lauantai 2. lokakuuta 2010

Neuvolapalveluja

Minä sain lapsena joululahjaksi Uma Aaltosen kirjan "Oma hevonen". Sieltä opettelin hevosenpitoa. Haaveilin tietenkin omasta hevosesta ja erityisesti ratsastusvaelluksesta, jollaisesta olin lukenut Suomenniemen kunnankirjastosta lainaamastani kuvitetusta kirjasta. Ratsastuskoulun tuntihevosia hoitaessa hevosenpidon arkeen tuli mielessäni jonkinlaisia realiteetteja. Senkin aika pian tajusin, että vanhempieni kustantama Oma Hevonen tulisi jäämään tuoksi joululahjakirjaksi, vaikka muistankin ajatelleeni kirjan olevan ensimmäinen askel suostuttelumatkalla kohti omaa hevosta.

Minun ei pitänyt ostaa hevosta, mutta ostinpa kuitenkin. Hevosen hankkiminen on mielestäni tietyllä tavalla yhtä suuri päätös kuin perustaa perhe tilanteessa, jossa ei ole aina pitänyt perhettä itsestään selvänä. Kun on tullut tietyn ikäiseksi, on tullut myös eri tavalla tietoiseksi omasta rajallisuudestaan. (Teinityttönä maailma on auki eikä pilvissä ole tummia reunoja) Aikuisena epäröi ja ajattelee, ettei ole valmis, ei tiedä tarpeeksi, ei osaa riittävästi. Sitä miettii, riittääkö rahat, onko vakituinen työpaikka, kestääkö parisuhde, riittääkö aika. Jossain vaiheessa tahto ja tunne sivuuttavat järjen äänen ja vastaan tulee uhmakas: minä haluan. (kolmenkympin kriisi?) Että minä tiedän, että aikani ja rahani menevät jatkossa tähän ja tiedän senkin, että tulee hetkiä, jolloin kadun tätä päätöstä. Mutta minä haluan. (Perheen perustaminen on mielestäni puhtaasti biologinen tahtotarve, joka ajaa tähän samaan)

Huolenpito on pitkälti vaistonvarainen asia. Jokainen yrittää parhaansa. Mikään ei ole kauheampaa kuin se, että juuri kun olet jotenkin saanut itsellesi vakuutettua, että tästä selvitään maalaisjärjellä, joku tulee kysymään "sattuuko sitä kun se itkee" tai kommentoimaan "kotikonstein hoidettu rivi voi lopulta vaatia antibioottihoidon". Kommentointi menee niin ihon alle, että pahimmassa tapauksessa siitä tulee itku

Sekä lapsen että hevosen kanssa on lopulta aika yksin ja raakile. Onni on, jos ympärillä on kokeneita ihmisiä, joiden apuun voi luottaa. Mutta miten määrittelet sen, kuka on kokenut ja ketä kannattaa kuunnella? Suurin osa ihmisistä rakastaa neuvojen jakamista, ja ensimmäisen lapsensa/hevosensa hankkineet ovat uutterille neuvonantajille vapaata riistaa. Tuoreet mammat haluavat kuuulla ja haluavat oppia, mutta heillä ei ole riittävästi perspektiiviä, jotta he uskaltaisivat tehdä yksin ratkaisuja. Silloin on ihanaa, kun on joku, jolta kysyä. Harva kuitenkaan haluaa tietoisesti ylihoitaa (harrastehevonen ei tarvitse kilpahevosen hoitoa) tai käyttää kaikkia rahojaan heti kalleimpaan mahdolliseen hoitoon (jokainen kompastuu joskus, ontuu hetken, ja sitten kaikki on ok). Onko tuoreella mammalla kuitenkin oikeus luottaa (äidin)vaistoonsa ilman, että joku tuomitsee hänet piittaamattomaksi?

Luulen, että tästä syystä hevosenomistajat tulevat hiukan epäsosiaalisiksi. He hoitavat eläintään oman hyväksi havaitsemansa ideologian mukaisesti ja pitävät hevosensa pikku vaivat omana tietonaan, jotta kukaan ei pääsisi kertomaan heille, mitä kauheaa voi seuraavaksi tapahtua. Nimittäin jos riittävän moni tulee kertomaan, mitä kaikkea et ole osannut ottaa huomioon, tunnet väistämättäin olosi riittämättömäksi. Mutta kenen joukoissa seisot? Jokainen meistä tarvitsee jonkun, johon luottaa. Miten valitset luottoihmisesi, joilta kysyt neuvoa ennen kuin soitat eläinlääkärille? (Eläinlääkäri toki ottaa kaikki mahdolliset turhatkin kokeet, sillä sinähän niistä maksat.)

Minulle on sanottu, etten saisi mennä hevosellani maastossa kuin käyntiä, koska hikoilu on merkki siitä, että hevosta on rasitettu. Olen kuullut, että hevostani pitäisi estää laukkaamasta tarhassa, koska se voi kaatua. Minua on valistettu, ettei hevonen tarvitse ulkoilua kuin tunnin päivässä tai että se ei kärsi siitä, että menee joka päivä kentällä. Tiedän myös, että hevonen tarvitsee useamman loimen tai ei koskaan yhtään loimea. Kiitos neuvonantajien olen tietoinen, että loimittamalla pidän hevoseni puhtaana eikä sitä tarvitse silloin harjata (säästyy aikaa)

Mielestäni paras neuvonantaja on usein hän, joka oikeasti tietää paljon, mutta ei tuputa sinulle neuvoa ennen kuin menet sitä pyytämään. Tämä siksi, että  hänellä on perspektiiviä tehdä ero tarpeellisen ja turhan neuvon välillä. Hän ei koe tarpeelliseksi korottaa omaa statustaan sillä, että on oikeassa. Eli voit mennä hänen luokseen ongelmiesi kanssa ja hän antaa mielipiteensä, ei vain "ystävällisesti ohjeista" sinua tekemään jotain. (Toki erikseen on asiat, jotka ovat vakavia. Suurin osa ei sitä kuitenkaan ole).

Joskus voi myös käydä niin, että ihmiset innostuvat olemaan luottoneuvonantajia, koska heistä on mukavaa, kun heiltä kysytään neuvoja. Alkuun he ovat näitä, joiden luokse mennään kuin pankinjohtajan pakeille hattu kourassa, mutta pian he hengittävät niskaasi koko ajan. Itse inhoan eniten vihjailevaa neuvonantoa, jota esimerkiksi eräs naapuri harrasti. Kun hän halusi kertoa, että ruohonleikkuualuetta ei ollut hoidettu oikein, hän tuli kysymään, menikö ruohonleikkuri rikki. Kun hänelle sanottiin, ettei mennyt, hän kertoi epäilleensä, koska "roskiksien takaa oli ruoho ajamatta". (Ja tässä hypoteettisessa tilanteessa se roskiksentaus ei edes kuulunut meille!)

Itse olen opettaja ja minulle ohjeistaminen on työtä. Siksi yritän pitää itseni nöyränä opettelijana sekä hevosen että lapseni kanssa, jotta kiusaus ohjeistaa muita omien havaintojeni pohjalta ei kävisi liian suureksi. Muistutan itseäni, että otantani on melkoisen pieni, jotta siitä neuvontatyöksi olisi. Ja kuten työssäni usein ajattelen, kukin on vastuussa lapsistaan; lastensuojelu on sitten erikseen. Ja varmaa on, että me kaikki tarvitsemme välillä neuvoja, joita emme ole pyytäneet.

Minä tiedän olevani jossain määrin suurpiirteinen. Kaikkea en kerro, mutta kyllä me olemme kompuroineet maastossa. Ja hui kamala, olen nostanut lapseni tutin kotimme lattialta ja laittanut huuhtomatta lapselleni suuhun. Sekä hevosen että lapsen kohdalla filosofiani on, että virkeys on tärkeintä ja (äidin)vaistoni kertoo, milloin siinä on vikaa. Ja sitä mittaria harva ulkopuolinen neuvonantaja pystyy päihittämään.

4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! Löysin blogisi vasta nyt, täytyy käydä useamminkin. Mulla ei ole lasta eikä hevosta (tällä hetkellä), mutta silti tunnistin nuo kaikki-tietävät ihmiset jotka tuputtavat hyviä neuvojaan. (Ja näin kun kirjoittaa, niin hiipii puseroon pelko, että olenkohan minäkin jonkun mielestä sellainen besserwisser-tyyppi, hope not...) Ja pitää tosiaan muistaa, että hikoilu on rasituksen merkki! :D -Piitu-

    VastaaPoista
  2. Luulen, että me kaikki sorrumme besserwisseröimään. Toisten neuvominen on kuitenkin inhimillistä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä sitä on, pyysit tai et. Ja neuvonnalla on lähes aina hyvät tarkoitusperät. En ole kovinkaan moniin ilkeilijöihin törmännyt.

    VastaaPoista
  3. Ylläri ylläri voitit taas aamun hesarin! Oikei mulla on erilainen huumorintaju mutta hihitin kyllä HS:n jutulle islantilaisista asuntolaina "loukkuun" joutuneista "normaali asuntolaina 15% korolla, Glitnir tarjoaa 1% korolla, tottakai me otetaan se ja ei siinä taatusti ole koiraa haudattuna".
    Mutta jatkanpa hieman tuota neuvolapalveluita aihetta eli uncle Googlen aikana ainakin itselle tuppaa käymään niin, että kun joku hyvää tarkoittava neuvo annetaan niin googletan aiheeseen liittyvät ja pahimmillaan saan vielä kymmenen uutta neuvoa, päätä niistä sitten mikä on hyvä, parempi saati paras ;-).
    Terkuin, Laura

    VastaaPoista
  4. Näinhän siinä käy. Usein ongelma ei ole tiedon puute, vaan oikean tiedon valitseminen.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...