Väärä, oikea, vino, kärsivä(llinen)
Muistan lapsena ratsastuskoulusta ne muutamat ratsastajat, joista kaikki kadehtien sanoivat, että niiden ei tarvitse tehdä muuta kuin istua hevosen selkään, niin samassa hevonen kulkee upeasti. Samassa lauseessa oli sekä ihailua että kateutta. Miten ne sen tekevät? Moni ei silloin tajunnut, että nämä ihmiset todellakin vain istuivat. Ratsastus on laji, jossa on oleellisesti luontevampaa tehdä liikaa kuin liian vähän.
On uskomattoman vaikeaa vain istua ja antaa hevoselle aikaa vastata annettuun apuun; jos hevonen ei näytä ymmärtävän ensimmäistä tapaa, minulla on valtava kiusaus yrittää nopeasti sanoa asia jollain toisella tavalla. Työssäni koulussa olen ihan samanlainen; tosin valveutunut oppilas saattaa sanoa, että "odota mä kelaan vielä tota ekaa." Tintti ei sitä tee. Jos erilaisia käskyjä tulee lyhyessä ajassa useita, se laittaa korvat (kyljet) kiinni eikä tee enää mitään. (Ja tämän tekee valtaosa oppilaistakin).
Oi pyhä kärsivällisyys, mistä sinua saisi lisää? Minun keinoni tähän on ostaa sitä ratsastustuntien muodossa. Ohjauksessa on helpompi pitää ajatuksensa kurissa, keskittyä oikeisiin asioihin, malttaa tehdä huolella ja oikein ja ennen kaikkea lopettaa silloin, kun ollaan onnistumisissa huipulla. Usein kysymys on siitä, että antaa hevoselle yhden sekunnin aikaa vastata annettuun pyyntöön. Vaan sepä onkin pitkä sekunti. Minulla lantio ehtii tällaisena hetkenä tehdä kummaa kiemuraliiketta samalla, kun jalat käyvät kolmessa paikassa hevosen kyljissä, kädet nykivät, painopiste katoaa eteen tai taakse, istuinluut nousevat. Sitten minulla on allani hevonen, joka seuraavan viiden askeleen aikana tarjoaa yhden askeleen pohkeenväistöä, jatkaa avotaivutusta ja lopulta mennyt sulkutaivutusta. Ikään kuin yrittääkseen sanoa, että jotain näistä sinä varmaan haluat. Ja piti nostaa laukka.
Opettajani Petra sanoo aina, että epäonnistumisten ajattelu ruokkii epäonnistumista. Ei ole mitään mieltä toistaa tuskastumiseen asti samaa virhettä ja lopettaa joka kerta fiilikseen, että minä en osaa. Seuraavan kerran hevosen selkään noustessa on jo valmiiksi virittynyt samalle taajuudelle: tämä ei ole onnistunut viikkoon, eikä varmana onnistu nytkään. No ei varmasti! Ohjauksessa ratsastaessa saa keskittyä olennaisiin asioihin ja luottaa siihen, että tekee oikein. Silloin minäkin helpommin maltan olla kiemurtelematta, koska luotan paremmin siihen, että olen antanut apuni oikein.
Juuri nyt minun suurin kompastuskiveni on oikea laukka. Olen oikeakätinen ja oikeasta kädestäni näin ollen todella vahva. Tintti taas on oikealle jäykempi. Joudun pinnistämään ajatukseni toden teolla, jotta en nykäisisi oikeasta ohjasta laukka nostaessani. Pääsin ongelmasta jo kertaalleen eroon, mutta hiljattain huomasin ongelman hiipineen takaisin. Raskauskuukausien aikana tuli takapakkia. Eikä ole montaa viikkoa siitä, kun viimeeksi itkeä tuhersin hevosen selässä, sillä sillä väsymyksen hetkellä olin varma, ettei tämä onnistu enää ikinä. (Tämän myötä myös tajusin toipuneeni synnytyksestä: ratsastus ei enää ollutkaan helppoa!)
