keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Ruuhkis on siirtynyt lähes kokonaan facebookiin

Kuten moni on huomannut, elämä on liian kiireistä pitkien tekstien kirjoittamiseen, sillä lyhyemmälläkin selviää. Vaikka olen sangen epäaktiivinen bloggaaja, Facebookissa keskustelu käy kuumana ja tavoittaa paljon laajemman yleisön kuin tämä blogi. Tule siis sinäkin sinne. Siellä on hauskempaa.


Lokakuu 2018. Kuva: Sami Nyyssönen

Ammattitaito edellyttää koulutusta

Aina välillä huomaan ihmisten sanovan, että työ opettaa tekijäänsä. Vaikka moni ammattilainen sanookin, että ei ole varma, onko pystynyt hyödyntämään kaikkea koulussa oppimaansa teoriaa työssään, se ei silti tarkoita, etteikö hänen olisi kannattanut opiskella. Tarvittavaa laajempi osaaminen, yleistieto ja yleissivustys ovat ne perustukset, joiden päälle todellinen ammattitaito rakennetaan.

Ammatteja ei opiskella pelkästään työssä oppimalla ja se on hyvä. Suomessa voi suorittaa kattavasti näyttötutkintoja, joiden avulla osaaminen todennetaan ammattikoulutusta vastaavaksi. Vaikka teoriaopiskelu oppilaitoksissa ei valmennakaan työelämän arkeen, ohjattu teoriapohjainen opiskelu valmentaa kohtaamaan haasteita, joita työelämä tarjoaa. Ihmisen henkinen pääoma kasvaa. Työtä ehtii kyllä tehdä lopun ikänsä, mutta ihan kylmiltään on kenenkään turha lähteä sorvin ääreen. Nykyinen ammattikoulutuksesta leikkaaminen on hyvä osoitus siitä miten käy, kun heikosti valmennettuja opiskelijoita viskataan työpaikoille oppimaan ihan vain itsekseen.

Opiskelulla on paljon hyviä puolia. Se laajentaa perspektiiviä. Omien lasten (ja lemmikkien !) kohdalla tämä näkyy parhaiten. Kun esikoinen sairastuu ensimmäisen kerran korkeaan kuumeeseen, rutiinisairautena siihen suhtautuva lääkäri voi tietysti tuntua epäluotettavalta ja asiantuntemattomalta. Eikö hän ymmärrä, että kalleimpani on vaarassa! Eikö hän välitä? Lääkärillä on kuitenkin todennäköisesti kokemusta tuhansista kuumepotilaista. Hän ei ole lapsen vanhempi ja elä tilanteessa tunteella. Ja miksi olisi; se on vanhemman tehtävä. Se, voisiko hän harjoitella enemmän hätääntyneen vanhemman kohtaamista on tietysti toinen asia.

Eläinlääkäri auttoi sovittamaan hevoselle kuolaimet samalla, kun hän tarkasti hevosen suun ja raspasi hampaat.
Koulunpenkiltä suoraan tulevan lääkärin potilasotos ei toki ole yhtä suuri kuin työssään vuosikausia toimineella, mutta teoriatiedon pohjalta nuorella lääkärillä on tietomäärä, jota maallikoilla ei ole, vaikka olisi lukenut nettiä kuinka paljon ja kahlannut lastensairauden oppikirjat läpi. Omaehtoisella opiskelulla ei tulla lääkäreiksi. Amatöörillä onkin usein edessään yksi tunteella valittu kokemuspohjainen totuus: tämä kuume, tämä vesirokko, tämä jännevamma, tämä oppimisvaikeus. Tähän voidaan lisätä naapureiden kokemukset. Ja kun ihminen on mielestään oikeassa, hän voi käyttää loputtomiin aikaa nettisivustojen selaamiseen ja maallikkonäkemysten kartoittamiseen, jotta voi todistaa aiemmin kohtaamansa ammattilaisen väitteet vääriksi. Puolueetonta tietoa hän ei vaivaudu etsimään eikä sellaiseen vahingossa törmää. Hän voi vaikka kirjoittaa blogitekstin, jossa kertoo syövänsä kurkumaa ja hoitavansa sillä syövän. Toisaalta lienee selvää, että mitä vähemmän koulutettu ihminen on, sitä heikommin hän erottaa uskomukset ja amatöörit tietoa jakavista asiantuntijoista.

Nykypäivänä työelämän haasteet edellyttävät jatkuvaa oppimista. Et voi olla vakavasti otettava ammattilainen millään alalla, jos et yritä oppia lisää jatkokursseilta, muilta ammattilaisilta, koulunpenkiltä tai mistään. Yhteen koulukuntaan takertuminen sulkee ovia puolueettomuudelta ja tarjoaa kapean katsannon maailmaan. Tietoja pitää päivittää ja uuteen täytyy suhtautua avoimin mielin, sillä joskus uusi konsti voi oikeasti korvata pussillisen vanhoja. Kollegoiden osaaminen ei ole keneltäkään pois, vaan verkostoituminen, yhteistyö ja oman pienuuden tiedostaminen hyödyttää meitä jokaista. Kukaan ei ole alallaan niin ekspertti, etteikö hyötyisi muilta. Nöyryys ei tarkoita nöyristelyä.

Parasta, mitä koulutuksesta olen koskaan kuullut sanottavan on tämä: koulutus on hintalappu, jonka yksilö voi itseensä kiinnittää. Se antaa ihmiselle ja hänen tiedoilleen sekä henkisen että rahallisen arvon ja nostaa hänet muiden ammattilaisten rinnalle virallisesti hyväksytyksi osaajaksi. Tämä hyväksyntä kasvattaa ihmisen itseluottamusta, sillä hän voi keskittyä näyttämään osaamistaan sen sijaan, että hänen täytyisi todistaa riittävänsä ilman sitä ja selittää, miksi sitä ei tarvita. Yksin koulutuksen läpäiseminen ei tietenkään takaa rautaista ammattilaisuutta ja varmasti jossain on joku, joka pärjää työssään ilman koulutusta ja jossain joku, joka ei muodollista pätevyydestään huolimatta ole tehtäviensä tasalla, mutta on silti hyvä, että Suomessa ei mitä tahansa ammattia saa harjoittaa ilman asianmukaista koulutusta. Muodollinen pätevyys lisää itseluottamusta ja itseensä ja taitoihinsa luottava työntekijä voi keskittyä olennaiseen. Virheen edessä kukaan ei – vähiten hän itse – lähde hakemaan syytä muodollisen koulutuksen puutteesta, vaan yksittäisestä inhimillisestä erheestä.


Kirjoittaja on ammattinimikkeeltään lukion opinto-ohjauksen lehtori ja koulutukseltaan teologian maisteri ja opinto-ohjaaja, jonka työ on puhua koulutuksen puolesta

maanantai 24. syyskuuta 2018

Pelkopalapeli

”En jännitä, oksennan vain”, sanoin urhelupsykologi Anna Andersenille keväällä. Olin ollut jo useamman kerran tilanteessa, jossa maastoradalle lähteminen sai aikaan kuvotusreaktion. Useimmiten tilanne äityi niin pahaksi, että en pystynyt laisinkaan syömään ennen koko radan ratsastamista, sillä oksensin kaiken pois. ”Ei tätä treeneissä tapahdu, vaikka esteet olisivat isompiakin. Olen ajatellut, että jostain syystä ruoansulatus ja adrenaliini eivät toimi samaan aikaan. Kaikki tulee pois.”

Hassua kyllä olin niin lukkiutunut siihen, että minä en jännitä, että melkein loukkaanuin asiaa koskevasta kysymyksestä. En kokenut jännittäväni. Ajattelin, että keskitys vain suoritukseen ja jostain käsittämättömästä syystä elimistöni reagoi siihen alkamalla poistaa ruokaa. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu huvittavalta. Joku alitajuntainen syyhän sille täytyi olla.

Elettiin kesäkuun alkua. Kaikki kauden kisat olivat oikeastaan vasta edessä. Istuimme Anna Andersenin vastaanotolla Helsingin kantakaupungissa ja minä söin kiireistä lounassalaattiani vähän häpeillen. Ulkona tihutti vettä ja loppukesän tuleville helteille saattoi vielä nauraa, jos jonkun olisi kuullut niitä ennustavan. Toukokuun Niinisalon-kilpailut olivat päättyneet osaltani epäonnisesti kolmeen kieltoon esteellä, johon olimme pari viikkoa ennen kisoja treeneissä jääneet kiinni ja kaatuneet. Olin saanut kaularangan revähtymän. ”Toukokuun kisa oli ensimmäinen kerta, kun pääsin Niinisalosta kotiin ehjänä”, naurahdin. ”Viime heinäkuussa murtui pohjeluu, syksyllä varvas ja nyt kevään treeneissä tuo revähdys”, tunnustin. ”Aika paljonhan sinulle on tapahtunut onnettomuuksia”, Anna huomautti, mutta kohautin siinä vaiheessa lähinnä harteitani. Tai olisin kohauttanut, jos ne olisivat kunnolla liikkuneet. Ehkä nostin kulmiani. ”En tiedä, en usko, että sillä on vaikutusta”. Jos Anna ei olisi ollut ammattilainen, hän olisi nyt vuorostaan kohottanut kulmiaan. Mielessään hän takuulla niin tekikin.

Niinisalo 80cm, toukokuu 2018. Kuva: Lauraji.kuvat.fi

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin rohkeana. Teen asioita mielelläni vain, jos tiedän pystyväni siihen. Vaikka olen ratsastanut paljon hevosilla, jotka kieltävät esteelle, en ole mitenkään erityisesti nauttinut siitä. En myöskään tykkää siitä, jos hevonen vie enkä halua laukata täysiä kohti estettä. Enkä nyt oikeastaan tiedä, eroanko tässä mielessä monestakaan kenttäratsastajasta. Aika paljon meidänkin ratsastusseurassa puhutaan jännittämisestä ja siitä, että ”meinasin saada paskahalvauksen sillä esteellä”, minkä takia ihmiset hakevat poikkeuksetta taitoa, varmuutta ja hallinnantunnetta. Kun ne ovat kasassa, on helppoa näyttää rohkealta. Itsesuojeluvaisto kehittyy aivojen kehittyessä. Aina parikymppiseksi asti moni onkin mennyt mieluusti korkealta ja kovaa. Toiset tekevät niin läpi elämänsä. Tarve mielenrauhaan ja varmisteluun on myös hyvin yksilökohtaista. Toisilla pää pysyy riskinottotilanteissa kylmempänä kuin toisilla. Aika monelle mieleen tulee viimeistään lasten syntymisen jälkeen klassinen pelko, entä jos minulle tapahtuu jotain. Niin kävi minullekin. ”Vaikka en minä sitä niin kauheasti mieti enää sitten, kun pääsen hevosen selkään”, kerroin Annalle.

En siis ole ollut niitä, jotka haluavat uhkarohkeasti katsoa, meneekö hevonen yli tästäkin esteestä, jos sellaisia tyyppejä nyt ylipäänsä edes on olemassa. ”Olen minä sarjaesteitä jännittänyt. Ja alashyppyjä. Niissä olen tehnyt tosi paljon mielikuvaharjoituksia”, muistelin. Kerroin myös parantaneeni omaa kuntoani, jotta voisin keskittyä suorituksessa pelkkään henkiseen puoleen sen sijaan, että joutuisin miettimään, jaksanko itse. Lopulta löysin akilleen kantapääni. ”Sitä tietysti mietin aika paljon, että jaksaako hevoseni. Kauhuskenaarioni on se, että vedän hevoseni piippuun ja se väsyneenä lähtee hyppyyn, joka jää liian matalaksi. Ja sitten jäämme esteeseen kiinni.”

Tadaa, siinä se oli. Minulla oli muutamaan kertaan sanottu, että Päden pitää laihtua. Oli sanottu, että se tarvitsee paremman kunnon. Vuoden takainen Päden ähky ja sittemmin helmikuinen jalkaleikkaukseni pysäytti hyvin alkaneet kuntotreenit. Vaikka Päde oli koko ajan liikkeessä, oli pakko myöntää, etten oikein pystynyt luottamaan siihen, että sen kunto paranee muiden kanssa. ”Uskotko kentään, joka sanoo sinulle Päden olevan riittävän hyvässä kunnossa”, Anna kysyi ja jouduin vastaamaan kieltävästi. ”En usko. Itsehän minä siellä selässä olen ja riskit kannan. Miten kukaan muu voisi tietää siitä oikeastaan yhtään mitään, koska kunnon rakentaminen on minun vastuullani.”

Samanaikaisesti tuntui hämmentävältä ja vapauttavalta yhdistellä pelkopalapeliäni kokonaisuudeksi. Ymmärsin senkin, miksi valmentajan seurassa oksennusjännitystä ei esiintynyt koskaan: suoritushan oli silloin pilkottu osiin, yleensä maksimissaan viiteen esteeseen. Päde on varovainen hyppääjä, joka ei turhia kolistele, joten sen kanssa en ole koskaan miettinyt juurikaan itse esteitä vaan kokonaisuutta, johon liittyy hevosen fyysinen jaksaminen. ”Muistan kun eräs yksittäinen valmentaja sanoi, että jos sun hevonen ei jaksa laukata kilometriä, sillä ei pidä mennä kenttää ollenkaan”, sanoin. ”Mutta se teki oloni vielä epävarmemmaksi jaksamisen suhteen, vaikka tarkoitus ehkä oli muuta. Tiesin, että se jaksaa laukata vaikka kuinka monta kilometriä, mutta esteiden kanssa... ” Päden rehellisyyskin tuntui yhtäkkiä uhkalta. ”Oikeastaan pelkään sitä, ettei se itse tajua olevansa väsynyt ja että se lähtee yrittämään, koska pyydän, ja sitten se ei onnistukaan. ”

Mikä siis avuksi? Asiaa ei helpottanut, että emme olleet päässeet maastoradalta maaliin kertaakaan, vaikka treenit menivät aina hyvin ja rataesteiltä tuli vain harvoin virheitä. Valmista reseptiähän ei oikeastaan ole. Kuntolaukkaa, treeniä, kokemusta. Kaikkea pitäisi saada lisää. Viikko Annan ja minun tapaamisen jälkeen osallistuin Ypäjällä kenttäkilpailujen 80cm:n luokkaan. Kyse oli ensimmäisestä yhden päivän kisasta. Olin tähän asti mennyt vain kahdelle päivälle jaettuja kisoja, joten nyt itseni psyykkaaminen Päden jaksamisen suhteen oli äärimmillään.

Oksensin kerran, mutta lopulta sain minttukaakaot pysymään sisällä. Rata tuntui jo kävelyssä vaikealta ja se alkoi alamäkeen. Verryttelyssä olin aivan äärimmilleen jännittynyt ja tipuin tukkiesteelle. Jos seurakaverit eivät olisi olleet verkassa tsemppaamassa, en ehkä olisi päässyt lähtöön saakka. Annan ohjeiden mukaisesti kuitenkin hieroin reisiäni ja käsivarsiani saadakseni oksitosiinia erittymään, jotta tuntisin oloni turvallisemmaksi. Tein hengitysharjoituksia: hengitin sisään laskemalla kolmeen ja ulos laskemalla viiteen. Kun pääsin lähtökarsinaan, tunsin oloni varmaksi. Mutta nytpä Päde ei edennyt minnekään. Pääsimme kutosesteelle, jonne otimme kolmannen kiellon. Tajusin, että emme ole valmiita kisaamaan tällaista luokkaa. Kysymys on kuitenkin tiimityöstä. Ei riitä, että vain toinen meistä on tilanteen tasalla.

Ypäjä 80cm, kesäkuu 2018. Kuva: Ella Tikkanen
Heinäkuussa lähdin Hattulaan viikonloppuleirille ajatuksella, että annan itselleni vielä yhden mahdollisuuden yrittää 80cm:n kenttärataa kilpailutilanteessa. Päde hyppäsi kuin unelma koko viikonlopun ja saimme leirin päätöskisoissa tehtyä vaaditun radan. Tämä oli melkoinen käännekohta minulle Päden fyysisen jaksamisen arpomisen kannalta, ja oksentamiset loppuivat itse asiassa siihen. Toki myös hengitysharjoitukset ja hieromiset auttoivat minua rentoutumaan. Pari viikkoa myöhemmin kisoissa kaikki meni hyvin, kunnes Päde jäi jälleen kytistelemään lähtökarsinaan eikä edennyt radalla. Oli pakko hyväksyä, että vaikka paljon miettimäni fyysisen kestävyyden puoli olikin näemmä kunnossa, psyyke pitää hoitaa kuntoon sekä hevosella että itselläni ennen kuin voimme startata seuraavan 80cm:n kenttäluokan. Esteet tuskin ovat sittenkään ongelma, mutta esteiden välit ovat. Nyt tarvitsee Pädekin minulta varmuutta. Niimpä päätimme valmentajani kanssa madaltaa tasoa ja lähteä hakemaan pelkkää sujuvaa etenemistä esteiden välille. Kilpailutilanne on selvästi molemmille liikaa.

