Ratsastusmuistoja ulkomailta, osa 2: Pääsiäissaari

Vietimme häämatkallamme viisi päivää isopääpatsaita tuijottelemassa eli Pääsisäissaarella. Tosin saaren erikoisin ja mielenkiintoisin piirre riippui Anssin mukaan siitä, keneltä sitä kysyttiin: se oli joko se, että Pääsiäissaarella oli kamalasti hevosia joka puolella ja niitä käytettiin kulkuvälineinä polkupyörien tapaan (minä)  tai se, että siellä oli suuret määrät valtavia isopäisiä kivipatsaita (hän itse).

Keskeneräisiä patsaita (moai) rinteessä, jossa niitä valmistettiin.

Pääsiäissaari ei ole mikään metropoli eikä siellä ole kauheasti mitään tekemistä patsaidenkatselun ohessa. Saarta saattoi kierrellä katselemassa joko erilaisin opastetuin kiertoajeluin, vuokraamalla auton tai lähtemällä ratsastusretkelle. Me kokeilimme näitä kaikkia ja viidessä päivässä oli silti valtavasti luppoaikaa.

Tässä kirjoittamani matkablogiteksti saaren vähemmän tunnetusta puolesta.

 

15.7 2009 Pääsiäisratsuja ja villihevosia

Pääsiäissaarella on valtavasti hevosia. Anssi aikaisemmin kirjoitti autoista, jotka eivät osanneet käyttäytyä mantereella, ja jotka rangaistukseksi siirrettiin Pääsiäissaarelle. Jatkouhkaus voisi olla se, että jos et käyttäydy saarellakaan, sinut korvataan hevosella. Saarta nimittäin on kätevä kiertää hevosella, sillä teitä on verrattain vähän ja nekin huonoja. (tosin paikallisten mielestä myös asfalttitie soveltuu hevosella laukkamiseen vallan mainiosti)

Koska meidänkin hotellimme mainosti ratsastusretkiä (n. 40 euroa/hlö), olin jo Suomesta käsin Anssin sellaiselle ylipuhunut. Retkemme oli 3,5 tunnin vaelluksena melkoisen hardcore kenelle tahansa, saati sitten ensikertalaiselle. Alkutuntumaa hevosteluun otimme jo Australiassa, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi. Tämä oli kuitenkin hiukan erilaista touhua.

Tällä kertaa ei ollut siis puhettakaan siitä, että olisimme allekirjoittaneet Australian tyyliin paperin, jossa olisimme vakuuttaneet ymmärtävämme, että hevosen selästä voi tippua, ja että se voi sattua. Ensikertalaisille sanottiin vain, että no worries. Kaikille jaettiin minichapsit (eli mokkanahkaiset saappaanvarret), mutta yllätykseksemme kypäriä ei riittänytkään kaikille. Minä olin ainoa, joka jäi ilman. En tiedä, olisiko kypäriä jostain kaivettu lisää, mutta koska muut olivat ensikertalaisia ja minä olin sanonut ratsastavani, minulle ei ainakaan vaivauduttu kypärää etsimään. Paikalliset ratsastivat tietenkin ilman kypärää ja flip-flopit jalassa.

Ei hullummat ratsastusmaisemat. Olemme todellakin keskellä ei-mitään!

Luulimme aluksi, että vaelluksella olisi tarkoitus käydä katsomassa patsaita, mutta me vain ratsastimme. Siinä missä Australiassa oli kunnioitettu Anssin ensikertalaisen toivetta mennä vain käyntiä, nyt sanottiin, että no worries. Kun oli aika ravata tai laukata, ohjaajat tulivat perästä ja läiskäisivät eteenpäin vellovaa hevoslaumaa takalistoille, ja sitten mentiin. Onneksi ehdimme käydä Anssin kanssa joitain ratsastusasioita läpi, ennen kuin aloimme oikeasti edetä reippaammin. Kevennys (tai ainakin kevyt istunta) onnistuivat, ja loppuajasta Anssi istui satulassa muihin ensikertalaisiin verrattuna nätisti selkä suorana, joka askellajissa.

Siinä missä Anssi oli tyytyväinen siihen, että hevonen meni autopilotilla ja tiesi mitä tehdään (sillä hän ei itse tiennyt), minä taas olin kauhuissani siitä, että en pystynyt vaikuttamaan hevoseen. Yritin pysytellä mahdollisimman kaukana ohjaajien piiskanläiskäyksistä (ne olivat kyllä ihan keveitä), vaikka hevosessa oli kyllä ihan toimivat jarrut. Edelleenkin, ajatus ratsastamisesta hevosella, joka ei ole MINUN hallinnassani, on jo itsessään normaalioloissa aivan kestämätön. Kun sitten lopulta kysyin ainoalta englantia ymmärtävältä vetäjältä, että miten hevonen saadaan laukkaamaan. Hän kävi puskassa tekemässä minulle raipan, ja sanoi että tällä… Kaikki siirtymiset hoidettiin siis raipan avulla.

Uljas hikinen ratsuni ja satula from hell

Nääntyvä ratsastaja ja asianmukainen (?) kypärävarustus

Reittimme vei mahdollisesti yhdelle saaren korkeimmista kohdista. Siellä ohjat laskettiin hevosten kaulojen yli maahan (!) ja hevoset päästettiin laiduntamaan. Tässä vaiheessa viimeistään valkeni, että minulle - ainoana koko porukasta - osunut kivikova lännensatula tappaa takalistoni alastulomatkalla. Anssilla ei sen sijaan ollut hätäpäivää. Seuraavana päivänä minulla oli kipeänä takalisto ja Anssi valitteli selkä- ja vatsalihaksiaan.

Hevoset tauolla kaikkine varusteineen. Yksi piehtaroi.

Hevonen on täällä polkupyörääkin yleisempi kulkuväline. Pääsiäissaari on pikkukylä (4000 asukasta), ja kylänraitilla voi yhtä todennäköisesti nähdä koulusta hevosella laukaten palaavat sisarukset kuin baariin matkalla olevan miehen. Satulajuoppoudesta ei varmaankaan sakoteta. Satuloituja hevosia näkyi parkissa (eli laiduntamassa) milloin minkäkin tien varressa. Muutenkin täällä on lähes joka pihalla hevosia syömässä. Joskus hevoset laiduntavat myös ihan autotiellä. Mihinkään niitä ei välttämättä ole kytketty kiinni. Polttomerkki kertoo, kenen elukasta on kyse.

Naapurin hevonen laiduntaa hotellimme edessä kulkevalla tiellä

Sen lisäksi, että täällä on käyttöhevosia, täällä on myös villihevosia. Tai paremminkin villiintyneitä hevosia. Ajat täällä minne tahansa, vastaan tulee hevoslaumoja. Ja mikäs niillä on täällä ollessa; luontaisia vihollisia kun ei ole ollenkaan. Autolla näitä hevosia on syytä väistää, sillä ne eivät juurikaan väistä autoja vaan voivat ylittää tien mistä tahansa. Villit hevoset ovat saarella myös pienehkö ongelma, sillä ne tietenkin lisääntyvät. Ihan keneltäkään lupaa kysymättä.

Villit ja vapaat äiti ja lapsi

Hevonen ja auto laiduntavat samalla saaren standardien mukaan erityisen hyvässä kunnossa olevalla tiellä. Kuva on hotellimme edestä.

City-hevonen kaupungintalon pihalla.

Lue myös osa 1. Australia
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2010/11/ratsastusmuistoja-ulkomailta-osa-1.html