Ruokinta-armoa
Lapsena mummolassa viihdyin pitkiä aikoja lampolassa. Minulla oli oma nimikkolammas Sindy. (muistattehan nuo isopäiset muotinuket, jotka korvasivat Barbi-leikeissä Ken- nuket, jos sellaisia ei ollut tarjolla). Siskoillani oli myös nimikkolampaat, Elli ja Syltty. Lampaat hankittiin sen jälkeen, kun mummi oli luopunut ensin lypsävistä ja sitten mullikoista. Kyseessä oli ihan tavallinen pienvieljelijätila Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa.
Kesällä lampaat kerittiin. Iskä istui maassa ja piti lammasta kiinni ja mummi keritsi. Muistan aina miten hauskalta turkistaan luopunut lammas näyttikään. Tiesimme, että lampaat oli meillä siksi, että niistä saataisiin villaa, lampaannahkavälly sekä lammaspaistia, eteläkarjalaisittain särää (tosin meillä sitä ei valmistettu puuvuoassa). Muistaakseni meille kyllä sanottiin, että söimme eri lampaita kuin omiamme...
Tuntui joka tapauksessa luonnolliselta syödä lammasta. Ihan yhtä luonnolliselta tuntui syödä hirveä. Olin viisivuotias, kun päiväkotimme teki junamatkan Lappeenrannasta Imatralle. Saimme testata junana leikkivaunua. Minua haastateltiin radioon ja vanhempani nauhoittivat haastattelun. Isäni oli tästä haastattelusta aina hirmuisen ylpeä.
Toimittaja: Kukas se sinä olet?
Minä: Anniina
T: Mikäs täällä junassa on mukavinta?
A: leikkiminen
T: No, mikäs on ikävintä
A: istuminen
Ja tähän perään minä halusin kertoa vähän lisää
A: Meijjän iskä ampui viime viikolla vasan.
Jostain syystä toimittaja reagoi tähän suurella tunnelatauksella:
T: oijoi, vaan eikö ollut kauheaa, kun pieni vasa meni.
Minä en ymmärtänyt toimittajan lausahdusta silloin, enkä kyllä tänä päivänäkään. Pienen hiljaisuuden jälkeen vastasin
A: Hirvenliha on hyvää
Vastausta terävöitti entisestään se, että minulla oli voimakas R-vika
Isäni mielestä haastattelu oli toimittajalle erinomainen näpäytys siitä, kannattaako esittää typeriä johdattelevia kysymyksiä. Että lapsikin tietää, että hirvi kaadetaan ruoaksi. Voitte siis uskoa, että suhtautuminen lampaiden syömiseen oli meillä jokseenkin neutraalia. (ja samasta syystä syön hevosta).
Lampaisiin liittyy kuitenkin erittäin vahva ruokintamuisto, joka on seurannut läpi elämän. Olen ollut silloin reilusti alle kouluikäinen. Olin puuhastellut lampolassa jonkin aikaa ja päättänyt antaa lampaille ruokaa. Olin tyytyväinen, kun ne söivät antamaani kauraa. Annoin lisää. Kun menin sisälle, kerroin mummille töllön töistäni. Mummi ei raivostunut saati huutanut. Muistan silti, miten tärkeää oli, että menimme yhdessä lampolaan ja otimme kaiken jäljellä olevan kauran pois kaukalosta. Olin kaurojen poisoton jälkeen mahdollisesti yhtä tyytyväinen virheeni korjaamisesta, kuin mitä olin ollut ruokkiessani lampaita. Mummi lienee selittänyt, miksi lampaalle ei saa antaa kauraa tällä tavalla. (ja todennäköisesti jännitti lampaiden kuntoa loppupäivän; minä en siitä tiedä eikä kukaan ole enää kertomassa.)
On totta, että tekoni olisi voinut olla kohtalokas. Minulla on tapahtumasta lapsen muistikuva, mutta sen muistan, että vihaisia minulle ei oltu. Jotenkin minulle pystyttiin kertomaan, että olin tehnyt vakavan asian ja samalla varmistettiin se, etten enää koskaan tekisi niin. Isällänikin oli aina tapana sanoa, että "sitä harmittaa eniten kenelle vahinko sattuu". Olisiko huutamisesta ja raivoamisesta ollutkaan mitään hyötyä? Tuskin. Suuttumus usein syntyykin siitä, että raivoaja säikähtää, miettii mitä olisi voinut tapahtua, maalaa pirut seinälle ja purkaa kiukkuaan. Kannattaako aikuisen säikäyttää lapsi omalla raivollaan?
Lapsille pitää toki kertoa, miten eläinten kanssa ollaan. Silti iso osa aikuistenkin erehdyksistä syntyy ihan puhtaasta ajatusvirheestä. On tietenkin ikävää, jos ajattelemattomasta toiminnasta tulee kohtalokkaita seurauksia, mutta on silti syytä miettiä, ketä hermostuminen todella auttaa silloin, kun vahinko on jo tapahtunut? Uskon, että sellaista ihmistä ei olekaan, joka ajattelemattomuusvirheen jälkeen ei miettisi "kunpa olisin tajunnut tehdä toisin". Ja vaikka haavat paranevat, huono omatunto harvoin tekee niin.
Neljännesvuosisadan takainen muisto lampaiden ruokinnasta on mukanani aina, kun annan hevosille kauraa. Mittaan tarkasti, paljonko annan. Muistan mummin lempeät kasvot ja lampaiden määkimisen. Muistan tyytyväisyyden virheen korjaamisesta. Olin tehnyt väärin, mutta minua ei hylätty huutamalla ja haukkumalla, vaan minut otettiin syliin kertomalla, miten jatkossa tehdään oikein.
On vapauttavaa ajatella, että minulla on oikeus virheisiin, minulla on oikeus olla epätäydellinen, minun ei tarvitse tietää kaikkea. Minä kysyn, minä opin, minä annan anteeksi. Itselleni ja muille. Tätä voidaan kutsua armollisuudeksi. Kun siitä on päässyt osalliseksi, sitä voi jakaa helpommin sekä muille että itselleen.
Kesällä lampaat kerittiin. Iskä istui maassa ja piti lammasta kiinni ja mummi keritsi. Muistan aina miten hauskalta turkistaan luopunut lammas näyttikään. Tiesimme, että lampaat oli meillä siksi, että niistä saataisiin villaa, lampaannahkavälly sekä lammaspaistia, eteläkarjalaisittain särää (tosin meillä sitä ei valmistettu puuvuoassa). Muistaakseni meille kyllä sanottiin, että söimme eri lampaita kuin omiamme...
Tuntui joka tapauksessa luonnolliselta syödä lammasta. Ihan yhtä luonnolliselta tuntui syödä hirveä. Olin viisivuotias, kun päiväkotimme teki junamatkan Lappeenrannasta Imatralle. Saimme testata junana leikkivaunua. Minua haastateltiin radioon ja vanhempani nauhoittivat haastattelun. Isäni oli tästä haastattelusta aina hirmuisen ylpeä.
Toimittaja: Kukas se sinä olet?
Minä: Anniina
T: Mikäs täällä junassa on mukavinta?
A: leikkiminen
T: No, mikäs on ikävintä
A: istuminen
Ja tähän perään minä halusin kertoa vähän lisää
A: Meijjän iskä ampui viime viikolla vasan.
Jostain syystä toimittaja reagoi tähän suurella tunnelatauksella:
T: oijoi, vaan eikö ollut kauheaa, kun pieni vasa meni.