Joitain vuosia sitten selitin vastaavaa laukannosto-ongelmaani Petralle hevosenhoidon lomassa. Hän ei vielä tuolloin pitänyt minulle tunteja. Olin silloin edistynyt nopeasti opettajani avustuksella ja saanut maistaa pelkkää mansikkaa, kunnes yhtäkkiä tuli seinä vastaan. Petra ehdotti, että mitä jos en nostaisi laukkoja vähään aikaan ja kysyi, olenko kokeillut mielikuvaharjoittelua. Joillekin siitä saattaisi olla apua.
Sillä viikolla oli ylioppilaskirjoitukset, joita valvoessani minulla oli aikaa nostaa laukkoja. (ja varmaan tein lopulta laukkapiruetteja ja vilkuttelin katsojille olympialaisten palkintojenjaossa, kun oikein vauhtiin pääsin... Reppanat abiturientit eivät pystyneet vessahätäviestimään laukannostoihin keskittyneen opettajan kanssa.)
Samalla ratsastin viikon vain maastossa ja laukatessani laukkasin sitä laukkaa mitä tuli. Seuraavalla viikolla laukat nousivat maneesissa toivotusti. Silti en uskaltanut tehdä muuta kuin käydä verrytelemässä lumisessa maastossa, jonka jälkeen menin maneesiin, nostin ensin vasemman laukan, sitten oikean, ja palasin tyytyväisenä takaisin ulos. Miten pienistä asoista voikaan tulla onnelliseksi!
Oikea puolen ongelmat ovat olleet minulle niin merkityksellisiä, että kun synnytystä jouduttiin avittamaan pienellä leikkauksella, olin kauhuissani, että se tehtiin juuri oikealle puolelle. Silläkin hetkellä onnistuin ajattelemaan vain sitä, että nyt kun olen viimein saanut itseni keskelle satulaa, niin tämää pilaa sen! En istu tuolla kankulla ikinä eikä oikea laukka nouse tämän jälkeen. No se ei pidä paikkaansa. En ole luisunut vinoon.
Sen sijaan oikean käden ongelma on olemassa, koska käsi pitää ohjelmoida uudelleen. Tintti ei annan minulle armoa: se tekee aina sen, mitä siltä pyydän eikä tiedä, että pyydän mielestäni väärin. Kun rauhoitan mieleni ja voin vastata "kyllä" kaikkiin seuraaviin kysymyksiin, homma onnistuu:
Sittemmin kun ongelma on hiipinyt takaisin, olen aina palannut mielikuvaharjoittelun pariin. Nostan laukkoja autossa, vaunuja työntäessäni, illalla nukkumaan käydessäni. Kärsivällisesti. Käsken itseni noudattaa Petran ohjetta: mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen sinne päin. (jokainen tätä lajia harrastanut tietää sen hetken, kun uskottelee itselleen, että tämä meni ihan ok) Torstaina hyisessä tihkusateessa tein vain yhden laukannoston oikealle. Onnistuin. Huomenna lisää.
Vaikka lapsena kuvittelin muuta, ratsastuksessa tärkeintä ei ole hevosen selässä vietettyjen tuntien määrä vaan onnistuneiden toistojen määrä. Hevosenomistaja sortuu tuntiratsastajaa helpommin sinne päin- ratsastukseen, etenkin jos hän ei käy tunneilla säännöllisesti. Minun ja Tintin ensimmäinen opettaja Reetta sanoi ensimmäisellä tunnilla: ratsastaminen alkaa siitä hetkestä kun nouset hevosen selkään ja päättyy, kun laskeudut alas. Silloin, kun ratsastaminen on harvinaisempaa herkkua, tämä on helpompi muistaa.
Hevosettomiin hetkiin suosittelen jokaiselle kirjallisuutta ja sen kautta mielikuvaharjoittelua. Mary Wanlessin kirjassa "Mielekästä ratsastusta" on paljon hyödyllisiä hevosettomia harjoituksia (raskausaikana istuin paljon jumppapallon päällä), mutta myös harjoituksia, joilla voit laittaa parisuhteesi koetukselle, mikäli hevosharrastuksessa ei ole riittävästi haastetta sellaisenaan. Vai mitä luulet, innostuuko kumppanisi olemaan kontillaan maassa, kun sinä istut hänen selässään ja etsit istuinluitasi sekä testaat vartalosi vinoutta?
