perjantai 31. joulukuuta 2010

Latteäidit vs. lantamammat

Stand-up -koomikko Lotta Backlund kirjoittaa kolumnia Vauva-lehdessä. Hän käyttää teksteissään termiä "latteäiti". Tällä hän tarkoittaa tuoreitä äitejä, jotka käyttävät äitiyslomapäivänsä ylpeinä kaupungilla lastenvaunuja työnnellen, lattea juoden ja joutenolosta nauttien.

Latteäiti eroaa äitiratsastajasta - josta käytän nyt nimeä lantamamma - hyvin monella tavalla.

Lantamamman haluamat rattaat eivät ole kolmipyöräiset ketterät ja kevyet latteäidin unelmat, jotka rullaavat loistavasti lentokentillä ja Stockkalla, mutta eivät missään muualla. Lantamamman rattaissa on ilmakumipyörät ja hyvä jousto. Ne etenevät kuin tankki sekä kentällä että maastossa, jos hevosta pitää talutella ratsastuksen lomassa tai lasta nukuttaa alkukävelyiden aikana. Hangessa ja liejussa ei niin ikään tule ongelmia. Pakkasella pysyy piltti lämpimänä. (Meillä on tällaiset; täyttää kaikki yllämainitut vaatimukset ja saa pakattua tilaihme-Skoda -purkkiin)

Latteäiti juo lattea. Lantamamma juo jotain, jos ehtii. Yleensä ei ehdi, koska ensin syötetään lapsi, sitten ratsastetaan, sitten syötetään hevonen, sitten lapsi. Sitten päästään kotiin. Ja syötetään taas lapsi.

Latteäidin vauvan ruoka on luomua. Lantamamman hevosen ruoka on kotimaista, vauva syö tissiä tai jotain. Kunhan syö. Ja nukkuu. Välipalaksi mamma syö rehuporkkanoita, jos raaskii niitä hevoseltaan pihistää.

Latteäiti työntelee vaunuja pitkin kaupunkia eikä hänen lapsensa nuku, jos vaunut eivät liiku tai hytky. Lantamamma työntelee vaunuja pitkin puskia, jos lapsi jostain syystä ei nuku paikallaan pysyvissä vaunuissa, mikä on lantamamman kaikkien iltarukouksien aihe. On mahdollista, että Herra pitää huolta omistaan ja lopulta lantamamman lapsi nukkuu ainoastaan paikallaan pysyvissä vaunuissa.

Latteäiti ihmettelee, miten kukaan menee vaunuista niin kauas, että tarvitsee itkuhälyttimeensä 300 metrin kantaman. Lantamamma ihmettelee, miten 300 metriä voidaan kutsua kantamaksi.

Latteäiti heijaa vaunuja kahvilassa ystävien kanssa keskustellen. Lantamamma itse ei ole aikoihin käynyt vastavuoroista keskustelua (aikuisen kanssa) arkipäivisin, sillä keskustelu hevosen ja vauvan kanssa on melko yksipuolista ("äiti antaa tutin", "äiti harjaa vähän häntää"). Lantamamman hevonen kävelee tottuneesti vaunujen viereen ja antaa heijata vaunuja satulasta käsin.

Latteäiti on kateellinen siitä, että lantamamman raskauskilot vain katoavat johonkin, vaikka vaunujen kärräystä ei tapahdu. On kuitenkin mahdollista, että lantamamman raskauskilot eivät katoa, sillä hän täyttää aamupäivän aikana kertyneen energiavajeen illalla. Kun ei viimein ole kiire minnekään.


tiistai 28. joulukuuta 2010

Päivittelyä

Myönnän, että Facebook- päivitysteni aiheet junnaavat samoissa aiheissa: Pinkessä ja Tintissä. Kun oikein villiinnyn, ne käsittelevät ratsastusta. Mutta minkäs teet, ei minun elämässäni ole viime aikoina paljoa muuta tapahtunut. Joskus kommentoin keskipäivän tv-sarjoja ja nyt joulun aikaan ongelmani on ollut suklaarasioiden vääränmakuiset suklaat.

Taannoin erään Facebook-kaverini ratsastusaiheiseen statukseen oli ilmestynyt kommentti: "tiesitkö kuuluvasi ihan uuten Facebook-genreen: niihin, joiden statukset käsittelevät ainoastaan hevosia?" Syystäkin päivityksen laittanut henkilö jätti kommentoimatta asiaa. Kirjoittajan arvostelukyvyn puute oli samaa luokkaa, kuin joku kirjoittaisi opiskelijan bilestatuksen perään "Säkin se aina vaan jaksat dokata, tiesitkö kuuluvasi alkoholin liikakäyttäjiin?" Tai että äitiyslomalaisen seinälle ilmestyisi kommentti "Eikö sun elämässäsi todella tapahdu muuta kuin tuo lapsi?" Kommentti tuli tietenkin hevosstatusgenren ulkopuolelta. Ehkä hiukan ylenkatseisesti värittyen.

Muutama vuosi sitten minulle sanottiin illallispöydässä iloisesti, että muut ne kirjoittavat lapsistaan, Anniina kirjoittaa hevosestaan. Seurasi yleistä naurua. Nolostuin. Mutisin jotain sellaista, että kun ei minulla lastakaan ole. On erityisen vaikea kertoa mistään muusta kuin omasta elämästään. Hevosenomistajan aika menee aika pitkälti tallilla.

Harmittomaksi tarkoitettu heitto olisi voinut osua myös erittäin arkaan paikkaan. Lasta ja hevosta ei voi verrata, mutta on hyvin sydämetöntä naureskella sille, että lapseton käyttää aikaansa hevosensa tai koiransa hoitamiseen. Ei se välttämättä ole täysin suunniteltua. Yhtä mautonta oli monilapsisen nellikymppisen naisen ivallinen kommentti "onhan se helppoa, kun ei ole lapsia, niin voi harrastaa. Oota vaan sitten kun sinulla on..." Olin vaiti ja ajattelin, että elämäni ei varmasti tule olemaan helppoa, jos joku päivä en niitä lapsia saakaan. Että ikävää, että sinä olet noin katkera. Ja vielä tyhmäkin. Tuollaiseksi en kyllä haluakaan muuttua.

Tällainen kommentointi sai aikaan sen, että meni hetki aikaa, ennen kuin kirjoitin seuraavan hevosaiheisen statukseni Facebookiin tai mainitsin puolitutuille yhtään mitään hevosestani. Jälkimmäinen sitäpaitsi johti turhan usein vihjaileviin uteluihin koskien perheemme rahatilannetta (Sinällään käsittämätöntä, että se tuntuu joidenkin mielestä olevan ihan ok puheenaihe) 

Lopulta kuitenkin totesin Facebookin osalta, että prkl, siellä on se nappi, josta saatte statukseni piiloon. Minkä minä sille voin, että minun elämäni jotakuta ärsyttää.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Joulukertomus

"Talossa oli tapana valmistautua jouluun hartaasti. Joulukoristeet oli kaivettu esiin ajoissa. Perinteisen jouluaterian osaset oli jaettu sukulaisten kesken, jotta siellä, minne kaikki kokoontuisivat joulunviettoon, ei tarvitsisi kaivaa kuvetta koko suvun ruokkimiseen. Kaikkea piti totta kai olla ja paljon.

Isäntäväki koki oikeudekseen huolehtia kalan suolaamisesta ja kinkun paistamisesta. Leivät ja piirakat leivottiin samalla. Kotikaljaa varattiin palanpainikkeeksi. Yksi unelmoi syövänsä laatikoita masun täyteen; toinen huolehti jostain muusta, mikä teki juuri hänen joulustaan Joulun.

Oli selvää, etteivät eläimetkään jääneet ilman omaa osaansa suuresta juhlasta. Isännälle oli tärkeää erityisesti talon uutteran hevosen joulu. Nöyrä hevonen oli ollut monessa mukana ja väsyneenäkin hoitanut isännän kanssa työt valmiiksi. Isäntä oli sen kaulaan uupumuksen hetkinä nojaillut ja silmät ummistettuina usein vain kuunnellut sen rouskuttavan heinää.

Joulunalusviikolla tuotiin kuusi sisään. Isäntä muistutti joka vuosi hyvissä ajoin emäntää, että hevoselle oli varattava yksi joululimpuista. Hyvä, että leipä oli ehtinyt vähäsen jäähtyä, kun isäntä oli jo ottanut sen käsittelyynsä. Näppärästi isäntä leikkasi leivän kanteen pyöreän, lapsen nyrkin mentävän reiän. Sitten hän varovasti koversi leivän sisuksen pois niin, että jäljelle jäivät vain kuoret. Kun leipä oli ontto, isäntä otti voita ja yhdessä lasten kanssa he söivät kuorettoman leivän sisukset. sitten leipä laitettiin leivinuunin päälle kuivamaan.

Emäntää hymyilytti. Joka vuosi isäntä seurasi vierestä muka puolihuolimattomasti, jotta leivät eivät uuniinlaittovaiheessa vain koskettaisi toisiaan; hevosen leivässä kun oli kuoren oltava ehdottomasti ehyt, jotta sisukset saataisiin kunnolla koverrettua pois. Emäntä salli isännän vahtia tätä. - Kerrankos sitä on joulu, hän tuumasi.

Kun leipä oli kuiva, isäntä otti porkkanoita, omenan ja pari kourallista kauraa ja täytti leivän. Kansi laitettiin päälle. Jouluaattoiltana hän käveli talliin leivän kanssa. Hevonen hörisi hänelle kuullessaan oven narahtavan. - No niin, täältä tämä tulee. Sinunkin joulusi, isäntä jutteli hiljalleen..

Hevosensa kaulaa silitellen hän antoi hevosen haukata isoja paloja leivästä, vaikka ei muulloin hevostaan kädestä juuri syöttänytkään. - Selvittiin tästäkin vuodesta ja kaikista koettelemuksista. Raskas vuosi tämä olikin, isäntä jutteli. - Luuletko että tämä talvi tulee olemamaan yhtä kova kuin edellinen? Ehkäpä kohdallemme osuu parempi onni tänä vuonna. Toivotaan hyvää heinäkesä, sopivasti sateita.

Viimein isäntä jätti hevosen talliin rouskuttamaan heiniään ja palasi tuvan lämpöön emännän ja lasten luokse. Vaikka elämä aina välillä koettelikin, kaikki oli pohjimmiltaan hyvin, isäntä mietti. Oli työtä, joka elätti, sekä elätettävää: koti, perhe ja hevonen. Kaikkien harmien yli tuo kaikki hänet kantoi.

Isäntä kuunteli, kun kello löi ja alkoi jouluyö. Aamulla mentäisiin kirkkoon. Voisihan siellä vähän torkahtaa, jos liiaksi väsyttäisi."


**************************************
Tintti sai joululeipänsä tarinasta poiketen jo jouluaattoaamuna.

Rauhaisaa joulua kaikille ja maistuvia joululeipiä hevosille.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Tintti Virtanen

Tavoite oli vapaapäivän jälkeinen rento maastolenkki. Mutta pienessä eläimessä olikin virtaa!

Puskissa oli mörköjä, varpusparvi pelotti, auto säikäytti, tuulentuiverrus meinasi viedä pollen mennessään ja maailma oli muutenkin niin paha paikka, että koko ajan olisi pitänyt juosta. Kävellen ei olisi millään malttanut. Jokaiselle mäelle, mutkalle ja postilaatikolle piti tänään sanoa "TRÖÖT!"

Kävelytahti oli melkoisen töpöttävä. Lopulta työskenneltiin vielä kentällä, koska jarrut olivat maastossa pikkaisen hukassa ja tiet tuntuivat loppuvan kesken. Mutta oli kyllä kivaa, kun Tintti sai moisen adrenaliinipaukun! Ihan kuin viime talvena!

Jouduin taluttamaan Tinttiä pienen pätkän valtatien laitaa. Nyt toden totta toivoisin, että tulisi hetkeksi suojasää, sillä tienpientareiden kinoksista olisi apua selkään kiipeämisessä. Höttöiseen pakkashankeen uppoaa sekä ratsastaja että hevonen. Tintti on sen verran korkea (tai minä lyhyt), että jos se vauhkoilee, en pääse sen selkään ilman hankiapua. Ja Tintti kun rauhoittuu paremmin selästä käsin kuin taluttamalla.

Mielenlaatu sillä on parantunut, koska sillä näyttäisi perusasiat olevan nyt kunnossa: ruokinta ja liikunta. Lanta on ollut hyvää kuivaheinään siirtymisen jälkeen. Palasimme pikku hiljaa takaisin siihen ruokintaan, mikä Tintillä oli reilu vuosi sitten: perusruokaa eikä mitään ulkomaisia puristepapanoita. Iltaisin se saa pienen määrän alfalfaa, jonka joukossa on monivitamiini ja kalkki. Ostin sille vuorisuolakiven, jota se näyttää liposkelevan tyytyväisenä. Säännöllinen monipuolinen liikunta on Tinttiä tietenkin piristänyt.

Ainoastaan hiukan paremmin niillä voisi tarhakaverin kanssa synkata. Tällä kertaa Tintti on joutunut altavastaajan asemaan kaverin määrätessä tahdin aitauksessa.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Kumi tuo varmuuden!

Siinä se nyt on: tilsakumi. Se on kuminen lärpäke, joka naulataan kengän ja kavion väliin. Joustaessaan paakkuntuvaa lunta vasten se estää lumen kiinnittymisen hevosen kavioon.

Täysi talvivarustus: tilsakumi ja neljä hokkia
Viime vuonna Tintti saatiin täyteen talvikenkään pari päivää ennen lumentuloa. Tänä vuonna talvi tuli aikaisin ja tilsakumit saatiin vasta tällä viikolla. Pakkaslumesta ei onneksi tule samanlaisia lumipalloja kuin nuoskalumesta, joten tämä alkutalvi on ollut pakkasten ja pysyvän lumen takia poikkeuksellisen mukava ratsastaa ilman tilsakumeja. Kumit laitetaan siis aina kengityksen yhteydessä, joten niiden laitossa yleensä on syytä odottaa seuraavaan kengitykseen. Tintin kengitysväli on 6-8 viikkoa.

Useita senttejä lunta ja jäätä.
Tilsakumi siis estää tämän: valtavan kenkään jumittuneen lumi-/ jääkokkareen, jota joutuu erilaisin keinoin kopauttelemaan pois. 90-luvulla näitä yritettiin ehkäistä kaikin mahdollisin poppaskonstein: rasvaamalla kavionpohjia jne. Nykyisin toimivimmaksi hätäratkaisuksi olen kuullut jeesusteipin. Ylensä tilsat irtoavat ravatessa ja laukatessa, mutta on aika työlästä maastoilla niin, että kävelypätkän jälkeen tulet alas selästä, poistat tilsat, kiipet takaisin selkään, lähdet liikkeelle ja toivot, ettei hevonen ole ihan heti taas "korkokengillä". Kokeiltu on.

Tilsa estää hokkien pureutumisen lumiseen maahan ja hevonen liukastelee.
Tässä kuvassa tilsa näkyy vielä selvemmin. Sen lisäksi, että tilsakavio on liukas, se myös muuttaa jalan asennon. Kuka haluaisi kävellä näin?

Viimevuotinen tilsakumi ja varahokkeja. Tilsakumi olisi voitu käyttää uudelleen, jos olisin ehtinyt kengityspäivänä tallille ajoissa, mutta tällä kertaa Pinke päätti aikatuluistamme.
Tilsakumi tekee kävelystä hevoselle varmempaa ja mukavampaa. Sen kanssa pito on melkoisen hyvä ja hevonenkin rentoutuu juoksemaan. Tintti on varmajalkainen hevonen, mutta kuukauden tilsakumiton aika alkoi jo nakertaa senkin itseluottamusta.

Tilsakumi ei ole kertakäyttöinen. Koska se on kumia, se joustaa jonkin verran myös kengän ja kavion välissä etenkin silloin, kun se on ihan uusi. Muutaman kerran käytetyt tilsakumit ovat painuneet hieman, ja ainakin teoriassa kengän naulaukset löystyvät silloin vähemmän, kun kumissa ei ole niin paljon elastisuutta. Toissatalvisia tilsakumeja kengittäjä ei olisi enää laittanut, mutta viime talviset olisivat kelvanneet käyttöön.

Olen joskus kuullut sanottavan, että tilsakumi löystyttää kenkää vähiten silloin, jos hevonen kulkee pääsääntöisesti lumella. Jos hevosta liikutetaan paljon maneesisssa hiekalla, etujalkojen tilsakumit riittävät takaamaan lipsumattomat maastolenkit hangessakin ja toisaalta potentiaalisia heiluvia kenkiä on kaksi vähemmän. Maneesitallilla ollessamme Tintillä on ollut tilskakumit vain etujaloissa. (siksi minulla oli kaksi viimetalvista ja kaksi toissatalvista tilsakumia) En ole huomannut tilsakumeilla olevan sen kohdalla merkittävää kenkiäheiluttavaa vaikutusta.

Hokkivälineistöä.
Tilsakumeja ei voi vaihtaa itse, mutta hokkeja joutuu välillä ruuvaamaan. Alkutalvesta ne kuluvat hiekalla ja kovalla maalla ratsastettaessa, jolloin niitä saattaa joutua vaihtamaan. Joka tapauksessa hokkeja katoaa aina välillä matkan varrelle, jollei niitä muista kiristää, joten varahokkeja on syytä pitää varastossa. Oranssilla vehkeellä ruuvataan turve ja hiekka hokinreiästä pois. Metallinväriselllä kiristetään hokit paikalleen. (On muuten raskaanaollessa melko raskasta puuhaa...)


Yhtä kaikki, tilsakumein varustettua hevosta voi ratsastaa talvipakkasellakin normaalisti. Tässä Tintti kuivatusloimen alla, koska tänään tuli ihan hikikin.

Ja mitä se sitten maksaa? Olen ostanut tilsakumini kengittäjältä, ja viime vuonna ne maksoivat 7 euroa/kpl. Tilsakumien laadussa ei kengittäjän mukaan kannata lähteä tinkimään: halvat kun eivät jousta yhtä hyvin ja näin ollen pidä lumipalloja poissa. Itse kuminsa hankkivien kannattaa siis tarkkailla laatua. Minusta on helpoita ostaa ammattilaiselta.

Maneesittoman hevosenoidon etu muuten on, että kun hevonen liikkuu vain hangella, sen kengät eivät kulu ja niitä ei aina tarvitse kengityksen yhteydessä vaihtaa. Tai no, siinä säästää noin tilsakumien verran vuodessa...

P.S. Ihmettelikö joku, että eikö se sana ole "tiera"? On se. Olen vain eteläsuomalaistunut kymmenessä vuodessa liikaa. Tintillekin pitää juoksutettaessa puhua ruotsia...

torstai 16. joulukuuta 2010

Hoitoa hevosihmisille

Tänään ilmestyneessä Hippoksessa (08/10) on Terhi Laurilan oiva kolumni hevosten parissa työtä tekevien ihmisten suhteellisuudentajusta: hevoset kyllä hodetaan viimeisen päälle, mutta miten on ihmisten itsensä laita?

Hän sanoo sen hyvin: "hevosten hyvinvointi kunniaan, mutta alkaa tuntua siltä, että siinä mennään jo liiallisuuksiin." Hän haluaa muistuttaa, että hevosalan ammattilaiset ne tässä huonosti voivat: "tekevät työtä aamuseitsemästä iltakymmeneen, seitsemänä päivänä viikossa parin kahvikupin ja suklaapatukan voimalla."  Laurila kysyy, kuka hieroisi hevostyöläisen ja määräisi hänet lomalle? Onhan hevosillekin tarjolla saunaa ja aromaterapiaa. Jos ette usko, katsokaa täältä.

