tiistai 13. helmikuuta 2018

Suuressa maailmassa kaikki on muka toisin

Olen kyllästynyt kuuntelemaan valitusta siitä, miten me suomalaiset olemme huonon itsetunnon kansaa, joka vain nöyristelee eikä osaa mitään. Huono itsetunto on järkyttävän kulunut mantra. Itsesäälissä rypemisen kanssa on ihan sama juttu. Jos joku on noloa, niin se, että haukutaan suomalaisia. Ei tietenkään itseä, vaan muita suomalaisia.

Viime viikolla luin Tommi Kinnusen kirjoittaman älyttömän hyvän kolumnin siitä, miten omassa tutussa jutussa on joskus vaikea nähdä sitä eksotiikkaa, mikä näyttäytyy ulkopuolelle. Hevosten kohdalla kuulee paljon sitä, miten isossa maailmassa kaikki on niin paljon hienomin ja paremmin eikä täällä osata, luullaan vain, että osataan. Mutta kyllä meillä paljon sellaista, mitä saa ja pitää arvostaa. Vuosia sitten tallillamme valmentanut hollantilainen valmentaja totesi yksikantaan, että suomalaiset ovat uskomattomia siitä, että täällä tavallisetkin ihmiset haluavat osata ratsastaa. En ensin ymmärtänyt, mutta sitten tajusin, että kyllä, Me aloitamme ratsastuskoulussa ja suurin osa ratsastaa koko elämänsä ohjatusti. Ei täällä osteta poneja pihankoristeiksi ja lapsille leikkikaluiksi. Täällä halutaan vahvasti tehdä asioita oikein ihan alusta asti. Jopa niin, että 20 vuotta ratsastanut ja hevosia hoitanut miettii ihan tosissaan, olisiko hän jo valmis omaan hevoseen ja hänelle vastatatan, että kunhan ympärillä on osaavia ihmisiä. Se osoittaa aikamoista asennoitumista! Ja suomalainen hevosammattilainen harvoin kutsuu itseään ammattilaiseksi. Hän antaa muiden tehdä niin.


"Me vaan jotain naurettavia maahankaivettuja hypätään."

Me suomalaiset arvostamme hevosia työkavereina ja perheenjäseninä edelleen aivan niin kuin tekivät esi-isämme. Hevoset eivät ole esineitä ja kauppatavaraa. Suomalainen hevoskasvattaja ei ole jobbari. Hänv älittää ehvosestaan siihen pisteeseen, että joku naurahtikin, että ostamalla kotimaisen hevosen, saat samaan syssyyn sen kasvattajan.

Kun me järjestämme hevostapahtuman, haluamme, että siellä on vain hevosia. Koska onhan se hevostapahtuma. Ei mielellään meikkejä eikä leikkejä eikä muuta hömppää. Saahan niitä muualta. "Tultiinko tänne katsomahan hevosia vai viihtymähän", kysyis varmaan pohjalainen.


Badminton Horse Trials 2017. 400 000 kävijää yksin lauantaina. Expo-alueella esiteltiin puutarhasisustusratkaisuja, kuten grillejä, telttoja ja poreammeita.

Uskoakseni meillä kuitenkin on enemmän issikkatalleja erilaisille ratsastusryhmille kuin suomenhevostalleja, vaikka suomenhevosen - sotahevosen - eksotiikka voisi purea turisteihin islantilaisia paremmin ja selkään voisi nousta isompikin kuin 80-kiloinen. Ja ottaen huomioon, miten pienen aikaa vuodesta meillä syntyy varsoja, ei suomalainen hevoskasvatus puoliveristen puolellakaan ole missään nimessä hävettävää. Huippuratsastajiakin meillä on, raviohjastajista puhumattakaan.