Minä en ymmärtänyt toimittajan lausahdusta silloin, enkä kyllä tänä päivänäkään. Pienen hiljaisuuden jälkeen vastasin
A: Hirvenliha on hyvää
Vastausta terävöitti entisestään se, että minulla oli voimakas R-vika
Isäni mielestä haastattelu oli toimittajalle erinomainen näpäytys siitä, kannattaako esittää typeriä johdattelevia kysymyksiä. Että lapsikin tietää, että hirvi kaadetaan ruoaksi. Voitte siis uskoa, että suhtautuminen lampaiden syömiseen oli meillä jokseenkin neutraalia. (ja samasta syystä syön hevosta).
Lampaisiin liittyy kuitenkin erittäin vahva ruokintamuisto, joka on seurannut läpi elämän. Olen ollut silloin reilusti alle kouluikäinen. Olin puuhastellut lampolassa jonkin aikaa ja päättänyt antaa lampaille ruokaa. Olin tyytyväinen, kun ne söivät antamaani kauraa. Annoin lisää. Kun menin sisälle, kerroin mummille töllön töistäni. Mummi ei raivostunut saati huutanut. Muistan silti, miten tärkeää oli, että menimme yhdessä lampolaan ja otimme kaiken jäljellä olevan kauran pois kaukalosta. Olin kaurojen poisoton jälkeen mahdollisesti yhtä tyytyväinen virheeni korjaamisesta, kuin mitä olin ollut ruokkiessani lampaita. Mummi lienee selittänyt, miksi lampaalle ei saa antaa kauraa tällä tavalla. (ja todennäköisesti jännitti lampaiden kuntoa loppupäivän; minä en siitä tiedä eikä kukaan ole enää kertomassa.)
On totta, että tekoni olisi voinut olla kohtalokas. Minulla on tapahtumasta lapsen muistikuva, mutta sen muistan, että vihaisia minulle ei oltu. Jotenkin minulle pystyttiin kertomaan, että olin tehnyt vakavan asian ja samalla varmistettiin se, etten enää koskaan tekisi niin. Isällänikin oli aina tapana sanoa, että "sitä harmittaa eniten kenelle vahinko sattuu". Olisiko huutamisesta ja raivoamisesta ollutkaan mitään hyötyä? Tuskin. Suuttumus usein syntyykin siitä, että raivoaja säikähtää, miettii mitä olisi voinut tapahtua, maalaa pirut seinälle ja purkaa kiukkuaan. Kannattaako aikuisen säikäyttää lapsi omalla raivollaan?
Lapsille pitää toki kertoa, miten eläinten kanssa ollaan. Silti iso osa aikuistenkin erehdyksistä syntyy ihan puhtaasta ajatusvirheestä. On tietenkin ikävää, jos ajattelemattomasta toiminnasta tulee kohtalokkaita seurauksia, mutta on silti syytä miettiä, ketä hermostuminen todella auttaa silloin, kun vahinko on jo tapahtunut? Uskon, että sellaista ihmistä ei olekaan, joka ajattelemattomuusvirheen jälkeen ei miettisi "kunpa olisin tajunnut tehdä toisin". Ja vaikka haavat paranevat, huono omatunto harvoin tekee niin.
Neljännesvuosisadan takainen muisto lampaiden ruokinnasta on mukanani aina, kun annan hevosille kauraa. Mittaan tarkasti, paljonko annan. Muistan mummin lempeät kasvot ja lampaiden määkimisen. Muistan tyytyväisyyden virheen korjaamisesta. Olin tehnyt väärin, mutta minua ei hylätty huutamalla ja haukkumalla, vaan minut otettiin syliin kertomalla, miten jatkossa tehdään oikein.
On vapauttavaa ajatella, että minulla on oikeus virheisiin, minulla on oikeus olla epätäydellinen, minun ei tarvitse tietää kaikkea. Minä kysyn, minä opin, minä annan anteeksi. Itselleni ja muille. Tätä voidaan kutsua armollisuudeksi. Kun siitä on päässyt osalliseksi, sitä voi jakaa helpommin sekä muille että itselleen.
Kommentit
Lähetä kommentti