Pohdinta osuu ja uppoaa myös tavalliseen hevosenomistajaan, joka lappaa paskaa vain huvikseen. Mutta kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse! Monet kiireiset ja loppuunpalaneet ihmiset pakenevat omaa väsymystään muiden hoivaamiseen; esimerkiksi lastensa, hevostensa ja muiden lemmikkieläintensä. Toiset tekevät vielä kovemmin töitä, koska se täyttää heidän tarpeellisuudentunteensa.

Paljonko arkisesta suorittamisestamme sitten menee yli riittävän rajan? Uskon, että juuri tuo "riittävän" ylittäminen on sitä, mikä meidät väsyttää: näkymätön tarpeeton ponnistelu, josta kukaan ei meitä kiitä, mutta jonka olemme asettaneet itsellemme jonkinlaiseksi standardiksi. Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Mutta se häntä on edelleen nostettava ihan itse.

Tunne tarpeellisuudesta on positiivisena tarpeellinen siinä missä tarpeettomuuden tunne on vahingollinen.  Ja toki sitä tuntee itsensä tarpeelliseksi, kun voi toisista pitää huolta ja siinä lomassa kiirettään ja väsymystään valittaa! Parhaassa tapauksessa muut vielä ihastelevat tarmokkuuttasi ja jaksamistasi! Pahimmassa kukaan ei huomaa mitään. Marttyyreita on maailma täynnä: hautausmailta heitä sitten löytyy rivissä makaamassa, viimeinkin aloillaan. Mutta kiittääkö heitä silloinkaan kukaan? Jos he voisivat vielä jotain sanoa, sanoisivatko he, että voi kun olisin tehnyt vielä vähän enemmän töitä?

En tietenkään tarkoita, ettei väsymys ole aitoa ja todellista. Totta kai se on. Eivätkö samat asiat väsytä kaikkia samalla tavalla. Toisille valitus sitä paitsi on elämäntapa: jos ei ole nälkä niin paskattaa. Stressaantuneena minäkin huomaan alkavani siivota. (mitä likaisempaa meillä on, sitä paremmin menee!) Mutta kyllä vähemmän on monessa asiassa enemmän. Neuvolassa sanotaan, ettei äitiyttä tarvitse suorittaa. Sama pätee hevosenpitoon. Suorittaa kun voi niin monella muullakin elämänalalla kuin vain töissä.

Vaikka stressiä ei voi välttää, itsestään on syytä pitää huolta. Työ sujuu varmasti paremmin, jos työntekijä jaksaa. Monet työnantajat onneksi tietävät, että sairauspäivät maksavat enemmän kuin madallettu vaatimustaso. Mutta entä jos olet itse itsesi työnantaja? Tähän Laurila tekstillään viitannee. Tyytyväinen tallinpitäjä on kuitenkin sekä hevosten että hevosenomistajien etu.

Laurila sanoo sen niin hyvin: "Olisinpa hevonen. Kun työ tympii, tulisi lääkäri ja määräisi oitis särkylääkettä ja viikon lepoa."

Aamen.

tiistai 14. joulukuuta 2010

You have to learn to crawl before you learn to walk!

Meillä on tyttäreni kanssa menossa sama kehitysvaihe: haluaisimme kovasti eteenpäin, mutta silti mitään ei tapahdu, tai vaihtoehtoisesti päädymme taaksepäin. Se kiukuttaa, sillä nälkä kasvaa syödessä. Kun pääsee vähän eteenpäin, haluaisi paljon eteenpäin. Ja ihanhetimullekaikki.

Tyttäreni kääntyy vatsalleen ja aloittaa ähinän lentokoneasennossa, pyörii napansa ympäri ja vahingossa peruuttaa. Pian hän ryömii, ja sen jälkeen konttaa. Sitten vuorossa on kävely ja juokseminen. Juoksua voi kestää aikansa, ainakin kummipoikani juoksi viisi vuotta, kun oli taidon viimein oppinut. Näin ollen tyttäreni hallitsee liikkumisensa vasta useamman vuoden päästä, mutta ei se häntä haittaa. Hän kehittyy koko ajan.

Hitaasti ja varmasti tapahtuu äidinkin kehitys hevosen selässä. Syksyllä 2008 aloitettu perustyö istunnan kanssa oli hidasta, mutta perusteellisuus tuotti tulosta. Hevoseni ei kulkenut kaula uljaalla kaarella (eipä ole liikkunut tässä heti synnytyksen jälkeenkään), mutta sekin tulee ajallaan. Nyt olen päässyt ratsastamaan kunnolla kuukauden päivät, mikä on tehnyt hyvää.

Jotta suorituksen laatua voi säädellä, perustekniikan on oltava automatisoitunut, muistuttaa Kyra. Emme pysty samanaikaisesti opettelemaan uutta ja tekemään sitä laadukkaasti. Ensin on osattava kävellä, jotta voi alkaa hienosäätää kävelyään. Tässä minun ja tyttäreni kehitysvaiheet eroavat: hänen täytyy raivota itsensä liikkelle oikeaan suuntaan; Minun täytyy rauhoittaa itseni suorittamaan asiat askel kerrallaan.

En voi väittää olevani millään tapaa kilpaurheilijaluonne. Siihen minulla ei toki ole ollut koskaan mahdollisuuttakaan. Soitin koko kouluikäni aina lukion loppuun saakka oboeta, joten olen ollut yksityisopetuksessa sillä puolella koko ikäni. Ratsastuksen suhteen olen päässyt nauttimaan täysipainoisesta opetuksesta vasta aikuisiällä. Oboensoitossa inhosin sitä, että olen arvosteltavana yksin. Ratsastuksessa nautin, että olen radalla kahdestaan.

Oboensoiton suhteen analysoin omat vahvuuteni ja heikkouteni moneen kertaan. Tiedän, että hyvä sävelmuisti syö nuotinlukutaitoani. Tiedän olevani hyvä hengittäjä. Rytmitajuni on hyvä, ja sen takia tuskastun liian nopeasti siihen, että rytmi falskaa. Suurin ongelmani oboensoitossa kuitenkin oli, etten koskaan kokenut tarvetta olla siinä kovin hyvä. Minulle riitti, että olin ihan ok. Tosikivakasiplus.

Ratsastuksen suhteen pystyisin luettelemaan lukuisen määrän heikkouksia, mutta viime aikoina olen alkanut tietoisesti keskittyä vahvuuksiin. En tiedä johtuuko se suomalaisten vaatimattomasta luonteesta (mitä se sitten tarkoittaakaan) , mutta vahvuutensa on helppo jättää vähälle huomiolle sen pelossa, että joku pääsisi haukkumaan ylpeäksi. Tai sanomaan, että ylpeilee tuolla, vaan eipä osaakaan tätä toista asiaa, hähää.

Ratsastajana pystyn nopeisiin muutoksiin. Hallitsen kroppani riittävän hyvin, jotta voin ohjauksessa saada aikaan isojakin muutoksia varsin nopeasti. Jaksan keskittyä pitkäksi aikaa automatisoimaan jotain yksittäistä asiaa. Arvostan ammattilaisten neuvoja ja ennen kaikkea: haluan olla parempi. Vaikka en koskaan pystyisi parempaan kuin tosikivakasiplus.

Nyt olen ymmärtänyt, että on syytä lopettaa ratsastaminen säästöliekillä: synnytyksestä on kulunut aivan riittävästi aikaa. Tintti alkaa pian jo käyttää hyväkseen sitä, että en vaadi siltä tarpeeksi ponnekkaasti asioita.

Äiti tarvitsee nyt himpun verran sitä pienen vauvan raivoa: minä HALUAN mennä eteenpäin!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Jokapaikanhevonen!

"On hyvä vaihdella ratsastusmaastoja ja ratsastaa joskus pitkään ja joskus vain vähän aikaa, sillä hevonen kyllästyy samoihin paikkoihin ja harjoituksiin. Ratsastajan on kyettävä istumaan tukevasti, oli maasto millainen tahansa." 

Näin ohjeistaa ateenalainen Ksenofon (n. 430-354 eKr.) yhdessä varhaisista hevostaidon oppikirjoista. Neuvo ei ole yli kahden vuosituhannen aikana vanhentunut.


Ksenofon kirjoitti tekstinsä maalikoille. Maallikoiden oli hänen mielestään aivan turha lähteä kouluttamaan varsaa itse, sillä "parempi on pitää huolta omasta kunnostaan ja harjoitella ratsastusta". Hevosen kouluttamista hän piti ammattilaisen tehtävänä. Tottelevainen hevonen oli sodankäynnissä luonnollisesti sotilaan hengenpelastaja. Tänä päivänäkin kouluttamaton tai puolikoulutettu hevonen on hengenvaarallinen, joskin eri tavoin. Ksenofon todennäköisesti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi suomalaisten teinityttöjen ja entisten ravureiden ratsukoulutuksesta tai muista nuori + nuori -yhdistelmistä. (Sillä vain saduissa lapsi ja varsa kasvavat yhdessä lyömättömäksi pariksi. Siis keskenään.)

Olen ollut onnekas päätyessäni yksiin Tintin kanssa. Hevoseni on ammattilaisen kasvattama, Suomessa syntynyt ja kasvanut, suomalaisiin olosuhteisiin tottunut hevonen, joka kulkee kaikenlaisessa maastossa, joka suuntaan, kaikissa askellajeissa sekä yksin että porukassa. Ennen Pinken syntymää totuin liikuttamaan Tinttiä niin, että olimme viikoittain sekä koulu- että estetunnilla. Yleensä kerran viikossa ratsastin sileällä yksikseni (tein läksyjä). Näiden väliin sijoitetut loput kolme päivää yleensä maastoiltiin ja yhtenä pidettiin vapaata ylimääräisen tarhailun ja taluttelun merkeissä. Aivan orjallinen aikatauluni suhteen en ollut; jos tuntui, ettei kentällä mikään sujunut, mentiin maastoon.