Loppukauden 2018 hyppäsimme 60cm:n taitoarvosteluluokkia Keravalla ja Harjussa tavoitteena saada vain rikkeettömiä ratoja alusta loppuun saakka. Kausi loppui Niinisalossa viikko sitten, kun teimme kolme osakoetta tasolla 60cm. Ensi kauden tavoite on edelleen 80cm:n luokissa, kunhan saamme menoon etenevää rentoutta ja parempaa perusratsastusta. Kiitos oksenteluni, olen taas enemmän kartalla siitä, mitä minun ja hevoseni pään sisällä tapahtuu. Lopultahan tämä kaikki on pelkkää aivourheilua. Sitä jatkamme myös Annan kanssa.

Hattula 80cm, heinäkuu 2018. Kuva: Heidi Lammi


Niinisalo 60cm, syyskuu 2018. Kuva: Salla Koivuniemi

Anna Andersenin kotisivut osoitteessa https://tietoinenmieli.com/

tiistai 28. elokuuta 2018

Ferro S - hevonen, joka hyppäsi kuusta!

Pauliina Swindells on suomalainen, Englannissa asuva kenttäratsastaja, jolla on paikka MM-kisoihin Tryoniin, mutta ei rahoitusta. Tätä varten hän on kirjoittanut lastenkirjan, jonka tuotoilla matka on mahdollista toteuttaa.

Niinpä kysyin, voisimmeko me Päden kanssa haluamme auttaa! Lähde siis sinäkin mukaan lähettämään Pauliina Swindells ja Ferro S kenttäratsastuksen arvokisoihin ja varmista samalla Pädelle nimirooli Pauliinan seuraavaan lastenkirjaan!

Tämä on mahdollista kun toimit seuraavasti:

1. Mene oheiselle kickstarter- nettisivulle ja lahjoita valitsemasi summa 10-500 punnan väliltä Pauliinan kisarahastoon. Saat vastineeksi satukirjan! Mitä isomman summan lahjoitat, sitä enemmän luonnollisesti saat kiitokseksi.

2.Toimita minulle täällä Facebookissa tai sähköpostilla (ruuhkavuosiratsastaja at gmail) tai muuten jonkunlainen tosite summasta, jolla osallistut.

3.Jos saamme kokoon vähintään 250 puntaa, Päde kirjoitetaan mukaan Pauliinan seuraavaan kirjaan. Kirjan toteutuminen edellyttää, että koko kisamatkan toteutumiseen vaadittu tavoitesumma 15 000 puntaa saadaan kokonaisuudessaan kasaan. Mikäli summa ei täyty, rahat eivät myöskään lähde lahjoittajien pankkitileiltä.

To the moon and back - Päden mielestä hänet, maailman mainioin suomenpienhevonen pitäisikin tunteä joka puolella maailmaa. Ihan noiden oikeiden kenttähevosten rinnalla.

Lue lisää:
Horse& Hound
Helsingin Sanomat

torstai 14. kesäkuuta 2018

Sisäinen palo on siunaus

Hylky kenttäkisoista tai melkein kaikki puomit alas esteradalta. Häntäpään tuloksia koulukilpailuista ja ikuisesti heiluvat kädet. Ulkopuolisen silmissä tämä saattaa näyttää taistelulta häpeän rajamailla, mutta silti he näkevät edessään ihmisen, joka jatkaa yrittämistä. Mikä tuossa ihmisessä on vialla? Ei mikään. Hän vain on sisäisesti motivoitunut siitä, mitä hän tekee.

Kun puhumme kansankielessä motivaatiosta, ajattelemme yleensä huippusuorituksia ja huippusuorittajia. Uskomme herkästi, että sisäinen palo tehdä jotain ja kiinnostus jotain asiaa kohtaan synnyttää automaattisesti huippusuorituksen ja menestystä. Näin ei kuitenkaan ole. Edes ne koulutoverit, jotka saivat joka aineesta kymppejä, eivät välttämättä olleet kiinnostuneita kyseisistä oppiaineista sellaisenaan, vaan puhtaasti erinomaisista arvosanoista. Samaan lopputulokseen voi ajaa hyvin erilaiset motiivit.

