maanantai 27. syyskuuta 2010

Loimittaminen alkakoon

Syksy ja kevät ovat vaihetelvien sääolosuhteiden takia hermostuttavaa aikaa sekä hevosen että pienen lapsen pukemisen kannalta. Minä kuulun siihen kategoriaan ihmisiä, jotka pelkäävät lämpöhalvausta kummankin kohdalla. Toiset taas pukevat hevosilleen viisi loimea jo lokakuussa ja vuoraavat lapsensa vaunut tukehduttavilla harsoilla heinäkuussa. Ettei vaan palele.

Tintti on alkanut tapansa mukaan kasvattaa talvikarvaa (se on karvaton helmikuussa ja heinäkuussa!), joten alamme pikku hiljaa laittaa kevyttä loimea niskaan. Tämä siksi, että paksu hikinen karva kuivaa tolkuttoman kauan. Viime talvi meni nakuillessa, ja kaikista kovimmilla pakkaisilla oltiin sisätiloissa tai vain lyhyellä tarhauksella, ja toista kertaa emme siihen lähde.

Kevyttoppis on siis kaivettu naftaliinista kylmien öiden varalle. Päivisin Tintillä on kaulakappaleellinen Jos Lansinkin Combo- sadeloimi, joka on pelkkä kuoriloimi. Tintti seisoo tarhakaverinsa kanssa aitauksessa hauskasti vierekkäin samanlaisissa ruskeissa klubitakeissaan. Talven varalle olisi tarkoitus hankkia ulkotoppaloimi Mastalta. (värillähän ei ole periaatteessa väliä, mutta ostan aina punaista tai viininpunaista, jos mahdollista...)

Vaan kukahan menisi kertomaan kauppiaille, että kun loimessa on vuori, se on vuorillinen loimi? Ei vuorellinen. Näyttää olevan epäselvää poikkeuksetta kaikille myyjille.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Täysin rinnoin satulaan!

Jos on joskus ratsastanut väärät alushousut jalassa, vannoo aivan taatusti, ettei tee samaa virhettä toistamiseen. Jos väärillä alushousuilla on lähdetty ihan vain puskailemaan, ongelma ei ole suuri, sillä omaa ratsastustaan voi säädellä. Minä olen joskus ratsastanut tästä syystä kevyessä istunnassa koko lenkin. (entinen satulani oli muutenkin tässä suhteessa hankala. Uusi hyväilee haitaria pehmeämmin, vaikka Kiefferin penkki onkin vanhaa Pessoaa kovempi.)

Silloin kun väärät alushousut soluttautuvat jalkaan koulutunnille, ei juurikaan hymyilytä. Yleensä nimittäin juuri sillä kerralla on tarkoitus juurtua satulaan entistä suuremmalla intensiteetillä. Ja koska minä en pysty sanomaan opettajalleni, että nyt en pysty istumaan täällä, ellen sitten aivan kuolemaa tee, lopputulos on sen mukainen. Tunnin jälkeen vannon, ettei koskaan enää näitä pöksyjä.

Aamun alushousuvalinnassa voi vielä mokata, mutta sen verran isorintainen olen, etten ole vuosikausiin kuvitellut istuvani raviin ilman riittävää rintapanssarointia. Ja sitä en unohda. Siitäe ei varmasti olisi haittaa, että alusvaatteet olisivat varta vasten ratsastukseen suunniteltuja. Juoksemisen ja jumppaamisen aiheuttama tissitärinä on lastenleikkiä ratsastukseen verrattuna. (sitä paitsi jos väittäisin pystyväni istumaan Tintin raviin perusliivit päällä, tietäisin Tintin silloin ravaavan huonosti)

Ratsastaessani minulla on käytössä Shock Absorberin Max Sports Bra Top, mikä pitää tissit niin paikallaan, että alkuun nämä liivit päällä piti opetella hengittämään! Näissä saa kokoa HH-kuppiin saakka ja ihan kaikilla ympärysmitoilla, mikä on upeaa. (Suurin osa erityisesti urheiluliivivalmistajista kuvittelee, että korkeintaan C-kupin rintavarustuksella harrastetaan liikuntaa.) Olen koko pienen ikäni joutunut maksamaan liiveistäni melkoisesti, joten kuudenkympin hinta ei tässä paljoa tunnu.