Maastoratsastus on ollut minulle oiva paikka laittaa kuriin käsiäni, katsettani, jalkojani, tasapainoa, huomiokykyä jne. Ennen kaikkea maastoilu on hevoselle aina mielenvirkistystä (toki myös ihmiselle) ja ainakin Tintin kanssa työnteko tällä kaavalla sujuu kaikista parhaiten. Maastoilu ei tietenkään tarkoita, että ratsastaja olisi velvoitettu vain köröttelemään. Maastossa voi ratsastaa hyvinkin täysipainoisesti väistöjä, taivutuksia, laukanvaihtoja jne. Suorilla teillä voi ratsastaa suoraan vastapainoksi sille, että kentällä pisin suoraan ratsastettu pätkä on usein vain joitain kymmeniä metrejä, josta tottunut hevonen kulkee osan mutkalla. Ja minkälaisia lisäyksiä ja lyhennyksiä metsäteillä voikaan saada aikaiseksi! (Niitä ei valitettavasti vain ole kukaan koskaan todistamassa...)

Kuten on helppo huomata, olen onnistunut totuttamaan itseni ja hevoseni olosuhteisiin, joissa edellytetään hyvät maastot, hyväpohjainen kenttä, kunnollinen estekalusto sekä talvella maneesi. Ja nimenomaan tässä tärkeysjärjestyksessä: minulle maastojen monipuolisuus on lopulta tärkeämpi asia kuin kenttä tai maneesi sillä uskon, että maastoilu pitää hevosen psykofyysisesti parhaassa mahdollisessa kunnossa (ratsastajasta puhumattakaan). Nyt meillä on olosuhteet, joista puuttuu oikeastaan vain maneesi. Kenttä on niin hyvin hoidettu, että lumien tultua olemme päässeet jo hyppäämään (lisää pukkeja!). Tallia ympäröiviä mäkisiä peltoja on riittävästi ja niillä saa reippailla hangessa. Lumisilla teillä päästiin jo hiihtoratsastamaan ja tänään olimme koulutunnilla.


Viimeisten viikkojen aikana on ollut mukavaa huomata, ettei 15-vuotias hevoseni olekaan tylsistynyt teini, vaan pirteä ja reipas mimmi, joka lähtee tallinpihasta liikkeelle korvat hörössä kuin kysyäkseen: mitä tänään tehtäisiin? That´s my girl!

"Yhteenvetona sanottakoon, että hyväjalkainen, rauhallinen, riittävän nopea, sisukas, kestävä ja ennen kaikkea tottelevainen hevonen on sodassa käyttökelpoisin ja turvallisin ratsastajalle."

Ksenofon: Hevostaito. (Suom. Hilla Halla-aho) Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2003

tiistai 7. joulukuuta 2010

Hiihtoratsastuskausi avattu!

Avasimme tänään hiihtoratsastuskauden kaimani suosiollisella avustuksella. Tintillä ei ole ollut hiihtäjää perässään vuosikausiin, joten päätimme aloittaa varovasti. Sanani eivät riitä kuvaamaan, kuin upea hevonen minulla onkaan.

Tintiltä tuli pieni jännäkakka, kun se sai hiihtovaljaat päälleen, mutta siinäpä se sitten olikin. Suksilla vieressä rahisteleva Annina ei kiinostanut Tinttiä kovinkaan paljon ja samalla rauhallisuudella se suhtautui hiihtoköysiin takapuolensa päällä. Käytössä meillä oli Anninan parinkympin hiihtovaljaat Hööksiltä. Sitten joskus voisi toki hankkia tällaiset Wahlstenin nahkaiset, jotka maksaa n.80 euroa ...

Ja niin sitä sitten mentiin. Tintti tuntui vähän samalta, kuin jos olisimme verkanneet esteiden keskellä. Homma selvästikin  tuntui siitä tavallista maastolenkkiä mukavammalta, mutta enemmän se mielestäni innostui sunnuntaina, kun hyppäsimme kavaletteja pitkästä aikaa. Pienessä hangessa laukkaaminen ja hiihtäjän vetäminen olivat tietysti itsessään vähän menoa hidastavaa. Hiihtoratsastustilanteissa monesti omaa hevostaan ratsastanut Annina sanoi, että on helppo ymmärtää, miksi hiihtäjät aina sanovat, että saat mennä lujempaakin!

Ainoa pieni miinus reissussa oli taskussani kantavuusalueen heikentyessä piippaileva itkuhälytin. Oivallinen lastenhoitajahevoseni tunnistaa piippausäänen, ja sen kuullessaan automaattisesti hidastaa vauhtia, koska yleensä piippauksen kuullessani siirrän sen käyntiin ja käännymme takaisinpäin, valitettavasti tietenkin yleensä samassa kohdassa... (hevosen oppimiskyky toimii hyvässä ja pahassa)

Mutta kyllä Tintti pyrkii pysähtymään Pinken vaunujenkin kohdalle; jos niitä vaikka tarvitsisi heijata. Ja jos tarvitsee, se pistä takajalkansa lepuutusasentoon ja sulkee silmänsä. Nykyisin nukutan Pinkeä tallilla katoksessa, jolloin vaunut eivät ole näköetäisyydellä eikä Tintillä ole liian suurta kiusausta yrittää ryhtyä lastenhoitajaksi silloinkin, kun lapsi ei sitä tarvitse.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Mozzarella-kinkkuleipä ratsastajan satulassa pitää!


Kun verenkierto on laitettu tallilla koetukselle, ratsastajaa vaivaa hevosennälkä. Tämä ateria sopii toki muillekin, joilla on kylmä ja akuuttia hiilarivajetta...Idean leipään bongasin Jamie Oliverin kokkiohjelmasta taannoin.

Ensin valmistetaan tavallinen hiivaleipätaikina: 5dl vettä, 1pss kuivahiivaa (tai 1/2 pakettia hiivaa), ripaus sokeria ja suolaa, sopivasti vehnäjauhoja. Lorautetaan vaivausvaiheessa vielä kylmäpuristettua oliiviöljyä sekaan. Annetaan kohota lämpimässä kaksinkertaiseksi.

Painellaan ja kaulitaan taikina jauhotetulle leivintasolle. Murennetaan päälle mozzarellajuustopallo, 4-5 viipaletta ilmakuivattua kinkkua, reilusti rucolaa, murskataan 5-10 kirsikkatomaattia joukkoon. Valellaan päälle ohuena nauhana kylmäpuristettua oliiviöljyä, rouhitaan suolaa ja pippuria.

Taitellaan taikinaa kasaan kuin kirjekuorta.

Pyöritetään leipä halutun muotoiseksi.

Laitetaan siihen vuokaan, joka kotoa sattuu löytymään. Jos ei ole vuokaa, voi paistaa pellilläkin.

Laitetaan uuniin 180 astetta /40 minuuttia.

Sillä välin otetaan esille spagettikastikeaineet: valkosipulia oman maun mukaan, jauhelihaa, 2dl kermaa, 2dl paseerattua tomaattia ja avataan punaviinipullo.

Ruskistetaan jauheliha, lisätään valkosipuli, paseerattu tomaatti, 1-2 rkl sokeria, 1,5dl punaviiniä, 2 dl kermaa, oreganoa, persiljaa, kynteliä, basilikaa jne. Laitetaan pastavesi kiehumaan. Suolataan keitinvesi. Keitellään kastiketta sen aikaa, kun pasta kiehuu.

Otetaan leipä uunista juuri ennen ruokailua. Leikataan ruoan kaveriksi isot viipaleet leipää. (kuumaa leipää on hyvä leikata sahalaitaisella leipäveitsellä niin, että antaa veitsen omalla painollaan sahata leipää.)

Annoksen päälle sitten reilusti parmesaania. 

Loput leivästä syödään pikku hiljaa illan mittaan niin, että varmasti tulee ähky ja turvotus.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Varusteita saa kaupasta, asennetta ei!

Ratsastajalla on sormet ja varpaat lähes poikkeuksetta jäässä. Kuulun itse niihin onnekkaisiin, jotka viiden asteen pakkasella lähtevät ratsastamaan ilman hansikkaita, jos eivät sellaisia siihen hätään satu löytämään. Olen perinyt tämän ominaisuuden isältäni, joka niin ikään oli lämminkätinen. Viime talvena olin raskaana enkä palellut sitäkään vähää.
Thinsulate-vuorillinen ratsastushanska, jossa tulee ensin hiki ja sitten kylmä. Äidin vitsillä ostama aivan liian pieni joululahjapipo parin vuoden takaa odottaa, että Pinke kasvaa siihen sopivaksi.
Ihmisellä menee muutama vuorokausi totutelleessa selkeästi aikaisemmasta poikkeavaan lämpötilaan. Hevosista en tiedä, mutta kuvittelen niidenkin joutuvan totuttelemaan koviin pakkasiin tai yhtäkkisiin hurjiin helteisiin. Tintti syö kovilla pakkasilla heinää enemmän, kun sitä on vapaasti tarjolla. Verryttelyyn menee kovilla pakkasilla vähän kauemmin aikaa.
Elämää ennen tilsakumeja
Minä pidän talvesta, koska silloin ei ole paarmoja ja lumi tuo kaivattua valoa. Melkein kaikki paikat muuttuvat ratsastuskelpoisiksi, kunhan hevosella on hokkikengät ja tilsakumit. Kengitysväli harvoin menee täysin yksiin lumentulon kanssa, joten jos jälkimmäisiä ei vielä ole, kokeilkaa jeesusteippiä. Sillä teipatut kavionpohjat saattavat kestää maastolenkin ajan.

Olen nihkeä loimittaja varmasti siksikin, etten itse juurikaan palele. Monet pukevat hevosensa sen mukaan, miten omassa nenässä pakkanen kipristelee. Olen taipuvainen uskomaan kaikkia niitä jotka sanovat, että hevonen on mieluummin vähän viileässä kuin hikoilee loimissaan. Joka tallilla on loimituksen suhteen oma kulttuurinsa, sillä tallit ovat sisälämpötilaltaan, hevosmäärältään ja ilmanvaihdoltaan erilaisia. Tintin loimivarustus olisi nyt vähäisempi, jos olisimme olleet syksystä asti tällä nykyisellä tallilla.