Ratsastus on Suomessa kallista, mutta silti sitä harrastetaan todella paljon. Ratsastustunneille riittää kävijöitä ja ihmiset voittopuolisesti eivät ole itseoppineita vaan ihan oikeasti osaavat jotain, vaikka eivät sanokaan osaavansa. Se on vähän sama kuin kielitaidon kanssa. Eihän suomalainen sano osaavansa kieliä, jossei pysty kielellä kommunikoimaan. Sama rehellisyys ja perfektionismi näkyy myös ratsastuksessa. Kun on startattu kansallisella tasolla, se on suomalaiselle vasta vähän harrastelua. Suomalaiset myös lukevat paljon hevoskirjoja sekä hevoslehtiä niin suomeksi kuin millä tahansa muullakin kielellä. Hevosblogejakin luetaan. koska viime vuosina olemme vähän oppineet relaamaan ja viihtymään hevosjuttujen äärellä. Ei aina tarvitse niin tosissaan.

Talkoovoimin me pistämme kisat ja tapahtumat pystyyn. Samat naamat vuodesta toiseen tekemässä samoja juttuja. Toivomme toki, että tilalle löytyy uusia ja löytyyhän niitä, kunhan vanhat uskaltavat jättää pestinsä ja luottaa nuoriin. Ratsastuskouluissa kasvaa valtava potentiaali nuoria, jotka pitää vain antaa uskaltaa päästää irti.

Badminton Horse Trials 2017. Tämän sedän tehtävänä oli jakaa tulostaulun äärellä lähtölistoja. Yksin, kyllä.

Myönnän, että joulun aikaan mietin itsekin hetkisen, kehtaanko viedä englantilais-ranskalais-sveitsiläiset sukulaiset tallille köpöttelemään suomenhevosella ilman satulaa ja kehtaanko tarjota ruoaksi jauhelihakeittoa. Kehtasin, ja hyvä niin. Päivä oli menestys. Suomenhevonen ihastutti, jauhelihakeitto lämmitti, Oltermanni maistui, vaikka juustohöylä tuntui ihan vieraalta esineeltä. Sveitsiläisessä ratsastuskoulussa ratsastavat lapset sanoivat, etteivät olleet näin hienoa hevostallia nähneetkään. Ja miten ihanan helposti nousi suomenhevosella laukka verrattuna ratastuskouluhevosiin. "We are never allowed to ride bareback!"

Suomi on Uuden-Seelannin kokoinen maa, mutta hevosperinteemme on toisenlainen. Meillä ei ole entisia laukkahevosia, joista koulutetaan kenttähevosia, ei Mark Toddin kaltaisia kaksinkertaisia olympiavoittajia kenttäratsastuksessa, mutta meillä on monta menestyjää ja tulevaisuus ehkä juuri Elmo Jankarin, Sanna Siltakorven ja Pauliina Swindellsin käsissä. Karjalaisten laulun sanoin: "ei oo meillä rikkautta eikä maamme viljavaa", mutta kyllä täältä vielä kajahtaa. Laitetaan vain urku auki ja aletaan arvostaa omaa kulttuuria. Jos ihmisellä ei ole mitään omaa, mihin kiinnittyä, hän päätyy ikuiseksi kiertolaiseksi, ja sellaiselle on vaikea rakentaa mitään vahvaa ja pysyvää.

"Ällöttäää, kun tarjolla on vain jotain hodareita ja nakkimukeja. Ison maailman kisoissa on sentään tyyliä ja kävijöitä arvostetaan", antoi joku HIHS-palautetta joskus. Meille maistui Badmintonissa Fish & Chips. Ota mausteet ja kahvimaito itte.
"Kaljaa jostain muovituopista ja jengi pukeutunut kuin olis maatöissä. Suuren maailman tapahtumissa ei kukaan näyttäis tolta."

perjantai 26. tammikuuta 2018

Hankala hevosihminen voi pilata koko tallin ilmapiirin

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa Aamulehden haastattelussa 23.1.2018, miten vaikea alainen on suomalaisessa yhteiskunnassa tabu, josta ei puhuta. Keltikangas-Järvinen sanoo ääneen sen, minkä suurin osa meistä on todennut: työpaikoilla on ihmisiä, joita ei saada toimimaan rakentavasti. Silti yksikin tällainen henkilö riittää pilaamaan koko työyhteisön. Professori niin ikään muistuttaa, että suomalaiseen työkulttuuriin liittyy kaikkivoipuuden ajatus, joka ruumiillistuu johtajaan: johtajan katsotaan epäonnistuvan, mikäli hän ei saa työntekijää kuriin. Sen ei pitäisi antaa tapahtua, että yhden hankalan työntekijän annetaan tuhota monen ihmisen elämä ja oleminen. Lue juttu täältä.

Vaikka me hevosihmiset olisimme välttyneet työpaikoilla tällaisilta henkilöiltä, olemme takuulla törmänneet näihin tallilla. Meillä on usein tapana hehkuttaa, miten hevoset opettavat meille niin paljon, mutta samalla unohdetaan, että hevoset eivät opeta meille ihmismäistä, toisia kunnioittavaa käytöstä. Kaikki eläimet ovat meille lopulta vain omien tunteittemme peilejä ja silti moni ihan aikuinen ihminen pitää hevosta parhaimpana ymmärtäjänään. Ihan kuin me olisimme lauma keskenkasvuisia kakaroita itkemässä pahaa maailmaa, jossa kukaan ei meitä ymmärrä! Lohtua hevosilta toki varmasti saa, mutta lopulta eläimet ovat meille vain omien tunteidemme peilejä. Ne ovat tismalleen sitä, millaisiksi me ne kuvittelemme. Ihmiset sen sijaane ivät ole. Jos meiltä katoaa normaalit ihmiskontaktit ja sosiaaliset suhteet, me emme pian osaa olla toisten ihmisten kanssa. Mutta tämä onkin se kummallisuus, minkä me hevosihmiset tunnumme yksiselitteisesti hyväksyvän: "se on tosi hyvä hevosten kanssa, mutta ei oikein sellainen ihmis-ihminen." Eli siis kunhan ratsastaa hyvin ja hoitaa hevoset hienosti, ei muka tarvitse muuta. Miksei?

Tämän lisäksi talleille mahtuu niitä, jotka elävät ikuisessa vastarintaliikkeessä. He kyttäävät muita, juoruilevat, keräävät ympärilleen "meitä" ja laskevat toiset "muiksi". He voivat pienillä asioilla tehdä tallinpitäjän ja tallikavereiden elämästä helvettiä ja tappaa työmotivaation tallityöntekijöiltä. Joskus heistä voi olla vaikea päästä eroon. He eivät koe olevansa hankalia, vaan oikeassa, eivätkä he halua lähteä minnekään, vaan he haluavat muutosta. Mikä se muutos sitten on, sitä ei monikaan tiedä. Jos heillä ei ole nälkä, heitä paskattaa. Asiat ovat aina pielessä. Tämän porukan kanssa pinna kiristyy ja verenpaine nousee. Heidän meriittinsä eivät sitä paitsi ole samat kuin edellisellä ryhmällä, joten heille ei juuri heru ymmärrystä, sen sijaan pian koko yhteisö voi pahoin. Lopulta käy, niin kuin koulukiusaamistapauksistakin on tuttua: kiusatut siirtyvät muualle ja kiusaajat jäävät.

Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että työpaikoillakaan me ihmiset emme voi olla kuin lapsilauma, jota yksi aikuinen eli esimies paimentaa. Aikuisella ihmisellä on vastuu käytöksestään ja hänen tulee käyttäytyä hyvin. Työpaikoille ei pitäisi voida tulla kiukuttelemaan raskasta elämää ja purkamaan pahaa oloa muihin. Samaa pätee luonnollisesti myös harrastuspaikkoihin.

Meillä jokaisella on velvollisuus käyttäytyä ja hoitaa hommamme. Jos joka paikassa sattumalta kohtaa samanlaisia vaikeuksia, vika ei voi aina olla muissa.
"Kun työn ja yksityiselämän raja on hälvennyt ja persoonallisuutta on alettu korostaa, aikuiset ihmiset ovat voineet alkaa käyttäytyä töissä huonosti sen varjolla, että heillä on vaikeuksia. Tietenkin tarvitaan empatiaa vaikeuksissa olevaa kohtaan ja joskus voi tulla ohimenevä tunteenpurkaus, mutta elämän vaikeuksia ei voi vuodesta toiseen käyttää tekosyynä huonolle käytökselle."
Liisa Keltikangas- Järvinen 


tiistai 23. tammikuuta 2018

Kyllä minä ymmärrän, mutta...

Kun tarvitsen jotain hevostavaraa, ajan mielelläni kauppaan ostamaan sen. Petyn kovasti, jos haluamaani tuotetta ei ole saatavilla. Minua ei lohduta yhtään se, jos minulle sanotaan, että tuote voidaan tilata ja että se saapuu muutaman viikon sisällä. Olisin tarvinnut ja halunnut sen nyt; sitä varten olin ajanut paikan päälle.

Hevostarvikeliikkeista pienimmät ovat valtavan epäkiitollisessa tehtävässä. Ymmärrän, että on riski pitää suurta varastoa. Ymmärrän, että liike haluaa siitä huolimatta palvella. Ymmärrän, että yrittäjän pitää ansaita elantonsa ja ymmärrän, että työ halutaan pitää Suomessa. Ymmärrän, että työvoima maksaa ja että on kiva, että meillä on kivijalkaliikkeitä. Ymmärrän, ettei niitä ole soveliasta käyttää sovituskoppeina ja sitten tilata samaa tuotetta ulkomailta. Olen kirjoittanut tästä ennenkin. En haluaisi nähdä hevostarvikeliikkeitä saattohoidossa. En vain enää haluaisi ostaa kallista, syyllistämällä myytyä tavaraa, jonka ostan velvollisuudesta.

Olenhan asiakas, ja totta puhuen minäkin kaipaisin ymmärrystä. Kaipaan ymmärrystä sille, että tarvitsen asiaa nyt. Kaipaan ymmärrystä sille, että rahani on minulle arvokasta. Kaipaan ymmärrystä sille, että mielestäni palvelevan hevostarvikeliikkeen tehtävä on palvella asiakasta asiakkaan tarpeessa, ei myyjän.

En ole myynnin ammattilainen, mutta hevostavaran ostamisessa olen erittäin kokenut amatööri. Nautin tavaran paljoudesta ja valinnan mahdollisuuksista; siitä että tuotteita on tarjolla enemmän kuin yksi kappale tai kaksi kokoa. Ymmärränhän senkin, että kuka myy eniten, voi aina myydä edullisimmin. Se, joka ottaa riskin pitää suurinta varastoa liikkeessään, saa asiakkaat tulemaan, koska he tietävät, ettei heille myydä eioota. Olen valmis maksamaan vähän enemmän juuri siitä, että voin hypistellä, valita ja saan tuotteen heti mukaani. Erikoisliike ei mitenkään pysty kilpailemaan ulkomaisten edullisten nettikauppojen kanssa hinnoissa ja siksi sen täytyy kilpailla sillä, että tuotteen saa heti.

Jos liike myy eioota, sanoo voivansa tilata tuotteen, odottelussa menee useampi viikko, asiakkaan täytyy ajaa liikeeseen uudelleen ja maksaa tästä vielä ekstraa, on selvää, että asiakkaat katoavat ulkolaisiin nettikauppohin.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kenttäpostia 18: paljastuksia

Heippa vaan ja hyvää uutta vuotta!

Tästä onkin tulossa hyvä vuosi. Viime vuosi meni ihan pieleen kun ihminen oli koko ajan saikulla. Emme myöskää yrityksistä huolimatta onnistuneet laihduttamaan sitä. Loukkaantumiset lihottivat sitä entisestään. Moni voisi sanoa, että voiko se muka olla niin vaikeaa, mutta yritäpä laihduttaa melkein nelikymppinen suomalaisnainen! Ei oo helppoa! Se lihoo ihan pelkästään siitä, että se ajattelee ruokaa! Se kuulkaa ajattelee sitä ihan koko ajan.

