perjantai 10. joulukuuta 2010

Jokapaikanhevonen!

"On hyvä vaihdella ratsastusmaastoja ja ratsastaa joskus pitkään ja joskus vain vähän aikaa, sillä hevonen kyllästyy samoihin paikkoihin ja harjoituksiin. Ratsastajan on kyettävä istumaan tukevasti, oli maasto millainen tahansa." 

Näin ohjeistaa ateenalainen Ksenofon (n. 430-354 eKr.) yhdessä varhaisista hevostaidon oppikirjoista. Neuvo ei ole yli kahden vuosituhannen aikana vanhentunut.


Ksenofon kirjoitti tekstinsä maalikoille. Maallikoiden oli hänen mielestään aivan turha lähteä kouluttamaan varsaa itse, sillä "parempi on pitää huolta omasta kunnostaan ja harjoitella ratsastusta". Hevosen kouluttamista hän piti ammattilaisen tehtävänä. Tottelevainen hevonen oli sodankäynnissä luonnollisesti sotilaan hengenpelastaja. Tänä päivänäkin kouluttamaton tai puolikoulutettu hevonen on hengenvaarallinen, joskin eri tavoin. Ksenofon todennäköisesti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi suomalaisten teinityttöjen ja entisten ravureiden ratsukoulutuksesta tai muista nuori + nuori -yhdistelmistä. (Sillä vain saduissa lapsi ja varsa kasvavat yhdessä lyömättömäksi pariksi. Siis keskenään.)

Olen ollut onnekas päätyessäni yksiin Tintin kanssa. Hevoseni on ammattilaisen kasvattama, Suomessa syntynyt ja kasvanut, suomalaisiin olosuhteisiin tottunut hevonen, joka kulkee kaikenlaisessa maastossa, joka suuntaan, kaikissa askellajeissa sekä yksin että porukassa. Ennen Pinken syntymää totuin liikuttamaan Tinttiä niin, että olimme viikoittain sekä koulu- että estetunnilla. Yleensä kerran viikossa ratsastin sileällä yksikseni (tein läksyjä). Näiden väliin sijoitetut loput kolme päivää yleensä maastoiltiin ja yhtenä pidettiin vapaata ylimääräisen tarhailun ja taluttelun merkeissä. Aivan orjallinen aikatauluni suhteen en ollut; jos tuntui, ettei kentällä mikään sujunut, mentiin maastoon.

Maastoratsastus on ollut minulle oiva paikka laittaa kuriin käsiäni, katsettani, jalkojani, tasapainoa, huomiokykyä jne. Ennen kaikkea maastoilu on hevoselle aina mielenvirkistystä (toki myös ihmiselle) ja ainakin Tintin kanssa työnteko tällä kaavalla sujuu kaikista parhaiten. Maastoilu ei tietenkään tarkoita, että ratsastaja olisi velvoitettu vain köröttelemään. Maastossa voi ratsastaa hyvinkin täysipainoisesti väistöjä, taivutuksia, laukanvaihtoja jne. Suorilla teillä voi ratsastaa suoraan vastapainoksi sille, että kentällä pisin suoraan ratsastettu pätkä on usein vain joitain kymmeniä metrejä, josta tottunut hevonen kulkee osan mutkalla. Ja minkälaisia lisäyksiä ja lyhennyksiä metsäteillä voikaan saada aikaiseksi! (Niitä ei valitettavasti vain ole kukaan koskaan todistamassa...)

Kuten on helppo huomata, olen onnistunut totuttamaan itseni ja hevoseni olosuhteisiin, joissa edellytetään hyvät maastot, hyväpohjainen kenttä, kunnollinen estekalusto sekä talvella maneesi. Ja nimenomaan tässä tärkeysjärjestyksessä: minulle maastojen monipuolisuus on lopulta tärkeämpi asia kuin kenttä tai maneesi sillä uskon, että maastoilu pitää hevosen psykofyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa (ratsastajasta puhumattakaan). Nyt meillä on olosuhteet, joista puuttuu oikeastaan vain maneesi. Kenttä on niin hyvin hoidettu, että lumien tultua olemme päässeet jo hyppäämään (lisää pukkeja!). Tallia ympäröiviä mäkisiä peltoja on riittävästi ja niillä saa reippailla hangessa. Lumisilla teillä päästiin jo hiihtoratsastamaan ja tänään olimme koulutunnilla.


Viimeisten viikkojen aikana on ollut mukavaa huomata, ettei 15-vuotias hevoseni olekaan tylsistynyt teini, vaan pirteä ja reipas mimmi, joka lähtee tallinpihasta liikkeelle korvat hörössä kuin kysyäkseen: mitä tänään tehtäisiin? That´s my girl!

"Yhteenvetona sanottakoon, että hyväjalkainen, rauhallinen, riittävän nopea, sisukas, kestävä ja ennen kaikkea tottelevainen hevonen on sodassa käyttökelpoisin ja turvallisin ratsastajalle."

Ksenofon: Hevostaito. (Suom. Hilla Halla-aho) Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2003

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...