Sekä hevosen että ihmisen pukemisessa on syytä muistaa, että vaatekerrosten väliin jäävä ilma on se mikä lämmittää. Viidet tiukat pitkät kalsarit päällekkäin ei lämmitä. Painavat loimet päällekkäin saattavat saada hevosenkin palelemaan, kun väliin jäävän ilman määrä vähenee. Oma talvivarustukseni on seuraavanlainen ja tällä olen pärjännyt viime talven 25 asteen pakkasessa. (VAROITUS: sisältää tuotesijoittelua ja eräänlaisen huippumallin)
Vanhat nahkakengät, joissa on luonnonkumipohja (Camel Active) ja lammaskarvapohjalliset (Horze)
Eräretkeilytuttava on sanonut, että lämpimin talvijalkine on luonnonkumipohjainen nahkakenkä, minkä sisällä on paljaassa jalassa villasukka. Ajatus tuntuu pelottavalta. Minulla on välissä yksi lisäsukka. Kengät eivät ehkä enää täytä kaikkia ratsastuskengille asetettuja turvallisuusvaatimuksia.
Urheilukerrasto (Rukka), ratsastussukat, villasukat, kypärähuppu kypärän alle, Kliffaa, hei- pipo (tässä tosin on kolme tupsua), jota Anssin pyynnöstä saan käyttää vain tallilla.
Tavallinen hiihtokerrasto on toimiva. Kypäräkin on ihan lämmin talvipäähine, kun alle laittaa kypärämyssyn. En ole kokeillut kypärään kiinnitettäviä korvaläppiä. Kypärämyssyn etu on se, että se suojaa viimalla myös kaulaa ja niskaa. Tarvittaessa kasvojakin.
Ratsastustoppahousut (Horze) ja toppatakki, josta saa kainalot auki vetoketjulla (Kingsland)
Ostin toppahousut Horzelta pari vuotta sitten, mutta otin ne kunnolla käyttöön vasta viime talvena ollessani raskaana. Silloin niistä sai hyvin höllättyä vatsalle lisää tilaa. (raskausvaatetuksesta lisää täällä) Kingslandin Bomber-takki on seuratakki. Siitä saa kainalot vetoketjuilla auki eikä se ole liian kuuma ja paksu.
Ratsastushousut, joiden päällä mokkanahkachapsit
Toppahousuissa en tunne saavani hevoseen ihan samanlaista tuntumaa luiston takia, joten ohjauksessa ratsastan ratsastushousuissa, joiden päällä pidän nahkachapseja. Ihan kovimmilla pakkasilla näissä kyllä takapuoli jäätyy. Nahkachapsini muuten ovat joululahja vanhemmiltani vuonna 1990. Niihin ostettiin "vähän" kasvunvaraa ja lahkeita jopa lyhennettiin... hapsutkin on muodikkaan ysärit. Ehkäpä Jannen Vaunu myy näitä edelleen.
Joskus toppaliivi on hyvä asuste.
Pitkiä fleecetakkeja minulla on kaksi. Pituus on näissä parasta, sillä takki lämmittää mukavasti selkää. Omani ovat Horzen mallistoa kahden vuoden takaa. Toppaliivi sopii lämmittelyyn.

Talvella ratsastuksesta tulee kaikin puolin enemmän välineurheilua ja varusteilta vaaditaan enemmän. Urheilukerrasto ja fleece siirtävät mahdollisen hien pois iholta.Verryttelyn jälkeen otan toppatakin heti pois ja ratsastan pelkässä fleecessä. Liikkeelle lähdettäessä  pitää itsellä olla vähän viileä. Toppatakki sitten itselle takaisin päälle ja hevoselle vilttiä niskaan, kun työnteko lopetetaan. Harva tuolla lenkkeileekään toppavaatteissa! Pakkasrajani on yleensä se, miltä hevonen tuntuu. Tinttiä ei yleensä näytä pakkanen haittaavan.
Yhdenkoon puuvillaiset näppylähanskat
Ratsastan kesät, talvet näppylähanskoissa. Erehdyn aina välillä kokeilemaan jotain muka- lämmintä, mutta palaan aina näihin. Ne ovat talvella lämpimät ja kesällä eivät hiosta.
Pikäliepeinen sadetakki
Nykyisin suurin osa rahoistani menee hevosen varusteisiin, mikä johtaa siihen, että omat varusteet ovat milloin missäkin kunnossa. Tänä vuonna olen ostanut itselleni yhden uuden vaatekappaleen, ja se on ratsastukseen soveltuva sadetakki Hööksiltä. Paras ostos ikinä. Helman saa levitettyä suojaamaan reisiä ja satulaa. Liepeissä on erityiset jalkalenkit, jotka pitävät helman paikallaan. Huppu on iso ja peittää hyvin kypärän. Tämä takki tekee kylmässä sateessa ratsastamisestakin juhlaa!

Metsästän edelleen täydellistä tallipipoa. Minulla oli Stockkan alennusmyynnistä ostettu loistava kypärämallinen fleecevuorillinen Kyra K.- pipo. Kyra K.- mallisto lopetettiin muutama vuosi sitten ja vähän sen jälkeen loistava piponi katosi. Nyt en ole löytänyt mitään vastaavaa tilalle. Harmittelen edelleen, etten ostanut niitä useampia.

Olemme Tintin kanssa melkoisen säänkestäviä enkä muista jättäneeni ratsastusta väliin säätilan takia. Viime talvena jouduin kyllä pari kertaa luovuttamaan siksi, että Skodamme olisi todennäköisesti juuttunut auraamattomalle tallitielle. Sen verran innokas ponityttö olen edelleen, että harva asia pitää minut poissa hevosen selästä. Kuten opiskeluaikana eräs professori sanoi: hyväksyttäviä syitä on omat hautajaiset tai paruusia. (Hän viittasi siihen, saako tenttiin jättää tulematta)

torstai 2. joulukuuta 2010

Ponitytön unelma!


OMG! Koska Hööks ymmärsi vihdoin alkaa valmistaa Lena Furbergin ponihahmoilla kuvitettuja satulahuopia myös full-kokoisena, tästä tuli pakko saada -esine. Tällaisen olisin ehdottomasti halunnut, jos minulla olisi ollut joskus poni. Paheksukaa rauhassa! Tallin pikkutytöt ymmärtävät minua kyllä. Leikin jatkossa heidän kanssaan. LOL!

maanantai 29. marraskuuta 2010

Talvimuotia 2010

Ärsyyntyneellä Tintillä on yllään Mastan Regal light- tallitoppaloimi, jossa on 170g:n toppaus. Loimessa on hieman korotettu niska, lapalaskokset ja häntäläppä. Päällinen on vahvaa 420 denierin kangasta, puuvillavuori, jossa edessä hankaamatonta satiinia. Malliltaan loimi ovat syvä, joten se sopii hyvin myös tintinlaiselle leveäryntäiselle hevosille. Värinä tässä ruudullinen tyttömäinen navy/red. Loimessa on häntäremminaru, joka ei ole Tintillä käytössä. Edessä kiinnitys soljilla. Ristivyöt. Tintillä loimi on kokoa 145cm, sillä Mastan mitoitus on reilu.

Kun ulkona pakastaa, Tintti pukeutuu Mastan Zing- ulkotoppaloimeen. Siinä on kiinteä kaulakappale (fixed neck) lapalaskokset ja häntäläppä. Loimessa on 170g:n täyte. Edessä kiinnitys soljilla. kiinnityksenä ristivyöt ja jalkaremmit, jotka Tintti on vaihtanut joustaviin. Tintillä tämä kokoa 150cm.

Tämän talven uutuuskuosi navy/pink -ruutu oli valitettavasti loppunut ja sekös maksajaa harmitti. Värillä ei periaattessa ole väliä, mutta nyt tuolla eläimellä on seuraavat pari talvea Vuokko yllään...

perjantai 26. marraskuuta 2010

Nilkat nilkat, rennot nilkat

Reilu vuosi sitten pyysin saada ratsastaa liinassa. Kyra kertoo kirjassaan, miten hän Saksassa valmennuksessa ollessaan ratsasti vähintään kahdesti viikossa puoli tuntia liinan jatkona. Hän oli silloin kilpaillut Intermediare-tasolla. (Kyrklund-Lemkow 2008, 36.) Ajattelin, että jos Hän kokee liinassa ratsastamisen hyödylliseksi, mitä se voisikaan tehdä minun ratsastukselleni.

Me lähdimme liikenteeseen puolen tunnin liinaratsastuksella viikon välein. Sain lyhyessä ajassa korjattua monia asioita vain siksi, että joku muu huolehti hevoseni ohjauksesta ja liikkeestä. Minä keskityin ratsastamaan kädet milloin sivulla, milloin toinen käsi pään päällä ja toinen sivulla, milloin varpaita kurotellen. Istuin kenttäistunnassa ravaten ilman jalustimia (en kyllä kovin pitkiä aikoja) ja laukkasin kädet sivulle levitettyinä. Tintti kulki kiltisti.

Sitten tulin raskaaksi ja totesimme, että liinassa ratsastaminen jatkuu vasta vauvan synnyttyä. Nyt lokakuussa pääsin taas liinailemaan, nyt tosin vain 15 minuutin ajaksi. Tuona aikana löytyi syy viime aikaiseen isoon ongelmaan: heiluviin jalkoihin.

Nimittäin nilkkani tekevät tuskaisen tiivistä yhteistyötä polvieni kanssa. Olen käyttänyt aivan turhaan energiaa kantapäiden alaspainamiseen. Sen sijaan, että antaisin jalkaterien levätä jalustimissa rennosti, olen ryhtynyt painamaan kantapäitä alas niin, että nilkat jäykistyvät. Olen kyllä sisäistänyt polvien pitämisen rentoina, eli en takerru polvilla hevoseen (satulaan), mutta nilkkani ovat polvien mukana jäykistyneet lisää. Lopputuloksena polvet ovat irti, mutta nilkat sojottavat chaplinmaisesti sivulle.