Tosiaan juuri kun olimme saamassa viime vuoden kisakautta hyvään vauhtiin, nainen meni kierimään jalkoihini trailerin lastauslaiturilla. No rikkihän se siitä meni. Päästiin starttaamaan, mutta eihän siitä mitään priimasuoritusta tullut. Ihminen oli huonossa terässä maaston lähdettäessä ja oksensikin. Oli tietysti virhe startata siinä kunnossa. Minäkään en ollut siellä ollut ennen ja jäin tavallaan ihan yksin suorittamaan rataa. Syksyllä kävimme samalla radalla treenaamassa uudelleen ja silloin se valopää ratsasti sillä tavalla puuta päin, että siltä meni varvas. Olisihan minun pitänyt enemmän sitä puuta väistää, mutta kun se on lihonut, niin en osannut arvoida.



Minulla on itsellänikin ollut pieniä vammoja, mutta ei mitään sellaista, mistä mies ei selviäisi. Lokakuussa kävi niin, että vatsani tuli vähän kipeäksi. Kun tuo nainen aina välillä istuskelee karsinani lattialla (en tiedä miksi), niin kävin siihen sitten pitkäkseni sen viereen kun ajattelin, että jospa se pitkällään helpottaisi. Ihminen sanoisi tähän, että eihän siitä lepohetkestä tullut "lasta eikä paskaakaan". Siitä se sai sätkyn ja haki trailerin ja vei minut lääkäriin. Minä pihassa sanoin, että jumalauta, en minä nyt niin kipeä ole! Tunnin pistin hanttiin, mutta jouduin lääkärin enkä kuollut, mutta viikkoon eivät antaneet ruokaa ja työnsivät letkun nenään. Onneksi alkoi vatsa taas toimia. Ne ajoivat myös kylkeni paljaiksi, joten olen joutunut ulkoilemaan takki päällä. Noloa.

Nainen kun aina paljastelee minusta kaikkea, niin ajattelin vähän kertoa teille sen puuhista. Se piereskelee ja röyhtäilee. Olen sanonut, että miettisi, mitä syö. Että sen täytyy olla jotain sisäistä. Luulen kuitenkin välillä, että se tekee ihan tahallaan säikäytelläkseen minua. Nenänsä se niistää joskus hanskaan ja joskus turistaa ihan vain maahan, jos ollaan lenkillä. Ja jos se oikein kovin keskittyy suoritukseen, se saattaa sitä ennen oksentaa. Ja miksei osaa ottaa nenäliinaa mukaan! Ja muut hienot ihmiset katsovat, että "tuolta se tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy, tuonne menee ja ähkyy". Niistää, röyhtäilee ja ähkyy. **

Kerran kuulin sen kertovan jollekin, että se on edellisen hevosensa kanssa joutunut käymään puskapissalla kesken lenkin. Silloin se oli kuulemma kantavana. Nyt se ei kuulemma aio enää ikinä olla. Ihan hyvä. Jospa tästä kisakaudesta tulisi hyvä kausi.

Itsehän olen tietysti hoikka kuin mikä, vaikka joku joskus nauroikin, että ihmiset alkavat aika helposti muistuttaa hevosiaan. Jaanpa teille vain tämän videon, jotta ymmärrätte totuuden.


Päde



**Lainaus Jorma Eton runosta Suomalainen

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hirvivaara

Tintti oli turvallinen maastokaveri, mutta saaliseläimenä sekin sai välillä melkoisia säpsyjä. Kerran jos toisenkin sain tuntea satulan läpi sen hakkaavan sydämen. Yksi merkittävimpiä näistä kerroista oli syystalvella 2009, kun ohitsemme rynnisteli hirvilauma. Ei Tintti pakoon lähtenyt, mutta voi taivas, miten se HUUSI ISOILLA KIRJAIMILLA. Olin raskaana, joten koin turvallisimmaksi tulla satulasta alas ja taluttaa. Se oli Tintin kanssa ihan tavallista toimintaa. En luottanut itseeni ratsastajana, mutta luotin Tintin käsiteltävyyteen maasta käsin. Se ei ollut karkulainen, vaan ennemminkin seisoi tarvittarssa vaikka serpentiiniin käärittynä, kun koki olevansa kiinni.