Vaikka koulumaailmassa puhutaan usein siitä, miten oppilaita pitäisi pystyä motivoimaan opiskeluun, ei motivaatiota pysty synnyttämään yksinomaan ulkopuolelta. Kun jollain yksittäisellä oppiaineella ei ole meille itseisarvoa, voimme löytää motiivin ajattelemalla välinearvoa, jota kyseisellä oppiaineella on. Eläinlääkärin ammatista haaveileva nuori tietää, että hän tarvitsee yliopiston pääsykokeessa biologiaa, fysiikkaa ja kemiaa, sekä fysiikan ja kemian avuksi matematiikkaa. Se saa hänet ponnistelemaan, vaikka arvosanat eivät kaksinumeroisia olisikaan eikä mielenkiinto luonnontieteisiin huipussaan. Pääsykoe kuitenkin on kilpailu, missä pitää yltää tiettyyn tulokseen.

Ypäjä, kesäkuu 2018. Kuva: Taru Tuomi

Arviointi, kilpailutilanne ja vertaaminen ovat kaikki kehityksen mittareita. Joku motivoituu vertaamisesta muihin, mutta toisille tärkeää on verrata omaa suoritusta aikaisempiin tuloksiin. Jos voittaminen, kilpaileminen ja muiden ihmisten hyväksyntä ovat ihmiselle tärkeitä, tällainen ihminen ei ehkä mielellään hakeudu kilpailemaan liian kovatasoiseen joukkoon. Hännille jääminen saattaa hävettää. Joku toinen ei taas näe tässä asetelmassa mitään noloa vaan päinvastoin uskoo kilpailun lisäävän omaa suorituskykyä. Kovan paikan edessä on pakko antaa kaikkensa, muiden katseista viis.

Vahvinkaan motivaatio ei silti takaa täydellistä lopputulosta. Ihminen voi aidosti olla motivoitunut tekemään jotain, missä hän ei edes tavoittele täydellisyyttä.  Voidaankin todeta, että vaikka meidän kuinka tekisi mieli tarkastella jonkun tekemisiä vain ulkoisten näyttöjen pohjalta, meidän kannattaisi enemmänkin puhtaasti ihailla sellaista ihmistä, jonka sisäinen tahtotila ja palo tehdä jotain, nousta ylös ja yrittää uudelleen muiden katseista välittämättä, ajaa kaiken edelle. On siunaus löytää itsestään intohimo, joka on puhtaasti oma ja jolle on asettanut tavoitteet itse.  Mutta vaikka tätä ei löytäisikään ja huomaa muiden ihmisten mielipiteiden ja katseiden vaikuttavan, on täysin hyväksyttävää hakea lisämotivaatiota onnistumisten kautta muualla kuin kilpailutilanteissa. Onnistuminen ja välitavoitteiden saavuttaminen ruokkivat onnistumista ja lisää meistä jokaisen itsetuntoa matkalla kohti päätavoitetta. Mikä se sitten ikinä onkin.

Lue lisää:
Steven Reiss
Spencer Niles: Hope-centered career model

Kirjoittaja on siviiliammatiltaan opinto-ohjaaja ja pohjakoulutukseltaan teologian maisteri, opinto-ohjaaja ja sertifioitu RSMP- koulumotivaatioprofiloija

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Hyppää, Päde, hyppää!

Ruoho oli vihreää ja makeaa. Aurinko paistoi kuumana ja lämmitti selkää. Päde piti turvan visusti kiinni maassa, koska se tiesi vanhasta muistista, että tässä vaiheessa vuotta, kun syömisaikaa vielä kovasti rajattiin, nopein söi eniten. Niinpä se ei ihan kauheasti kiinnittänyt huomiota siihen, että laitumelle tuotiin toinenkin hevonen. Sivusilmällä Päde totesi, että viimekesäisestä Laidunsussusta oli kyse. Ihan jees, se tuumasi. Riittäähän tätä.