Tässä nilkka silloin, kun painan kantapäitä alas.
Ulospäin kääntynyt jalkaterä jäykistää lopulta koko jalan. Tämä johtaa siihen, että alapohje ei pysy paikallaan oikeassa kohdassa, vaan karkaa koko ajan taaksepäin hevosen leveimmälle kohdalle. Ja heiluu. Mitä enemmän ajattelen tässä tilanteessa kantapäitä alas, sitä enemmän koko jalka heiluu. Kun kantapäätä painetaan alas, istuinluut eivät pysy satulassa. Hevosparka ei saa mitään ymmärrettäviä toimintaohjeita, jos ratsastajan jalat ovat jäykät, tasapaino mennyttä ja istuinluut eivät ole yhteydessä hevoseen.

Nyt olen yrittänyt rentouttaa nilkkoja. Alkuun en pystynyt ratsastamaan kevyttä ravia edes kierrosta ilman, että nilkka jäykistyi ja jalka karkasi taaksepäin. Koska minulle oli annettu ohje siirtyä käyntiin heti, kun jalka jäykistyy ja karkaa, menimme melkoista katkoravia. Kunnes se pikku hiljaa alkoi sujua.

Tässä nilkka silloin, kun annan sen levätä rentona jalustimessa.
Nilkkojen rentotutus tuntui aluksi jalkapöytien ulkosyrjillä venyvänä kipuna. Niissä olevat lihakset tulivat yhtäkkiä aivan uuteen käyttöön. Minulla on vinot akillesjänteet ja seisoessani tasaisella maalla jalkateräni kääntyy "lättäjalkamaisesti" sisäänpäin. Jos kävelen jalkojen ulkosyrjillä, varpaillani tai laitan korkokengät jalkaani, akillesjänteet suoristuvat. Tällöin käytössä on nuo samat jalkapöydän ulkosyrjälihakset. Nyt olen jonkin aikaa läntystellyt menemään tasaisella, joten nuo lihakset ovat syystäkin hieman huonossa kunnossa.

Kun nilkka on rento, kantapää painuu luonnostaan alaspäin ja akillesjänne ja pohje venyvät. Painopiste tulee helpommin keskelle ratsastajan kroppaa. Pohje pysyy paikallaan hieman satulavyön takana. Tintti keskittyy kuuntelemaan oikeita ohjeita eikä vain sitä, että pohje heiluu koko ajan. Se herkistyy ja tekee kuuliaisemmin töitä. Ja kaikki tämä osin siksi, että ratsastin liinassa ja etsimme syytä ongelmaan miettimällä vain jalkojani.

Heiluva alapohje oli todellakin se alkuperäinen ongelma. Mutta ennen kuin se alkoi pysyä paikallaan, piti löytää syy sen epävakauteen. Ei olisi hyödyttänyt sanoa "pidä se paikallaan". Minä yritin, mutta siitä seurasi polvilla puristamista, yläkropan vinoutta, turhaa koko kropan jännittämistä ja vielä suurempaa heilumista, koska en osannut ajatella vian olevan nilkoissani tai polvien ja nilkan yhteisjännityksessä.

Suuri kiitos ihanalle opettajalleni Petralle. Ja treenit jatkuvat...

torstai 25. marraskuuta 2010

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Uusi koti, vanhat kujeet!

Pallokorva, pörröinen pieni pumpuliponi!
Lumi satoi Kirkkonummelle vuorokausi sen jälkeen, kun muutimme. Tintti on kotiutunut hyvin ja tarhailee uuden ystävänsä kanssa. Neideillä on vapaa heinä, joten päivät kuluvat syödessä. Tallissa asustaa tällä hetkellä myös Tintille edelliseltä tallilta tuttu oripoika, joka on Tintin saavuttua aloittanut melkoisen oristelun. Liekö sitten tunnistanut, että "tuo mimmi on mun laumani naisia."

Pinke nukkuu päiväunensa tallilla kuin ennenkin. Ensimmäisellä kerralla uni tosin oli ehkä hiukan tavallista levottomampaa, koska vieressä oristeltiin kovaäänisesti koko ajan... Lisäksi junaradan äänet saattoivat olla uusia. Tinttiä ohi kiitävät junat eivät häiritse, vaikka se niitä aluksi toki ihmettelikin.

Tintti astui kuljetuksessa kengän jalastaan, mutta onneksi apu saatiin jo seuraavalle päivälle. Pääsimme perjantaina tekemään pientä hankilaukkaa emmekä ole sittemmin käyneet kentällä kuin kääntymässä. Tintti päästeli ilopukkejakin pikku pakkasessa perjantaiaamuna (ja omistaja vuodatti onnenkyyneleitä!). Tilsoja tietenkin tulee, mikä on kurjaa. Reippaasti liikkumalla tilsat onneksi irtoaa. Kumit saadaan seuraavan kengityksen yhteydessä viikolla 50.

Vatsavaivat ovat historiaa, ne vähenivät jo Tehobakt-kuurin aloittamisen jälkeen. Ilmeisesti elokuisen klinikkareissun antibiootit saivat vatsan oireilemaan. Pikku hiljaa totutellaan ruokinnassa kokonaan takaisin kauraan. Heinä on tällä hetkellä kuivaheinää ja se syödään ulkona heinähäkeistä. Hiekkaa ei siis pitäisi enää päätyä masuun. Toisaalta, jos hanget tulivat jäädäkseen, hiekkaa ei tule heinän mukana sitäkään vähää.

Nyt odotellaan lisää lunta, jotta voidaan aloittaa hiihtoratsastus! Tuskin maltan odottaa, mitä siitä tulee. Kuulin, että Tintti olisi startannut ihan kisojakin hamassa nuoruudessaan. Siinä meille tavoitetta tuleville talville: Cajukselle kisoihin!

Muutkin tavoitteet ensi kaudelle on nyt määritelty: Gumbölen seurakisoja mennään, loppukesästä toivottavasti uskaltaudumme huiman korkeisiin 90 cm luokkiin. Koulukisoihin osallistumme myös mahdollisuuksien mukaan. Tavoitteena olisi aluelupa kaudelle 2012.

En ole luopunut lapsuuden haaveestani ratsastaa vielä joskus kenttää!

perjantai 19. marraskuuta 2010

Ruokinta-armoa

Lapsena mummolassa viihdyin pitkiä aikoja lampolassa. Minulla oli oma nimikkolammas Sindy. (muistattehan nuo isopäiset muotinuket, jotka korvasivat Barbi-leikeissä Ken- nuket, jos sellaisia ei ollut tarjolla). Siskoillani oli myös nimikkolampaat, Elli ja Syltty. Lampaat hankittiin sen jälkeen, kun mummi oli luopunut ensin lypsävistä ja sitten mullikoista. Kyseessä oli ihan tavallinen pienvieljelijätila Savitaipaleella, Etelä-Karjalassa.

Kesällä lampaat kerittiin. Iskä istui maassa ja piti lammasta kiinni ja mummi keritsi. Muistan aina miten hauskalta turkistaan luopunut lammas näyttikään. Tiesimme, että lampaat oli meillä siksi, että niistä saataisiin villaa, lampaannahkavälly sekä lammaspaistia, eteläkarjalaisittain särää (tosin meillä sitä ei valmistettu puuvuoassa). Muistaakseni meille kyllä sanottiin, että söimme eri lampaita kuin omiamme...

Tuntui joka tapauksessa luonnolliselta syödä lammasta. Ihan yhtä luonnolliselta tuntui syödä hirveä. Olin viisivuotias, kun päiväkotimme teki junamatkan Lappeenrannasta Imatralle. Saimme testata junana leikkivaunua. Minua haastateltiin radioon ja vanhempani nauhoittivat haastattelun. Isäni oli tästä haastattelusta aina hirmuisen ylpeä.

Toimittaja: Kukas se sinä olet?
Minä: Anniina
T: Mikäs täällä junassa on mukavinta?
A: leikkiminen
T: No, mikäs on ikävintä
A: istuminen
Ja tähän perään minä halusin kertoa vähän lisää
A: Meijjän iskä ampui viime viikolla vasan.
Jostain syystä toimittaja reagoi tähän suurella tunnelatauksella:
T: oijoi, vaan eikö ollut kauheaa, kun pieni vasa meni.
Minä en ymmärtänyt toimittajan lausahdusta silloin, enkä kyllä tänä päivänäkään. Pienen hiljaisuuden jälkeen vastasin
A: Hirvenliha on hyvää 
Vastausta terävöitti entisestään se, että minulla oli voimakas R-vika

Isäni mielestä haastattelu oli toimittajalle erinomainen näpäytys siitä, kannattaako esittää typeriä johdattelevia kysymyksiä. Että lapsikin tietää, että hirvi kaadetaan ruoaksi. Voitte siis uskoa, että suhtautuminen lampaiden syömiseen oli meillä jokseenkin neutraalia. (ja samasta syystä syön hevosta).

Lampaisiin liittyy kuitenkin erittäin vahva ruokintamuisto, joka on seurannut läpi elämän. Olen ollut silloin reilusti alle kouluikäinen. Olin puuhastellut lampolassa jonkin aikaa ja päättänyt antaa lampaille ruokaa. Olin tyytyväinen, kun ne söivät antamaani kauraa. Annoin lisää. Kun menin sisälle,  kerroin mummille töllön töistäni. Mummi ei raivostunut saati huutanut. Muistan silti, miten tärkeää oli, että menimme yhdessä lampolaan ja otimme kaiken jäljellä olevan kauran pois kaukalosta. Olin kaurojen poisoton jälkeen mahdollisesti yhtä tyytyväinen virheeni korjaamisesta, kuin mitä olin ollut ruokkiessani lampaita. Mummi lienee selittänyt, miksi lampaalle ei saa antaa kauraa tällä tavalla. (ja todennäköisesti jännitti lampaiden kuntoa loppupäivän; minä en siitä tiedä eikä kukaan ole enää kertomassa.)