Pinken syntymän jälkeen en tietenkään saanut urheiluliivejäni mahtumaan päälleni. Sen paremmin kuppikoko kuin ympäryskään eivät riittäneet. (Mutta koska en myöskään pystynyt istumaan alas raviin, ongelma ei ollut kovin suuri.) Olin hevosen selässä jo kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, mutta en olisi voinut kuvitella tekeväni siellä paljoakaan. Ensimmäiset kerrat menivät kävelyksi ja nostivat mieleen kauhunsekaisen kysymyksen: entä jos tästä ei enää tule mitään?

Kun viimein tuli ravin aika, ensimmäiset yritykset harjoitusravissa saivat maidon nousemaan (mietin, tuleeko sieltä kotona kermaa!). Hetken päästä tuntui, etteivät sisuskaluni ole synnytyksen osalta ihan paikallaan (apua, voiko ne tipahtaa minusta!). Kaiken lisäksi oli syytä muistaa käydä varuiksi pissalla juuri ennen satulaan kiipeämistä, sillä lantionpohjan lihakset todellakin joutuvat synnytyksessä koetukselle (säästyin vahingoilta). Mutta lohdutuksen sanana nämä vaivat menivät nopeasti ohi. Kroppa palautuu kyllä. Alkuun jokainen kerta hevosen selässä oli valehtelematta kaksi kertaa helpompi kuin edellinen. (valitettavasti tämä on jo historiaa).

Koska sanonta "täysin rinnoin ratsastaminen" saa imettävän naisen kohdalla aivan uuden merkityksen, vaaditaan järjestelyjä. Tavallisten liivien päälle voi pukea yksinkertaisen urheilutopin, josta ei yksistään ole tueksi (vaikka muuta väittävät). Minä myös nukuin raskausaikana sellainen päälläni. Championin mallistosta löytyy toppeja valtavasti ja omani ostin Hulluilta Päiviltä vuosi sitten. Kerrospukeutuminen pelastaa muutenkin silloin, kun parhaat liivit eivät ole käytössä. Ei tarvitse olla imettävä.

Ja lopulta: tavallinen turvaliivi kuroo kroppaan kiinni sen, mihin liivit eivät pysty. Se pelastaa naisen sinäkin päivänä, kun väärien alushousujen lisäksi päällä on väärät rintsikat. Eikä imettävän kannata unohtaa vanhaa kunnon tikkiliiviä. Se ehkäisee rintatulehdukselta ja lienee ihan muodikas myös tallin ulkopuolella.

Hööksin nettikaupassa on oma alusvaateosio. Ainakin sen voin sanoa, ettei noista liiveistä ole minulle iloa, sillä liivien ympärysmitat lähtevät 80cm:stä. Se aiheuttaa väistämättäkin liivien ylösnousemuksen lapaluiden välissä, vaikka kuppikoko olisikin sopiva. En ole kokeillut näitä varta vasten ratsastukseen suunniteltuja alushousuja, vaan luottanut ihan tavallisiin Sloggeihin. Ratsastukseen sopivat alushousut ovat kuitenkin ne, joissa ei ole ylimääräistä kangasta, jotka istuvat napakasti ja jotka ovat haaraosasta riittävän leveät. Viikko sitten koulutunnilla minulla ei ollut tällaisia. Petralle kiitos, että aloitimme kevyesti!

Mutta mitä sitten tehdään, jos alushousut hankaavat ja tekevät ratsastamisen jälkeisestä vessakäynnistä helvettiä? Samaa kuin synnytyksen jälkeen: suihkuttele lämmintä vettä; limakalvot paranevat nopeasti!

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Patti paranee

Tintillä on nyt ollut kaksi vapaapäivää. Sunnuntaina menin hiekkaradalla ilman satulaa, koska sateen takia kenttä oli käyttökiellossa. Tänään olisi edessä samaa satulatta ratsastamista. Yritetään nyt välttää jojoefektiä, jolloin patti olisi vuoropäivin auki ja vuoropäivin kiinni. Eiköhän tämä tästä.

Maailmassa on mukavampiakin hevosia ratsastaa ilman satulaa kuin rakas Tinttini. Mutta ei auta. Juoksuttaakaan ei nyt voi, kun kenttä on vetinen. Maastoon en viitsi ilman satulaa lähteä. Ja vaikka valtaosalla maastoteistä ei saakaan kuin kävellä, en juuri nyt viitsi lähteä ilman satulaa kokeilemaan, onko Tintti tästä samaa mieltä. Ihan täyttä luottoa minulla ei vielä ole vatsalihaksiini. Pitää toivoa, ettei Tintti taas kerää ihan valtavasti virtaa.

Toivottavasti sateet hellittäisivät. Minulla on sunnuntaiksi sovittu koulutunti, mikä menee kyllä puihin, jos kenttä on likomärkä.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Kainalopatti

Tintille on ilmaantunut tällä viikolla inha patti vasempaan kainaloon. Se näyttää hyönteisen pistokselta. Tintti tykkää, että sitä käsitellään, joten ilmeisesti se kutiaa. Olen pessyt kainalon pesu-Betadinella eilen ja tänään.


Kuten kuvasta näkyy, patti vuotaa hieman. Huomasin patin eilen perjantaina, kun havaitsin satulavyössä tipan verta. Ratsastin silloin ilman satulaa, koska en ollut ihan varma, mikä alue on rikki; Joskus Tintti on talviaikaan saanut nukkuessaan hokeista kainaloonsa nirhaumia. Alue näyttää tässä kännykkäkuvassa juuri siltä, mikä sai minut eilen epäilemään, että kylki voisi olla isommalta osalta auki. Tänään oli selvää, että patti on vain kainalossa, joten uskalsin laittaa satulan. Ikäväksemme tulos oli tämä, eli satulavyö hankasi silti.

Seurataan tilannetta.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Hevossuhteellisuus

Auto- sillä kulkee kaikki! Moni mies ymmärtää vallan hyvin, miksi on ostettava auto ja miksi auton on oltava jotain muutakin kuin neljä pyörää ja ratti. Skoda ei ole Ferrari (meillä on Skoda ja hevonen; ajanee saman asian). Puhumattakaan, että vuokra-auto olisi sama kuin oma auto. Saati sitten, että lainaat aina silloin tällöin jonkun muun autoa. Varmaa on ainoastaan se, että kaikki muu on edullisempaa kuin omistaminen. Tämän mies tietää, mutta haluaa silti ajaa omalla autolla.

Hevosenpidossa on kyse samasta ajattelumallista (näin ollen miesten tulisi ymmärtää tätä oikein hyvin). Kyllähän sitä varmaan voisi ratsastaa jonkun toisen hevosta silloin tällöin. Voisi käydä ratsastustunnilla ratsastuskoulussa kerran viikossa. Se on edullisempaa. Ei ole omistajan huolia ja murheita. Jos yksi koni ei ole pelikunnossa, tarjoaa firma toisen tilalle. Eläköön villi ja vapaa vaihtelunhalu! Seuraavalla kerralla taas uusi hepo alle ja täysin rinnoin uuteen suhteeseen!