On uskomattoman vaikeaa vain istua ja antaa hevoselle aikaa vastata annettuun apuun; jos hevonen ei näytä ymmärtävän ensimmäistä tapaa, minulla on valtava kiusaus yrittää nopeasti sanoa asia jollain toisella tavalla. Työssäni koulussa olen ihan samanlainen; tosin valveutunut oppilas saattaa sanoa, että "odota mä kelaan vielä tota ekaa." Tintti ei sitä tee. Jos erilaisia käskyjä tulee lyhyessä ajassa useita, se laittaa korvat (kyljet) kiinni eikä tee enää mitään. (Ja tämän tekee valtaosa oppilaistakin).
Oi pyhä kärsivällisyys, mistä sinua saisi lisää? Minun keinoni tähän on ostaa sitä ratsastustuntien muodossa. Ohjauksessa on helpompi pitää ajatuksensa kurissa, keskittyä oikeisiin asioihin, malttaa tehdä huolella ja oikein ja ennen kaikkea lopettaa silloin, kun ollaan onnistumisissa huipulla. Usein kysymys on siitä, että antaa hevoselle yhden sekunnin aikaa vastata annettuun pyyntöön. Vaan sepä onkin pitkä sekunti. Minulla lantio ehtii tällaisena hetkenä tehdä kummaa kiemuraliiketta samalla, kun jalat käyvät kolmessa paikassa hevosen kyljissä, kädet nykivät, painopiste katoaa eteen tai taakse, istuinluut nousevat. Sitten minulla on allani hevonen, joka seuraavan viiden askeleen aikana tarjoaa yhden askeleen pohkeenväistöä, jatkaa avotaivutusta ja lopulta mennyt sulkutaivutusta. Ikään kuin yrittääkseen sanoa, että jotain näistä sinä varmaan haluat. Ja piti nostaa laukka.
Opettajani Petra sanoo aina, että epäonnistumisten ajattelu ruokkii epäonnistumista. Ei ole mitään mieltä toistaa tuskastumiseen asti samaa virhettä ja lopettaa joka kerta fiilikseen, että minä en osaa. Seuraavan kerran hevosen selkään noustessa on jo valmiiksi virittynyt samalle taajuudelle: tämä ei ole onnistunut viikkoon, eikä varmana onnistu nytkään. No ei varmasti! Ohjauksessa ratsastaessa saa keskittyä olennaisiin asioihin ja luottaa siihen, että tekee oikein. Silloin minäkin helpommin maltan olla kiemurtelematta, koska luotan paremmin siihen, että olen antanut apuni oikein.
Juuri nyt minun suurin kompastuskiveni on oikea laukka. Olen oikeakätinen ja oikeasta kädestäni näin ollen todella vahva. Tintti taas on oikealle jäykempi. Joudun pinnistämään ajatukseni toden teolla, jotta en nykäisisi oikeasta ohjasta laukka nostaessani. Pääsin ongelmasta jo kertaalleen eroon, mutta hiljattain huomasin ongelman hiipineen takaisin. Raskauskuukausien aikana tuli takapakkia. Eikä ole montaa viikkoa siitä, kun viimeeksi itkeä tuhersin hevosen selässä, sillä sillä väsymyksen hetkellä olin varma, ettei tämä onnistu enää ikinä. (Tämän myötä myös tajusin toipuneeni synnytyksestä: ratsastus ei enää ollutkaan helppoa!)
Joitain vuosia sitten selitin vastaavaa laukannosto-ongelmaani Petralle hevosenhoidon lomassa. Hän ei vielä tuolloin pitänyt minulle tunteja. Olin silloin edistynyt nopeasti opettajani avustuksella ja saanut maistaa pelkkää mansikkaa, kunnes yhtäkkiä tuli seinä vastaan. Petra ehdotti, että mitä jos en nostaisi laukkoja vähään aikaan ja kysyi, olenko kokeillut mielikuvaharjoittelua. Joillekin siitä saattaisi olla apua.
