Opettajalle omena

Lapsille ja miehille on syytä puhua päälauseita, sanotaan. Lastenkasvatusoppaat julistavat, että ei ole tuloksellista kieltää lastaa, vaan kieltämisen sijaan pitää antaa ohjeet siitä, mitä hän saa tehdä. (Älä juokse vs. kävele). Eläinten kanssa tiedämme, että oikeasta käytöksestä palkitseminen on tuottoisampaa kuin väärästä rankaiseminen.
Aloitin ratsastamisen uudelleen neljä vuotta sitten. Ensimmäisella tunnilla, laiskanpulskean eestinhevosen selkään noustuani sanoin opettajalle, että minä en ole ratsastanut viiteentoista vuoteen ja haluan aloittaa alusta. Opettajaa nauratti ja nauroin vielä silloin mukana. Myöhemmin kysyin häneltä, voiko hän antaa minulle ohjeet laukannostoon. - "No ihan normaalisti." Yritin uudelleen. -"No ihan tavallisesti. Kunhan se nyt laukkaa." Ei naurattanut enää.

Ihmettelin silloin ja ihmettelen edelleen: miten valtavan vaikeaa oli kertoa, miten laukka nostetaan? Opettaja näpytteli tekstiviestejä ja seurusteli maneesin laidalla olevien tallityttöjen kanssa. Hänen puhdas välinpitämättömyytensä meitä opetettavia kohtaan oli hämmentävää. Kun hänellä sitten kerran oli sijainen minusta tuntui, että sain yhdessä tunnissa enemmän opetusta kuin edellisen puolen vuoden aikana yhteensä. Sijaistavalla opettajalla oli taito saada meistä jokaisesta kaivettua jotain, mistä hän saattoi antaa positiivista palautetta. Minä sain kuulla, että saattaisin sopia ratsastettavan hevosen kanssa hyvin yhteen, ja että kyseinen hevonen oli kanssani levollinen. (Olen kuullut tätä sen jälkeen muiltakin opettajilta. Tiedän, että se on positiivisesti puettuna äärimmillän se, että Tintti meinaa nukahtaa alleni.)

Kun tämän jälkeen jatkoin estetunneilla, meitä opetti nuori nainen, jolle oli niin ikään ihan sama, mitä me hevosen selässä teimme. Puolen vuoden aikana hän ei kertaakaan vaivautunut opettelemaan meidän nimiä eikä häneltä saanut mitään ohjeita. Toisin kuin koulumaailmassa, tässä ei voinut olla kyse siitä, että me oppilaat emme olisi olleet motivoituneita! Minusta homma oli lopulta niin turhauttavaa, että se ratsastuskoulu menetti minussa asiakkaan. Jälkikäteen mietin, että olikin aivan järjetöntä myydä pelkkiä estetunteja. Aivan kuin este- ja kouluratsastus olisivat toisensa poissulkevia lajeja. (ehkä kyseinen opettajakin oli tätä mieltä ja turhautuminen johtui siitä)

Olen kuullut sanottavan, että ratsastuskouluopettajan tehtävä on pitää asiakkaat, kun valmentajan tehtävä on opettaa ihminen ratsastamaan. En ota tähän kantaa sen kummemmin, sanonpa vain, että edistymistä tapahtuu useimmiten vasta sitten, kun siirrytään pois mukavuusvyöhykkeeltä. Näitä hetkiä on totta kai sitä enemmän, mitä useammin ratsastetaan ja erityisesti mitä useammin ratsastetaan ohjauksessa. Ei kuitenkaan auta hakata päätä Karjalan mäntyyn; hyvä opettaja tietää, mihin ratsukko pystyy ja etenee ratsukon tahdissa.

Hyväksi opettajaksi ei tulla siten, että osataan itse. En ole ollut matemaattisesti kovinkaan lahjakas, joten otan esimerkkini matematiikan tunnilta: miten turhauttavaa onkaan istua neuvottomana laskutehtävän edessä, joka opettajan mukaan on helppo kuin mikä ja "viime tunnilla tämä käytiin". Silti sinä et vain tajua, mitä pitäisi tehdä eikä opettajalla ole aikaa jäädä neuvomaan. Ihan kuin "kunhan nyt vaan nostat sen laukan". (15 vuodessa oli laukkapohje muuten vaihtunut ulkopohkeesta sisäpohkeeksi)
Vaikka ratsastuksenohjaaja ja -opettaja ovatkin ammattinimikkeitä ja edellyttävät jonkinlaisen muodollisen pätevyyden, valmentajaksi saa itseään kutsua kuka tahansa. Kannatan muodollisia pätevyyksiä, koska opettaminen on oma taiteenlajinsa. Kaikki eivät silti opi kaikilta. Tärkeää on löytää se opettaja, jolta itse kokee oppivansa eniten ja jonka kanssa puhuu samaa mielikuvakieltä, sillä iso osa ratsastuksesta tapahtuu ensin korvien välissä ja asioiden hahmottamisessa kielellä on tärkeä asema..