(Hevos)irtosuhteissa voi omaa osaamattomuuttaan paeta aina uuden tuttavuuden selkään. Eka kerta on haparointia, toisen tai kolmannen kerran jälkeen voi siis todeta, että juu, tämä ei toimi. Koetetaan jotain muuta. Ei vahingossakaan kurkata (maneesin) peiliin, koska sieltä voisi paljastua karu todellisuus: olen vino ja epätasapainoinen, minulla on väärät avut. Joskus tähän tarvitaan ulkopuolisen apua: eiväthän kaikki sovi toisilleen, vaikka eivät sitä itse aina tajuakaan.

Vuokraaminen taas on eräänlaista kevytsuhteen ylläpitoa: tavallaan ollaan sitouduttu, mutta ei kuitenkaan. Jotain velvollisuuksia on, mutta loppukädessä ei vastuuta. Omistamisessa tullaan siis kasvokkain parisuhdetodellisuuden kanssa. Kun suhde on syntynyt ja kavioliitto solmittu, siinä on sitouduttu pitämään toisesta huolta. Hevoskauppoja hierova on siis toivottavasti löytänyt Sen Oikean (nyt tarkoitan hevosta). Tai ainakin juuri sillä hetkellä vähiten väärän. Hevosesta hevoseen hyppiminen tuntuu tosirakkauden löytäneestä melkein, noh... maksullisten palveluiden käyttämiseltä.

On kaikin puolin kannattavampaa yrittää saada jo hankittu hevossuhde toimimaan kuin ryhtyä vaihtamaan uuteen. Helppoa ja auvoahan se ei ole. On pidettävä mieli virkeänä ja ennen kaikkea jaksettava niin myötä- (kaatosateessa) kuin vastamäissäkin (pakkasessa ja paarmojen keskellä). Ja hevossuhteellisen on kestettävä ystävien kommentointi: "Lähtisitkö töiden jälkeen oluelle? Ei kun sähän menet taas tallille." Ennen oli aikaa ja ystäviä (tallin ulkopuolella).

Kyllä, hevosenomistaja menee tallille, koska hän katsoo, että siellä on hänen paikkansa. Ja kun hän on kerran päässytluomaan hevossuhteen, haluaa hän mieluusti pysyä hevossuhteessa jatkossakin. Ihan reboundina hevosenomistaja ei uuteen suhteeseen ryntää: hevosensa menettänyt tarvitsee suruajan (jolloin säästetään uuteen hevoseen) ja alkaa etsiä tositarkoituksella uutta kumppania. Sillä välin pidetään hauskaa niiden väärien kanssa (lainahevoset/ratsastuskoulu).

Tuttuus luo turvallisuutta. Asioita on helppo suunnitella, kun kokonaisuus on hallussa (ja kulut excelissä). Miksi siis lähteä haparoimaan satulasta toiseen, kun voi rynnätä seikkailuun omansa kanssa?

Ja kun se höriseekin tallille saapuessani niin kivasti! (Tosin aina kun menen tallille ruoka-aikaan, mutta ihan varmasti juuri minulle)

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Hevoskauppojen vuosipäivä

Huolellista hevosenpitoa jo vuoden ajan!

Aika tuntuu kauhean lyhyeltä johtuen siitäkin, etteivät hevoskaupat suuresti muuttaneet arjessamme mitään.

Gumbölessä tallikaveri totesi silloin naureskellen, että "nyt sitten veto pystyyn, milloin olet raskaana." Olin jo. Raskaustesti oli posiitivinen viisi päivää hevoskauppojen jälkeen.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Äitiratsastusta

Pääkaupunkiseudun kauppakeskuksissa törmää helposti sporttisiin nuoriin miehiin ja naisiin, jotka markkinoivat kuntosalijäsenyyksiä. Olen monta kertaa joutunut sanomaan, ettei minulla ole aikaa. Ja joskus jopa joutunut jatkamaan: "Ei kun minulla ei ihan oikeasti ole aikaa, koska sitä menee tallilla kolme tuntia illassa." Se on vetänyt sporttitytön hiljaiseksi. Ja oikeastaan minutkin. Ei helvetti, miten paljon tähän menee aikaa! (puhumattakaan rahasta, mutta ei mennä nyt siihen. Eikä siihen, kuinka erilaiselta kroppani näyttäisi, jos viettäisin kolme tuntia illassa kuntokeskuksessa.)