On totta, että tekoni olisi voinut olla kohtalokas. Minulla on tapahtumasta lapsen muistikuva, mutta sen muistan, että vihaisia minulle ei oltu. Jotenkin minulle pystyttiin kertomaan, että olin tehnyt vakavan asian ja samalla varmistettiin se, etten enää koskaan tekisi niin. Isällänikin oli aina tapana sanoa, että "sitä harmittaa eniten kenelle vahinko sattuu". Olisiko huutamisesta ja raivoamisesta ollutkaan mitään hyötyä? Tuskin. Suuttumus usein syntyykin siitä, että raivoaja säikähtää, miettii mitä olisi voinut tapahtua, maalaa pirut seinälle ja purkaa kiukkuaan. Kannattaako aikuisen säikäyttää lapsi omalla raivollaan?

Lapsille pitää toki kertoa, miten eläinten kanssa ollaan. Silti iso osa aikuistenkin erehdyksistä syntyy ihan puhtaasta ajatusvirheestä. On tietenkin ikävää, jos ajattelemattomasta toiminnasta tulee kohtalokkaita seurauksia, mutta on silti syytä miettiä, ketä hermostuminen todella auttaa silloin, kun vahinko on jo tapahtunut? Uskon, että sellaista ihmistä ei olekaan, joka ajattelemattomuusvirheen jälkeen ei miettisi "kunpa olisin tajunnut tehdä toisin". Ja vaikka haavat paranevat, huono omatunto harvoin tekee niin.

Neljännesvuosisadan takainen muisto lampaiden ruokinnasta on mukanani aina, kun annan hevosille kauraa. Mittaan tarkasti, paljonko annan. Muistan mummin lempeät kasvot ja lampaiden määkimisen. Muistan tyytyväisyyden virheen korjaamisesta. Olin tehnyt väärin, mutta minua ei hylätty huutamalla ja haukkumalla, vaan minut otettiin syliin kertomalla, miten jatkossa tehdään oikein.

On vapauttavaa ajatella, että minulla on oikeus virheisiin, minulla on oikeus olla epätäydellinen, minun ei tarvitse tietää kaikkea. Minä kysyn, minä opin, minä annan anteeksi. Itselleni ja muille. Tätä voidaan kutsua armollisuudeksi. Kun siitä on päässyt osalliseksi, sitä voi jakaa helpommin sekä muille että itselleen.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Jos olisimme vähän enemmän hevosia...

Yleltä tuli viime viikolla sympaattinen ohjelma Tosi tarina: heppatädit (ja -setä). Siinä viisikymppiset naiset ja toisen heistä mies kertoivat, miksi he pitävät ratsastamisesta ja mitä se heille antaa. Ohjelman lopussa ratsastavasta pariskunnasta rouva listasi, että hyvässä miehessä ja hyvässä hevosessa on paljon samoja ominaisuuksia. Kuten läsnäoleminen, valppaus ja yhteistyökyky.

Tuohon ei ole lisättävää, jos haluaa pitää listan tiiviinä. Meillä todella olisi opittavaa hevoselta. Ajattelin Tinttiä ja tein oman listani tähän:
  1. On hyvä kuulua laumaan ja tulla toimeen muiden kanssa.
  2. On hyvä tietää oma paikkansa.
  3. Pomo voi olla ärsyttävä, mutta se on silti pomo. Väistä tarvittaessa.
  4. On tärkeää levätä ja syödä.
  5. Jos joku antaa antaa aivan koko ajan ohjeita, voi lakata kuuntelemasta.
  6. Ei kannata hermostua turhista.
  7. Kannattaa mieluummin potkia seinää kuin ohikulkijoita.
  8. Jos haluaa jotain, kannattaa avata suunsa ja pyytää sitä.
  9. Jos haluaa tulla rapsutetuksi, kannattaa näyttää, mistä.
  10. Palvelus palveluksesta: rapsuta takaisin.
  11. Kiitosta saanut tekee jatkossakin mielellään töitä.
  12. Jos joku ei tiedä, missä seisoa, häntä voi tarvittaessa neuvoa. Pitää kuitenkin hyväksyä, että toinen voi suuttua, koska halua itse päättää paikastaan.
  13. On hyvä tehdä uusia asioita, jotta voi joskus innostua.
  14. Ei kannata stressata pienistä ja vaarattomista asioista.
  15. Lisääntymishaluisen kannattaa yrittää olla miellyttävä.
  16. Peräänsä saattaa saada (kaikenlaisia) hiihtäjiä. Heistä ei kannata piitata.
  17. Uusiin asioihin kannattaa aina suhtautua pienellä varauksella, mutta avoimin mielin.
  18. Rapatessa roiskuu ja tekevälle sattuu. Tasainen maasto on pitemmän päälle tylsä juttu.
  19. Kaikkien esteiden yli on mentävä. Ennemmin tai myöhemmin. Tyyli on vapaa.
  20. Porkkanat ei lihota.


perjantai 12. marraskuuta 2010

Ratsastusmuistoja ulkomailta, osa 2: Pääsiäissaari

Vietimme häämatkallamme viisi päivää isopääpatsaita tuijottelemassa eli Pääsisäissaarella. Tosin saaren erikoisin ja mielenkiintoisin piirre riippui Anssin mukaan siitä, keneltä sitä kysyttiin: se oli joko se, että Pääsiäissaarella oli kamalasti hevosia joka puolella ja niitä käytettiin kulkuvälineinä polkupyörien tapaan (minä)  tai se, että siellä oli suuret määrät valtavia isopäisiä kivipatsaita (hän itse).

Keskeneräisiä patsaita (moai) rinteessä, jossa niitä valmistettiin.



Pääsiäissaari ei ole mikään metropoli eikä siellä ole kauheasti mitään tekemistä patsaidenkatselun ohessa. Saarta saattoi kierrellä katselemassa joko erilaisin opastetuin kiertoajeluin, vuokraamalla auton tai lähtemällä ratsastusretkelle. Me kokeilimme näitä kaikkia ja viidessä päivässä oli silti valtavasti luppoaikaa.

Tässä kirjoittamani matkablogiteksti saaren vähemmän tunnetusta puolesta.

 

15.7 2009 Pääsiäisratsuja ja villihevosia


Pääsiäissaarella on valtavasti hevosia. Anssi aikaisemmin kirjoitti autoista, jotka eivät osanneet käyttäytyä mantereella, ja jotka rangaistukseksi siirrettiin Pääsiäissaarelle. Jatkouhkaus voisi olla se, että jos et käyttäydy saarellakaan, sinut korvataan hevosella. Saarta nimittäin on kätevä kiertää hevosella, sillä teitä on verrattain vähän ja nekin huonoja. (tosin paikallisten mielestä myös asfalttitie soveltuu hevosella laukkamiseen vallan mainiosti)

Koska meidänkin hotellimme mainosti ratsastusretkiä (n. 40 euroa/hlö), olin jo Suomesta käsin Anssin sellaiselle ylipuhunut. Retkemme oli 3,5 tunnin vaelluksena melkoisen hardcore kenelle tahansa, saati sitten ensikertalaiselle. Alkutuntumaa hevosteluun otimme jo Australiassa, mikä osoittautui oikein hyväksi ratkaisuksi. Tämä oli kuitenkin hiukan erilaista touhua.

Tällä kertaa ei ollut siis puhettakaan siitä, että olisimme allekirjoittaneet Australian tyyliin paperin, jossa olisimme vakuuttaneet ymmärtävämme, että hevosen selästä voi tippua, ja että se voi sattua. Ensikertalaisille sanottiin vain, että no worries. Kaikille jaettiin minichapsit (eli mokkanahkaiset saappaanvarret), mutta yllätykseksemme kypäriä ei riittänytkään kaikille. Minä olin ainoa, joka jäi ilman. En tiedä, olisiko kypäriä jostain kaivettu lisää, mutta koska muut olivat ensikertalaisia ja minä olin sanonut ratsastavani, minulle ei ainakaan vaivauduttu kypärää etsimään. Paikalliset ratsastivat tietenkin ilman kypärää ja flip-flopit jalassa.

Ei hullummat ratsastusmaisemat. Olemme todellakin keskellä ei-mitään!
Luulimme aluksi, että vaelluksella olisi tarkoitus käydä katsomassa patsaita, mutta me vain ratsastimme. Siinä missä Australiassa oli kunnioitettu Anssin ensikertalaisen toivetta mennä vain käyntiä, nyt sanottiin, että no worries. Kun oli aika ravata tai laukata, ohjaajat tulivat perästä ja läiskäisivät eteenpäin vellovaa hevoslaumaa takalistoille, ja sitten mentiin. Onneksi ehdimme käydä Anssin kanssa joitain ratsastusasioita läpi, ennen kuin aloimme oikeasti edetä reippaammin. Kevennys (tai ainakin kevyt istunta) onnistuivat, ja loppuajasta Anssi istui satulassa muihin ensikertalaisiin verrattuna nätisti selkä suorana, joka askellajissa.

Siinä missä Anssi oli tyytyväinen siihen, että hevonen meni autopilotilla ja tiesi mitä tehdään (sillä hän ei itse tiennyt), minä taas olin kauhuissani siitä, että en pystynyt vaikuttamaan hevoseen. Yritin pysytellä mahdollisimman kaukana ohjaajien piiskanläiskäyksistä (ne olivat kyllä ihan keveitä), vaikka hevosessa oli kyllä ihan toimivat jarrut. Edelleenkin, ajatus ratsastamisesta hevosella, joka ei ole MINUN hallinnassani, on jo itsessään normaalioloissa aivan kestämätön. Kun sitten lopulta kysyin ainoalta englantia ymmärtävältä vetäjältä, että miten hevonen saadaan laukkaamaan. Hän kävi puskassa tekemässä minulle raipan, ja sanoi että tällä… Kaikki siirtymiset hoidettiin siis raipan avulla.

