tiistai 14. joulukuuta 2010

You have to learn to crawl before you learn to walk!

Meillä on tyttäreni kanssa menossa sama kehitysvaihe: haluaisimme kovasti eteenpäin, mutta silti mitään ei tapahdu, tai vaihtoehtoisesti päädymme taaksepäin. Se kiukuttaa, sillä nälkä kasvaa syödessä. Kun pääsee vähän eteenpäin, haluaisi paljon eteenpäin. Ja ihanhetimullekaikki.

Tyttäreni kääntyy vatsalleen ja aloittaa ähinän lentokoneasennossa, pyörii napansa ympäri ja vahingossa peruuttaa. Pian hän ryömii, ja sen jälkeen konttaa. Sitten vuorossa on kävely ja juokseminen. Juoksua voi kestää aikansa, ainakin kummipoikani juoksi viisi vuotta, kun oli taidon viimein oppinut. Näin ollen tyttäreni hallitsee liikkumisensa vasta useamman vuoden päästä, mutta ei se häntä haittaa. Hän kehittyy koko ajan.

Hitaasti ja varmasti tapahtuu äidinkin kehitys hevosen selässä. Syksyllä 2008 aloitettu perustyö istunnan kanssa oli hidasta, mutta perusteellisuus tuotti tulosta. Hevoseni ei kulkenut kaula uljaalla kaarella (eipä ole liikkunut tässä heti synnytyksen jälkeenkään), mutta sekin tulee ajallaan. Nyt olen päässyt ratsastamaan kunnolla kuukauden päivät, mikä on tehnyt hyvää.

Jotta suorituksen laatua voi säädellä, perustekniikan on oltava automatisoitunut, muistuttaa Kyra. Emme pysty samanaikaisesti opettelemaan uutta ja tekemään sitä laadukkaasti. Ensin on osattava kävellä, jotta voi alkaa hienosäätää kävelyään. Tässä minun ja tyttäreni kehitysvaiheet eroavat: hänen täytyy raivota itsensä liikkelle oikeaan suuntaan; Minun täytyy rauhoittaa itseni suorittamaan asiat askel kerrallaan.

En voi väittää olevani millään tapaa kilpaurheilijaluonne. Siihen minulla ei toki ole ollut koskaan mahdollisuuttakaan. Soitin koko kouluikäni aina lukion loppuun saakka oboeta, joten olen ollut yksityisopetuksessa sillä puolella koko ikäni. Ratsastuksen suhteen olen päässyt nauttimaan täysipainoisesta opetuksesta vasta aikuisiällä. Oboensoitossa inhosin sitä, että olen arvosteltavana yksin. Ratsastuksessa nautin, että olen radalla kahdestaan.

Oboensoiton suhteen analysoin omat vahvuuteni ja heikkouteni moneen kertaan. Tiedän, että hyvä sävelmuisti syö nuotinlukutaitoani. Tiedän olevani hyvä hengittäjä. Rytmitajuni on hyvä, ja sen takia tuskastun liian nopeasti siihen, että rytmi falskaa. Suurin ongelmani oboensoitossa kuitenkin oli, etten koskaan kokenut tarvetta olla siinä kovin hyvä. Minulle riitti, että olin ihan ok. Tosikivakasiplus.

Ratsastuksen suhteen pystyisin luettelemaan lukuisen määrän heikkouksia, mutta viime aikoina olen alkanut tietoisesti keskittyä vahvuuksiin. En tiedä johtuuko se suomalaisten vaatimattomasta luonteesta (mitä se sitten tarkoittaakaan) , mutta vahvuutensa on helppo jättää vähälle huomiolle sen pelossa, että joku pääsisi haukkumaan ylpeäksi. Tai sanomaan, että ylpeilee tuolla, vaan eipä osaakaan tätä toista asiaa, hähää.

Ratsastajana pystyn nopeisiin muutoksiin. Hallitsen kroppani riittävän hyvin, jotta voin ohjauksessa saada aikaan isojakin muutoksia varsin nopeasti. Jaksan keskittyä pitkäksi aikaa automatisoimaan jotain yksittäistä asiaa. Arvostan ammattilaisten neuvoja ja ennen kaikkea: haluan olla parempi. Vaikka en koskaan pystyisi parempaan kuin tosikivakasiplus.

Nyt olen ymmärtänyt, että on syytä lopettaa ratsastaminen säästöliekillä: synnytyksestä on kulunut aivan riittävästi aikaa. Tintti alkaa pian jo käyttää hyväkseen sitä, että en vaadi siltä tarpeeksi ponnekkaasti asioita.

Äiti tarvitsee nyt himpun verran sitä pienen vauvan raivoa: minä HALUAN mennä eteenpäin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...