Joskus pelkästään hieman eri tavoin ilmaistu asia auttaa ratkaisemaan pitkään mielessä muhineen ongelman. Joku kokee helpoksi ajatuksen, että hän "roikkuu korvistaan"; toinen kuvittelee selkärankansa tilalle rautakangen; kolmas ajattelee, että häntä vedetään kypärän nupista ylöspäin. Ja lopputulos on sama. Ratsastuksessa on turha verrata kehitystään muihin jo siksikin, että kaikki kehitys ei näy ulospäin. On hyväksyttävä, että joskus jonkun asian oppimiseen menee itseltä pidemmän aikaa kuin joltain toiselta.
Harmittelin joskus valmennuksessa, että saan Tintin ratsastettua rennoksi hyvin ainoastaan ohjauksessa. Sain kuulla, että meillä olisi ongelma vasta sitten, jos en saisi hevostani rennoksi silloinkaan. Tämän tyyppiset kommentit tuntuvat vapauttavilta. Olen kaikille minua opettaneille sanonut, että minä en tarvitse päänsilittelyä; voin kuvitella olevani huippuratsastaja silloin, kun maastoilen yksikseni. On silti aina yhtä ihanaa kuulla opettajan sanovan "priimaa".

Joskus tarvitaan kovia sanoja. Joinain hetkinä on ollut ihan oikeutettua, että minulle on kesken estetreenien huudettu "mitä ihmettä sä nyt teet, kun sun hevonen menisi ihan mitä tahansa ja sä vaan sähläät?" Silloin oli ihan hyvä pysähtyä miettimään. Olen myös ollut tunnilla niin, että mikään ei onnistunut ja sain kuulla tiukan kysymyksen: "Kannattaako sun maksaa siitä, että valitat etkä ratsasta kunnolla?". No ei kannata. Siis valittaa.

Vähemmän puhetta, enemmän ratsastusta. Toissatalvena tipuin pää edellä esteen yli, ilmat klassisesti pihalla. Moka oli oma, ja juuri siksi aloin pelätä vastaavaa tapahtuvaksi uudelleen. Kävin uudelleen ja uudelleen läpi sitä, mikä meni pieleen. Lopulta aivan liiallisuuksiin saakka. Tintti imi minusta epävarmuuden silmänräpäyksessä ja alkoi kieltää jo ihan kavalettien edessä (tai kuten tarkkoja oltiin: minä aloin kieltää). Meinasin jo jättää yhdet seurakisat väliin, mutta minua viisaammat kieltäytyivät kuuntelemasta hätääni - ja hyvä niin. Kisat meni hyvin, mutta hetki siinä vielä tehtiin töitä, kunnes kieltämisen fiilis väistyi. Aikuisena pelko tulee puun takaa; teini-ikäisenä on puuta päin mennessään aina kuolematon.

Lapsena ratsastuskoulun pönttö puolivilli poni kiersi innareita hypättäessä sen toisen esteen, ja minä tietenkin jatkoin matkaa yksin. Opettaja käski mennä uudelleen. Edelleen paras lääke kaikkeen on toistaa, kunness onnistuu, pitää vähän taukoa ja toistaa taas. Ja paras opettaja ymmärtää, miltä tämä ratsastajasta tuntuu ja osaa kannustaa jo pienestäkin edistyksestä. Etenkin pelon hetkellä olisi kamalaa, jos pelon lisäksi joutuisi vielä kokemaan häpeää tunteesta, josta haluaa kaikin mahdollisin keinoin eroon.

Pieni askel maailmalle voi olla valtava loikkaus yhdelle ihmiselle.

Kommentit

  1. Sen jälkeen, kun lopetin tuolla alussa mainitsemassani ratsastuskoulussa, olen saanut nauttia vain pätevien, loistavien ihmisten opetuksesta. Minulla on ollut hyvä tuuri.

    VastaaPoista
  2. Rentoudesta - hain Lohjalta kouluarvostelun, jossa lukee jännittynyt (about joka rivillä ja se pätee muuten hevoseen ja ratsastajaan) mutta paras on "sis. korva ylös", jota en ole ihan vielä sisäistänyt. Noh, ensi lauantaina uudelleen..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit