Eilen sitten tulin siihen lopputulokseen, että ratsastaminen saa loppukevääksi jäädä. Sain muutamaan otteeseen sen verran napakoita koko vatsan lihasjännittymiä, joiden tarkempi kuvaileminen saa lähes kaikki synnyttäneet sanomaan, että kyse on supistuksista. Saimme uuden kodin avaimet toissapäivänä, ja innostuin siellä kantamaan keittiön kaappeja, joten voihan se olla, että sekin tuota supistelua aiheuttaa.
Nyt eletään raskausviikkoa 24+2. Tyttö antoi eilen ensimmäiset elonmerkit myös isälleen, sillä hän potki illalla niin, että vatsani heilui. Ja suostuipa tällä kertaa potkaisemaan ihan Anssin kättä vasten; aikaisemmin on jähmettynyt paikalleen heti, kun Anssi on laittanut kätensa vatsalleni.
Nyt tuntuu, että vauvalla on hurjan kova meno päällä koko ajan. Lauantaina kaverin 30-vuotispäivillä se pyöri väkkärää jokaisen lauluesityksen ajan. Onkohan silläkin vieroitusoireita hevosista, kun on reppana tottunut hölskytykseen ja pyörimiseen? Toisaalta toivon, ettei se koskaan innostuisi koko hevosharrastuksesta. (Ainakaan en koskaan aio hankkia shettistä, koska olen aivan liian iso pitämään jöötä miniponille. Lapseltahan ei hevosenpito onnistu, eli tottahan toki lapsen poni on aikuisen vastuulla.)
Tintti kiimailee kovasti, eli senkin biologinen kello tikittää. Ehkäpä vuoden päästä saadaan tosissaan etsiä sille sopivaa sulhasta. Minä taidan kuitenkin olla niin nirso, ettei mikä tahansa juippi kelpaa, sillä minun täydellinen, hyväluontoinen ja ihana tammani ei nimittäin rupea lisääntymään minkään käytöshäiriöiden sekopään kanssa.!
Nimittäin, Tintti on sekoitus raskalaista diivaa (emä) ja neuvostoliittolaista ahkeruutta (isä). Etsinnässä on siis erittäin ryhdikäs, suorajalkainen, hyväluontoinen, rohkea, komea ja luonteikas ori, jolla on kova työmoraali. Koulutuksen ja erityisesti koulutettavuuden pitää olla kohdillaan. Askel korkea, tahti hyvä, liike pyöreä.
Onko se liikaa vaadittu?