Ihmisillä on hevosten maastakäsittelystä kahtalaisia mielipiteitä: toisten mielestä hevonen hallitaan aina parhaiten selästä käsin, kun taas toisten mielestä hevosta kannattaa tarvittaessa taluttaa. Se, kumpaa mieltä henkilö on, riippuu tietysti hänen kokemuspohjastaan ja siitä, missä hänen oma mukavuusalueensa on. Jokainen haluaa hallita ratsunsa.

Tällä viikolla bongasimme metsässä hirviä. Se on ihan tavallista, että niitä kohdataan iltahämärissä. Peurat ovat sillä tavalla pieniä, etteivät ne herätä hevosissa ihan alkujärkytysten jälkeen kummempia tunteita, mutta hirvi saa yleensä sydämen tykyttämään. Paitsi Pädellä. Sen satulan läpi ei tunnu mitään. Se ei silti tarkoita, etteikö se voisi olla ihan järkyttävän jännittynyt tuijottaessaan metsään. Jos olisin osannut tulkita sen jännittyneisyyttä kesällä 2016 samalla tavoin kuin nykyisin, se tuskin olisi päässyt yllättämään minua käännöksellään ja kadonnut mustikkaretkilleen sen jälkeen, kun olin tippunut ja yrittänyt turhaan roikkua ohjissa.

Jos joskus Tintiltä maastossa jalkauduinkin, ohjista kiinni pitäminen pysäytti hevosen saman tien. Päde on luonteeltaan hyvin toisenlainen ja sille pakotilanteen ainoa oikea pidäte tulee selästä käsin. Olen leikkisästi naureskellut, että se ritarillisesti pelastaa vain itsensä. Luulen, että mustikkaretkellään se vain jossain vaiheessa tajusi, että ei hitto, se nainen ei olekaan enää mukana. Mihinköhän se jäi? Siksi olen aina katsonut parhaaksi, että pysyttelen sen selässä, koska sieltä hallitsen sen reaktiot parhaiten.

Mitenkäs nuo tämän viikon hirvet sitten? Hevoset pysyivät melkoisen rauhallisina ja tuijottivat metsään. Tilanteesta poistuessamme pakoreaktio tuli kummallekin ratsulle päälle, mikä on saalieläimelle ihan luonnollista. Sitä energiaa en olisi mitenkään hallinnut maasta käsin. Minulla on tähän nykyiseen hevoseeni eniten valtaa, kun istun sen selässä, sillä silloin se pysyy tilanteessa minun kanssani. Ja kun pidän sen kanssani, se rauhoittuu nopeiten.

Mikä ikinä hevosenkäsittelyratkaisuista on turvallisin, sitä pitää käyttää.


perjantai 1. joulukuuta 2017

Suomessa on oltava ammattilainen

Selailin huvikseni Sweden Horse Show´n nettisivuja. Kiinnitin huomioni osioon, jossa oli mahdollisuus lähettää kysymyksiä eläinlääkärille. Yhtäkkiä minulle kirkastui jotain suomalaisesta hevosurheilusta ja hevosharrastamisesta: täällä ei saa olla amatööri. Täällä pitää tietää kaikki, sillä kysyjille nauretaan.

Ei se nyt tietenkään johdu yhdestä SIHS-sivulla olleesta kyselystä. Ei asia korjaannut sillä, että HIHS laittaisi sivuilleen vastaavanlaisen mahdollisuuden kysyä elänlääkäriltä. Kyllä Suomessakin on yritetty, mutta valitettavasti kaikenlainen yritys kansanomaistaa hevosurheilua saa osakseen vastustusta. Suomalaiseen on iskostettu, että hevoset ovat rikkaiden ja ammattilaisten laji. Ja koska meistä vain harva on rikas ja amamttilainen, jäljelle jää vain alemmuudentunto. En ole tavannut hevosihmistä, joka ei vähättelisi ratsastustaitoaan tai hevososaamistaan.