Raskaana ollessani minulle markkinoitiin myös lapsiparkkimahdollisuutta. Milloinkohan tämä sama palvelu tuodaan ratsastuskeskuksiin? Tai paremminkin yksityistalleihin! Ratsastuskoulutunneilla käyvät pystyvät ehkä paremmin järjestämään lapsenhoidon tunniksi tai kahdeksi kerran viikossa ilman, että perhesopu järkkyy, mutta hevosenomistajalla on toisin: ratsastuskertoja on väistämättä viikossa enemmän kuin yksi.

Mikä ihanan luksusta olisikaan jättää pikku Liisa osaavan nannyn huomaan ja viilettää hevosen kanssa reippaalle maastolenkille. Posket punaisina tallille palaava äiti jaksaisi sen jälkeen varmasti olla taas vähän parempi äiti, vaikka heräisikin viisi kertaa yössä imettämään.

Todellisuutta taitaa kuitenkin olla se, että tuo palvelu olisi aivan liian kallis, jotta sitä voitaisiin ylläpitää. Sanonta: "ennen minulla oli aikaa, rahaa ja ystäviä- nyt minulla on hevonen" on vitsikkyydessään surullisen totta. Lapsien saaminen tai hevosen ylläpitäminen eivät ole erikseenkään mitenkään edullisia puuhia; puhumattakaan, että yhdessä! Ja sekä hevosenomistaja että perheellinen käy jatkuvaa kamppailua neiti Aikaa vastaan. Kaikki tämä yhdessä on suorastaan sodanjulistus.

Mitä äitiratsastus siis on? On väistämättäkin selvää, että pienen lapsen äiti (tai Herra varjelkoon: pienten lasten!) ei voi kuutena päivänä viikossa viettää kolmea tuntia illassa tallilla rapsuttelemassa rakasta kauramoottoriaan. Jos voi, hänellä on joko talli omassa pihassa tai riittävästi varallisuutta olla käymättä päivätyössä. Jos taas kuvittelee voivansa, äidillä joko a) ei ole todellisuudentajua tai/ja b) hän on aktiivisesti häätämässä miestään pois. (Ohitan tarkoituksella sellaiset mahdollisuudet, kuin että miehellä on sama harrastus tai isovanhemmat hoitavat lapsia aina kun pyydetään.)

Kun täysipainoinen harrastusratsastus vaatii aikaa ja rahaa, täysipainoinen äitiratsastus vaati aikaa, rahaa ja lasten isää. Ja jos aikoo pitää puolisonsa kuvioissa jatkossakin, äitiratsastajan on syytä unohtaa täysipainoinen harrastusratsastus, sillä suurin osa ihmisistä haluaa töiden jälkeen tehdä muutakin, kuin vain viihdyttää lapsia yksin. Myös äitiratsastajan lasten isä. Jos ratsastajan sydämeen mahtui ennen vain mies ja hevonen, sieltä on nyt löydettävä tilaa kolmelle ilman, että yhtään tiputtaa pois. (Nyt hevosnaiset käsi sydämelle: kun aikaa on rajallisesti, kuka näistä kolmesta pärjäisi parhaiten ilman sinua? Niinpä.)

Mutta oi, äitiyslomallahan kaikki on vielä helppoa! Silloinhan on aikaa (vaikka ei olekaan rahaa) ja ajanpuuteongelma on tietenkin helppo ratkaista nukuttamalla vauvaa (sitä ensimmäistä) kentän laidalla. Siellä kivasti pieni vauva nukkuu, kun äiti ratsastaa. Hevonen kulkee rennosti ja vauva heräilee hymyillen vasta sitten, kun äiti lepuuttaa hetken nahkasaappaissa turvonneita jalkojaan, ripustettuaan kostean satulahuovan kuivumaan auringonpaisteeseen, sillä koskaan ei sada vettä. Right.