Uljas hikinen ratsuni ja satula from hell

Nääntyvä ratsastaja ja asianmukainen (?) kypärävarustus
Reittimme vei mahdollisesti yhdelle saaren korkeimmista kohdista. Siellä ohjat laskettiin hevosten kaulojen yli maahan (!) ja hevoset päästettiin laiduntamaan. Tässä vaiheessa viimeistään valkeni, että minulle - ainoana koko porukasta - osunut kivikova lännensatula tappaa takalistoni alastulomatkalla. Anssilla ei sen sijaan ollut hätäpäivää. Seuraavana päivänä minulla oli kipeänä takalisto ja Anssi valitteli selkä- ja vatsalihaksiaan.

Hevoset tauolla kaikkine varusteineen. Yksi piehtaroi.
Hevonen on täällä polkupyörääkin yleisempi kulkuväline. Pääsiäissaari on pikkukylä (4000 asukasta), ja kylänraitilla voi yhtä todennäköisesti nähdä koulusta hevosella laukaten palaavat sisarukset kuin baariin matkalla olevan miehen. Satulajuoppoudesta ei varmaankaan sakoteta. Satuloituja hevosia näkyi parkissa (eli laiduntamassa) milloin minkäkin tien varressa. Muutenkin täällä on lähes joka pihalla hevosia syömässä. Joskus hevoset laiduntavat myös ihan autotiellä. Mihinkään niitä ei välttämättä ole kytketty kiinni. Polttomerkki kertoo, kenen elukasta on kyse.

Naapurin hevonen laiduntaa hotellimme edessä kulkevalla tiellä
Sen lisäksi, että täällä on käyttöhevosia, täällä on myös villihevosia. Tai paremminkin villiintyneitä hevosia. Ajat täällä minne tahansa, vastaan tulee hevoslaumoja. Ja mikäs niillä on täällä ollessa; luontaisia vihollisia kun ei ole ollenkaan. Autolla näitä hevosia on syytä väistää, sillä ne eivät juurikaan väistä autoja vaan voivat ylittää tien mistä tahansa. Villit hevoset ovat saarella myös pienehkö ongelma, sillä ne tietenkin lisääntyvät. Ihan keneltäkään lupaa kysymättä.
Villit ja vapaat äiti ja lapsi

Hevonen ja auto laiduntavat samalla saaren standardien mukaan erityisen hyvässä kunnossa olevalla tiellä. Kuva on hotellimme edestä.
City-hevonen kaupungintalon pihalla.
Lue myös osa 1. Australia
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2010/11/ratsastusmuistoja-ulkomailta-osa-1.html

perjantai 5. marraskuuta 2010

Ratsastusmuistoja ulkomailta, osa 1: Australia

Toissa kesän häämatkamme piti teoriassa olla hevoseton. Kun olimme päässet Australian Hunter Valleeyn ja käyneet siellä hevoskärryvetoisella viinitilakierroksella, löysin viinialueen matkailuesitteestä ratsasturetkiä tarjoavan paikan ja aloin kuitenkin kinuta Anssia seurakseni ratsastamaan. Hän suostui, sillä tavallaan olin (ehkä) aloittanut pehmittelyn jo kotona. Australiassa spiikkasin tämän niin, että koska emme olleet Sydneyn Taronga Zoo:ssa nähneet kenguruita (ne olivat kyltin mukaan huollossa), niin ratsastamaan oli lähdettävä; ratsastusretkellä kun oli esitteen mukaan Kangaroo Guarantee!

Etupenkkipaikalla. Hevoskuskikin istuu Australiassa oikealla puolella. Takana viinitilavieraita työkseen kuskaava Lance, joka sekä koulutti hevoset että rakensi niiden kärryt itse. Hevosena Major.
Löysimme hevostallipaikan kartan ja navigaattorin avulla. Tien vieressä oli kyltti, joka varoitti lehmistä, hevosista ja kenguruista. Paikalla oli vain hevosia, mutta soittamalla saimme omistajat kiinni ja sovittua ratsastusretken kahden päivän päähän. Auringonlaskunratsastus kuulosti hienolta. Tosin tajusin nopeasti, että auringon laskiessa ratsastaminen on Suomen olosuhteissa melko arkista puuhaa. (heti ensimmäinen kotosuomen auringonlaskun ratsastus oli heti kotiin päästyämme myöhään sunnuntai-iltana. Aikaerokroppani väitti, että on aikainen aamu...) Australiassa eksotiikka oli silti huipussaan!

Australiassa oltiin tarkkoja siitä, että me ymmärrämme, että hevonen on eläin, jonka selästä voi tippua. Tästä piti allekirjoittaa ihan sopimus. Kypärän käyttö oli pakollista, valokuvaaminen hevosen selässä tietenkin kiellettyä. Ravata ja laukata sai tiettyjen puiden väliset paikat. "Hevonen tietää kyllä mistä mihin, joten ei tarvitse huolehtia", sanoi opas. Vastenmielinen ajatus ihmiselle, joka on tottunut ratsastamaan hevostaan; miellyttävää esimerkiksi miehelleni, joka luotti täysillä siihen, että hevonen kyllä osaa.

Reissulla todella oli kengurutakuu. Paikallisille kengurut eivät ole ilmeisesti rusakoita harvinaisempia nähtävyyksiä, joten intoilumme niistä oli varmaankin huvittavaa. Sen sijaan ratsastusoppaamme Kyra (sic!) ei ollut koskaan hiihtänyt tai ollut pakkasessa. Eksotiikkaa sekin. (Australiassa hevosilla muuten näytti olevan melkoisesti loimia +15 asteen "talvisäällä")

Tässä Anssin kirjoittama ratsastuskertomus matkablogistamme:

27.6.2009- Esa ja Vesa- auringonlaskun ratsastajat

Lauantaina ratsastimme auringonlaskuun. Olimme torstaina käyneet kääntymässä paikallisella hevostilalla ja pienen suostuttelun jälkeen lupauduin lähtemään puolentoista tunnin hevosajelulle. Ja näin ollen lauantaina puoli neljältä istuimme hevosten selässä valmiina kiertelemään lähiniittyjä ja ihmettelemään, josko paikallinen eläimistö viitsisi näyttäytyä meille.

Ratsastuslenkin päätteeksi.
Anniina sai alleen Samin, joka oli hieman vaativampi ja arempi ruuna. Minulla oli alla lauman johtaja, Fred, joka ei onneksi juurikaan kuunnellut viestejä, jota sille annoin vaan meni pitkälti autopilotilla. Oppaana meillä oli paikallinen Kyra, joka oli ratsastanut koko pienen ikänsä. Tällä kokoonpanolla lähdimme matkaan. Fred oli selkeästi ennenkin kantanut turisteja, jotka eivät olleet koskaan ennen ratsastaneet, joten se täydellinen hevonen minulle. Jostain syystä se tuppasi jäämään muista hevosista hieman jälkeen, mutta koska en tiennyt, miten siihen saa lisää vauhtia, niin siihen oli tyytyminen. Kaiken kaikkiaan Fred eteni tasaisesti ja teki satulassa istumisen minulle helpoksi.

Tämä musta joutsen uiskenteli Christchurchissä.
Näimme matkan aikana parin mustia joutsenia ja niiden pesän. Valitettavasti emme turvallisuussyistä saaneet ottaa ratsastureissulle kameroita, joten ainoat kuvat aussi-joutsenista ovat eläintarhasta. Parasta kuitenkin oli, että viimeinkin (viimeisenä iltana Australiassa) näimme kenguruita. Näimme emon ja poikasen parinkymmenen metrin päästä ja suuremman lauman vähän kauempaa. Seurasimme niiden loikkimista tyytyväisyydestä hihkuen.

Karkuun loikkiva kenguru.
Ratsastuslenkki oli loppu yllättävän nopeasti. Reissusta jäi hyvä mieli ja se toimi varmaan hyvänä treeninä Pääsiäissaarta ajatellen. Reissun lopuksi saimme pari kuvaa otettua ja siten todisteita siitä, että myös allekirjoittanut on ollut hevosen selässä. Paluumatkalla yritimme ottaa kuvia pellolla loikkivista kenguruita, mutta tälläkään kertaa emme saaneet kuvaa kengurun etupuolesta. Toisaalta kengurun takapuoli on yhtä paljon kengurua kuin sen etupuolikin.

Lisäsimme muutaman päivän takaiseen omituisista otuksista kertovaan tekstiin muutaman kuvan omituisista otuksista.

*******************************
Jäitkö miettimään, mikä Pääsiäissaari? Siitä lisää viikon kuluttua... (edit: klikkaa tästä)

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Projektina hevonen seinälle

En ihan tarkkaan muista, mistä tämä ajatus lähti, mutta idea toteutuksesta oli Anssin. Mietimme viime keväisen remontin yhteydessä, että rappukäytävä oli tunkkainen ja siihen olisi kiva saada joku kuva. Päätettiin maalata siihen Tintti.

 Ensin tarvitaan sopiva kuva. (kuva: Mari Majuri)
Tämän jälkeen kuva käännetään peilikuvaksi (tarpeen meillä, jotta hevonen hyppää rappusia ylöspäin). Paint-ohjelman avulla väritetään kuva mustaksi, rajataan ratsastaja ja este pois sekä tuuhennettaan hevosen häntää. (vähän photo-shoppia, kun tuo häntä ei ole Tintillä niin kovin tuuhea...)

Määritellään, minkä kokoinen hevonen halutaan maalata.
Lainataan videotykki ja heijastetaan sopivan kokoinen hevonen seinälle.

Ollaan tyytyväisiä kokoon.

Piirretään hevosen ääriviivat. Viihdytään yöpaidassa.

Kerrotaan miehelle häntä loukkaamatta, että rouvan varjokuvaratsu on uljaampi kuin miehen vapaalla kädellä piirtämä kilpaileva söpö poni.

Leikataan pahvihevonen irti ja mallataan oikealle paikalleen.

Todetaan, että kehikko on fiksumpi. Kehutaan itseä, että tajuttiin leikata hevonen irti tätä mahdollisuutta silmällä pitäen.

Koska ollaan itse viimeisillään raskaana, pyydetään miestä toteuttamaan maalaus, koska hän on pienempivatsainen ja pidempi.

Tintti paikallaan kuusi kuukautta myöhemmin.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...