Sillä viikolla oli ylioppilaskirjoitukset, joita valvoessani minulla oli aikaa nostaa laukkoja. (ja varmaan tein lopulta laukkapiruetteja ja vilkuttelin katsojille olympialaisten palkintojenjaossa, kun oikein vauhtiin pääsin... Reppanat abiturientit eivät pystyneet vessahätäviestimään laukannostoihin keskittyneen opettajan kanssa.)
Samalla ratsastin viikon vain maastossa ja laukatessani laukkasin sitä laukkaa mitä tuli. Seuraavalla viikolla laukat nousivat maneesissa toivotusti. Silti en uskaltanut tehdä muuta kuin käydä verrytelemässä lumisessa maastossa, jonka jälkeen menin maneesiin, nostin ensin vasemman laukan, sitten oikean, ja palasin tyytyväisenä takaisin ulos. Miten pienistä asoista voikaan tulla onnelliseksi!
Oikea puolen ongelmat ovat olleet minulle niin merkityksellisiä, että kun synnytystä jouduttiin avittamaan pienellä leikkauksella, olin kauhuissani, että se tehtiin juuri oikealle puolelle. Silläkin hetkellä onnistuin ajattelemaan vain sitä, että nyt kun olen viimein saanut itseni keskelle satulaa, niin tämää pilaa sen! En istu tuolla kankulla ikinä eikä oikea laukka nouse tämän jälkeen. No se ei pidä paikkaansa. En ole luisunut vinoon.
Sen sijaan oikean käden ongelma on olemassa, koska käsi pitää ohjelmoida uudelleen. Tintti ei annan minulle armoa: se tekee aina sen, mitä siltä pyydän eikä tiedä, että pyydän mielestäni väärin. Kun rauhoitan mieleni ja voin vastata "kyllä" kaikkiin seuraaviin kysymyksiin, homma onnistuu:
- Onko vartaloni suorassa?
- Ovatko jalkani rentoina?
- Ovatko käteni paikallaan?
- Onko katseeni eteenpäin?
- Onko hevoseni suora?
- Käveleekö hevoseni kunnolla?
- Nouseeko nyt oikea laukka?
Sittemmin kun ongelma on hiipinyt takaisin, olen aina palannut mielikuvaharjoittelun pariin. Nostan laukkoja autossa, vaunuja työntäessäni, illalla nukkumaan käydessäni. Kärsivällisesti. Käsken itseni noudattaa Petran ohjetta: mieluummin yksi hyvä kuin kymmenen sinne päin. (jokainen tätä lajia harrastanut tietää sen hetken, kun uskottelee itselleen, että tämä meni ihan ok) Torstaina hyisessä tihkusateessa tein vain yhden laukannoston oikealle. Onnistuin. Huomenna lisää.
Vaikka lapsena kuvittelin muuta, ratsastuksessa tärkeintä ei ole hevosen selässä vietettyjen tuntien määrä vaan onnistuneiden toistojen määrä. Hevosenomistaja sortuu tuntiratsastajaa helpommin sinne päin- ratsastukseen, etenkin jos hän ei käy tunneilla säännöllisesti. Minun ja Tintin ensimmäinen opettaja Reetta sanoi ensimmäisellä tunnilla: ratsastaminen alkaa siitä hetkestä kun nouset hevosen selkään ja päättyy, kun laskeudut alas. Silloin, kun ratsastaminen on harvinaisempaa herkkua, tämä on helpompi muistaa.
Hevosettomiin hetkiin suosittelen jokaiselle kirjallisuutta ja sen kautta mielikuvaharjoittelua. Mary Wanlessin kirjassa "Mielekästä ratsastusta" on paljon hyödyllisiä hevosettomia harjoituksia (raskausaikana istuin paljon jumppapallon päällä), mutta myös harjoituksia, joilla voit laittaa parisuhteesi koetukselle, mikäli hevosharrastuksessa ei ole riittävästi haastetta sellaisenaan. Vai mitä luulet, innostuuko kumppanisi olemaan kontillaan maassa, kun sinä istut hänen selässään ja etsit istuinluitasi sekä testaat vartalosi vinoutta?
Kommentit
Lähetä kommentti