Todellisuudessa pienen lapsen (tai lasten!) kanssa tallilla käyminen on tuskaa. Äitiratsastajalta vaaditaan valtavaa stressinsietokykyä, sillä sekä lapsi että hevonen aistivat hermostuneisuuden, mikä tunnetusti ei tee hyvää kanssakäymiselle kummankaan kanssa. Äitiratsastajan on kuitenkin melko haasteellista välttää stressiä, sillä hänellä on aivan taatusti kokemus kerrasta, jolloin lapsi EI nukkunut kentän laidalla. Tuon kerran haamu varjostaa jokaista ratsastuskertaa. Mutta on melko hankalaa olla rento ratsastaja ja kärsivällinen äiti, jos lapsi herää viisi kertaa yössä syömään. Mikä taas.... no niin.

Joten:


"Rakas joulupukki.
Olen ollut tänä vuonna todella kiltti ja reipas. Alkuvuoden olin raskaana ja keväällä remontoimme uuden kodin. Toukokuun lopussa synnytin ihanan tyttäremme ja olin todella reipas ensisynnyttäjä. Vaikka minulle tehtiin episiotomia, olin taas kiltisti liikuttamassa rakasta hevostani kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Sen jälkeen olen imettänyt, valvonut, valvonut ja imettänyt. Aina ei ole huvittanut. Sitten hevoseni sairastui, ja siitä tuli ylimäärisiä kuluja. Mieheni on ollut ihana ja kärsivällinen ja olen päässyt käymään tallilla kolme kertaa viikossa. Emme ole puhuneet erosta.

Sen tähden pyytäisinkin, että jos voisin joululahjaksi saada jotain seuraavista. En halua olla kohtuuton pyynnöissäni, joten ihan yksikin näistä riittää:
1. lottovoitto
2. jokaiseen vuorokauteen kolme lisätuntia
3. henkilökohtainen nanny tallille mukaan joka päivä
4. hevoskärpäsen purema mieheeni (sellainen, että se haluaa joka päivä tallille mukaan vain, koska siellä vain tuoksuu hyvälle)

P.S. Voin jättää tontuille puuroa tallinpihaan. Jos tahdot, niin voin teettää analyysin siihen käytetyistä kauroista."

perjantai 3. syyskuuta 2010

Tintti kunnossa

Pierupukkilaukkaa aitauksessa, säpsyilyä pesupaikalla eikä pienintäkään aristelua jalassa. Tintti on ollut todella kevyt ja ihana ratsastaa. Pitää vain nyt malttaa, ettei tapahdu takapakkia.

Todellakin siltamöröstä ja siltaverosta selvittiin säikähdyksellä (ja 277 euron laskulla). Tintti ylittää siltaa ihan yhtä rohkeasti kuin ennenkin.

Kuriositeettina mainittava, että vakuutus ei korvannut Tintin ruokailua eläinsairaalassa. Koko huikea rehulasku meni siis täysin omasta pussista!

"Vakuutusehtojen 809, kohdan 6.7 mukaisesti vakuutuksesta ei korvata vitamiineja, kivennäisiä, lisäravinteita tai luontaistuotteita, vaikka niitä käytettäisiin lääkkeenomaisesti, joten emme voi suorittaa korvausta rehuista 4,99 euroa."

Koko eläinlääkärilasku oli yli muuten 900 euroa, mistä jäi omavastuuosuuden jälkeen maksettavaksi 277 euroa. Onneksi vakuutus oli Tapiolassa, minkä kanssa eläinsairaalalla on suoraveloitussopimus.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...