulee itku

Sekä lapsen että hevosen kanssa on lopulta aika yksin ja raakile. Onni on, jos ympärillä on kokeneita ihmisiä, joiden apuun voi luottaa. Mutta miten määrittelet sen, kuka on kokenut ja ketä kannattaa kuunnella? Suurin osa ihmisistä rakastaa neuvojen jakamista, ja ensimmäisen lapsensa/hevosensa hankkineet ovat uutterille neuvonantajille vapaata riistaa. Tuoreet mammat haluavat kuuulla ja haluavat oppia, mutta heillä ei ole riittävästi perspektiiviä, jotta he uskaltaisivat tehdä yksin ratkaisuja. Silloin on ihanaa, kun on joku, jolta kysyä. Harva kuitenkaan haluaa tietoisesti ylihoitaa (harrastehevonen ei tarvitse kilpahevosen hoitoa) tai käyttää kaikkia rahojaan heti kalleimpaan mahdolliseen hoitoon (jokainen kompastuu joskus, ontuu hetken, ja sitten kaikki on ok). Onko tuoreella mammalla kuitenkin oikeus luottaa (äidin)vaistoonsa ilman, että joku tuomitsee hänet piittaamattomaksi?

Luulen, että tästä syystä hevosenomistajat tulevat hiukan epäsosiaalisiksi. He hoitavat eläintään oman hyväksi havaitsemansa ideologian mukaisesti ja pitävät hevosensa pikku vaivat omana tietonaan, jotta kukaan ei pääsisi kertomaan heille, mitä kauheaa voi seuraavaksi tapahtua. Nimittäin jos riittävän moni tulee kertomaan, mitä kaikkea et ole osannut ottaa huomioon, tunnet väistämättäin olosi riittämättömäksi. Mutta kenen joukoissa seisot? Jokainen meistä tarvitsee jonkun, johon luottaa. Miten valitset luottoihmisesi, joilta kysyt neuvoa ennen kuin soitat eläinlääkärille? (Eläinlääkäri toki ottaa kaikki mahdolliset turhatkin kokeet, sillä sinähän niistä maksat.)

Minulle on sanottu, etten saisi mennä hevosellani maastossa kuin käyntiä, koska hikoilu on merkki siitä, että hevosta on rasitettu. Olen kuullut, että hevostani pitäisi estää laukkaamasta tarhassa, koska se voi kaatua. Minua on valistettu, ettei hevonen tarvitse ulkoilua kuin tunnin päivässä tai että se ei kärsi siitä, että menee joka päivä kentällä. Tiedän myös, että hevonen tarvitsee useamman loimen tai ei koskaan yhtään loimea. Kiitos neuvonantajien olen tietoinen, että loimittamalla pidän hevoseni puhtaana eikä sitä tarvitse silloin harjata (säästyy aikaa)

Mielestäni paras neuvonantaja on usein hän, joka oikeasti tietää paljon, mutta ei tuputa sinulle neuvoa ennen kuin menet sitä pyytämään. Tämä siksi, että  hänellä on perspektiiviä tehdä ero tarpeellisen ja turhan neuvon välillä. Hän ei koe tarpeelliseksi korottaa omaa statustaan sillä, että on oikeassa. Eli voit mennä hänen luokseen ongelmiesi kanssa ja hän antaa mielipiteensä, ei vain "ystävällisesti ohjeista" sinua tekemään jotain. (Toki erikseen on asiat, jotka ovat vakavia. Suurin osa ei sitä kuitenkaan ole).

Joskus voi myös käydä niin, että ihmiset innostuvat olemaan luottoneuvonantajia, koska heistä on mukavaa, kun heiltä kysytään neuvoja. Alkuun he ovat näitä, joiden luokse mennään kuin pankinjohtajan pakeille hattu kourassa, mutta pian he hengittävät niskaasi koko ajan. Itse inhoan eniten vihjailevaa neuvonantoa, jota esimerkiksi eräs naapuri harrasti. Kun hän halusi kertoa, että ruohonleikkuualuetta ei ollut hoidettu oikein, hän tuli kysymään, menikö ruohonleikkuri rikki. Kun hänelle sanottiin, ettei mennyt, hän kertoi epäilleensä, koska "roskiksien takaa oli ruoho ajamatta". (Ja tässä hypoteettisessa tilanteessa se roskiksentaus ei edes kuulunut meille!)

Itse olen opettaja ja minulle ohjeistaminen on työtä. Siksi yritän pitää itseni nöyränä opettelijana sekä hevosen että lapseni kanssa, jotta kiusaus ohjeistaa muita omien havaintojeni pohjalta ei kävisi liian suureksi. Muistutan itseäni, että otantani on melkoisen pieni, jotta siitä neuvontatyöksi olisi. Ja kuten työssäni usein ajattelen, kukin on vastuussa lapsistaan; lastensuojelu on sitten erikseen. Ja varmaa on, että me kaikki tarvitsemme välillä neuvoja, joita emme ole pyytäneet.

Minä tiedän olevani jossain määrin suurpiirteinen. Kaikkea en kerro, mutta kyllä me olemme kompuroineet maastossa. Ja hui kamala, olen nostanut lapseni tutin kotimme lattialta ja laittanut huuhtomatta lapselleni suuhun. Sekä hevosen että lapsen kohdalla filosofiani on, että virkeys on tärkeintä ja (äidin)vaistoni kertoo, milloin siinä on vikaa. Ja sitä mittaria harva ulkopuolinen neuvonantaja pystyy päihittämään.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Ihana äitiysLOMA

Olen tällä viikolla saanut viettää todellista äitiyslomaa, sillä äitini on ollut meillä kylässä. Hän on katsonut Pinkeä päiväunien ajan ja siivonnut meillä. Syyssää on ollut ihana ja olen päässyt tallille ja maastoon päiväsaikaan. Tintti on ollut varsin virtainen; liekö syynä hirvikärpäset vai itse hirvet. Mörköjäkin oli tänään joka kiven ja kolon takana.

Mahdolliset syksyn viimeiset lämpimät auringonsäteet oli myös syytä käyttää hyväksi, joten pesin Tintin oikein kunnolla. Joskus vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia: kun märän hevosen karvan vetää läpi piikkisualla, se kuivaa valtavan nopeasti!

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...