Se on kuitenkin vähän kaksiteräinen miekka. Koska ihminen haluaa olla parempi, hän vertaa itseään johonkin (ammattilaiseen yleensä) ja sanoo, ettei ole yhtä hyvä. Samalla hän jollain tasolla haluaa tehdä selväksi, etteivät muutkaan ole. Ja auta armias, jos joku muka luulee olevansa! Sille täytyy sanoa, ettei se ole! EI alemmuudessa ole kiva rypeä yksin! Kaikki mukaan. Ollaan kaikki paskoja! Ja mikä riemu, kun joku on itseä paskempi!

"Kyllä luulis tietävän tuonkin, kun kerta hevosen ostaa."
"Luulin, että noilla ratsastusvuosilla olisi edes vähän parempi!"
"Miksi kisata tuollaista luokkaa, kun ei selvästi osaa?"
"Noloa mennä napsimaan tikkarit lastein suista."

Inhoan stereotypisointia, mutta olen silti sitä mieltä, että hevosharrastamisen tapa on meillä hirvittävän masentava, toisia arvosteleva ja kyttäävä. Kukaan ei kenenkään mielestä osaa yhtään mitään, ei oikeastaan edes ammattilaiset, jotka vain luulevat olevansa ammattilaisia, koska eihän hevoskouluissa opi mitään.  Aika luterilaista ja aika körttiä: syntisiä olemme kaikki. Eron kristillisyyteen tekee kuitenkin armon täydellinen puuttuminen. Me vain hoemme, että emme tule koskaan paremmiksi.

Vähän kuin sanoisimme, että menemme kaikki suoraan helvettiin. Se on masentavaa. En halua itse elää niin.

Naurettavaa. Noloa. Rääkkäystä. Hevonen menee hukkaan. Räpellystä. Ei rahalla saa kaikkea.Ylipainoa. Ylpeyttä.
 Varmasti olet joskus jonkun suusta näitä kuullut, ehkä sanonut itsekin?




keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Kakkia ja kärpäsiä - Kysy sinä, Ruuhkis vastaa

Ciao ja Tsau Ruuhkis! 
SOS, LOL, OMG, WTF. Kävin eilen lasta viemässä ponikerhoon ja sit siinä kävi jotenki niin että mulla on ens maanantaina ratsastustunti. Mitä v****a mä sit teen jos musta tulee hevoshullu keski-ikäinen tanttara?!
Nimim: En halua olla hullu -80

Hei tuleva hullu!
Kiitos kysymyksestäsi, tämä askarruttaa tosi monen pian nelikymppisen mieltä. Jos on jano, pitää mennä baariin ja jos tekee mieli hevostella, käännytään hevosihmisten puoleen. Yleensä homma toimii seuraavasti: ensin heppastelet vähän ja sitten heppastelet vähän enemmän. Kun pääset siihen pisteeseen, että puhut vain hevosista, katoaa ne kaverit, jotka eivät jaksa kuunnella. Pian menee rahat, niin omat kuin miehen ja lapsilisät voi suoraan budjetoida heppailuun. Haiset paskalle, mutta olet onnellinen. Toivottavasti mies jaksaa. Onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa (ja hevosen).

*********************************************************************


Tällä palstalla Ruuhkis vastaa yli 30-vuotiaiden hevoselämää askarruttaviin kysymyksiin. Mitä tehdä, kun mies ei erota pinteliä kyntelistä? Häiritseekö nuorison puberteetti, valvottaako uhmaikä vai kuumat aallot?  Kysy rohkeasti ja omalla vastuulla. Taustalla yli vuosikymmen kokemusta teinien paimentamisesta ja vähän vähemmän oman katraan kasvattamisesta sekä siitä, miten kaikki rahat kuitenkin kuluu hevosiin. Oho. 
Yhteydenotot: ruuhkavuosiratsastaja (at) gmail.com

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...