Jo toista kesää Päde tiesi, miten asia toimii. Kun on urheiltu, mennään pesulle ja sitten laiduntarhaan ja se oli varsin innokas toteuttamaan tätä kaavaa. Joinain päivinä ihminen tuli kesken päivän ja kuljetti sen pienen metsäpolun kautta päivätarhasta laiduntamaan. Näköyhteys päivätarhojen ja laitumen välillä kyllä säilyi, mutta se edellytti laiduntamista yhdessä tietyssä kulmassa. Ei se Pädelle ollut ongelma. Tallinpihaankin näkyi ja siellä oli aina kavereita. Ihminenkin partioi useasti lähettyvillä. Tänään oli sellainen päivä. Syömisen lomassa Päde nyökkäsi Laidunsussulle. ”Syödäänkö sillä tapaa lähekkäin, että voidaan huitoa paarmat pois yhdessä”, se kysyi. Laidunsussu nyökkäsi, ja näin tehtiin.

Oli asioita, joita Päde ei pystynyt ymmärtämään ja se oli se, että ihminen ei huomioinut sitä ensin. Jossain vaiheessa ihminen sitten tuli ja otti Laidunsussun narun päähän viedäkseen sen metsäpolkua pitkin päivätarhaan. Päde yritti lähteä myös, mutta nainen kielsi sitä. ”Odota”, se komensi, eikä Päde pystynyt ymmärtämään, miksi. ”Me ollaan ennenkin tultu yhdessä, mikä nyt on?”
Laidunsussu yritti pois kävellessään rauhoittaa Pädeä sanomalla, että kyllä se varmaan sinut kohta hakee. ”VARMAAN? EI SE RIITÄ!”, Päde huusi. Laidunsussu käveli jo matkan päässä ja huusi olkansa yli, että tulee se. Ihminenkin siihen, että älä riehu Päde, minä tulen pian.


Näköyhteys päivätarhoihin säilyi, mutta nyt huolestuivat muutkin hevoset. Päden Tyttis, joka oli jäänyt päivätarhaan murjottamaan, huusi hätääntyneelle Pädelle ohjeita. ”Mä en pääse tämän aidan yli hakemaan, mutta eikö siitä pääse yli? Hyppää!” Samassa havahtuivat muutkin. ”JÄTTIKÖ SE SUT SINNE YKSIN?, huusi fwb-tamma. ”SKANDAALI!” Elämäntapahuolestunut Holstainer käänsi takapuolensa huudon suuntaan ja totesi yksikantaan, että nyt me kuollaan kaikki. ”EI ole mitään tehtävissä.” Ratsuponi huusi, että tule läpi, jos et pääse yli. ”Ei kai nyt suomenhevosta yksi sähkölanka pidättele?”

Päde otti muutaman kierroksen rajua pukkilaukkaa. ”MINUA EI VOI KOHDELLA NÄIN! MINUN PITI PÄÄSTÄ ENSIN!” Ja samassa se näki naisen tulevan sen luo. Vielä riitti sieraimissa puhinaa, mutta naisen läsnäolo sai sen tekemään äkkijarrutuksen portille. ”Mitä sinä meuhkaat”, nainen kysyi hämmästyneenä, ja Päde heilautti harjaansa samalla kun kuopaisi jalkaansa sen merkiksi, että nyt piti jo mennä. ”Sinä jätit minut”, se puhisi. ”Enkä jättänyt, en ikinä jätä”, nainen sanoi ja pujotti riimunnarua. ”Olet ennenkin jättänyt, mistä tiedän, ettet nyt jätä?”

Nainen huokasi ja niin teki Pädekin. Yhdessä ne lähtivät kävelemään metsäpolkua kohti päivätarhaa. Muut hevoset puhisivat, nyt jo helpotuksesta. Ärhäkkä Ratsuponi huusi vielä, että sano sille, että lukee niitä kirjoja, joissa sanotaan, että hevonen on laumaeläin. Päde oli mielestään jo rauhoittunut, mutta koska jotain teki mieli vielä tehdä, se otti ja tönäisi naista päällään. Nainen horjahti. ”Siitäs sait”, Päde puhalsi ilmaa sieraimistaan ja painoi päänsä vielä ruohomättäälle. Sitten se unohti koko jutun.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Bondausta viikonloppureissulla


Olen näiden harvalukuisten kisa- ja leirireissujen myötä alkanut ymmärtää paremmin ihmisiä, jotka sanovat, etteivät voisi pitää hevosta toisten hoidossa. On tuntunut joskus hiukan masentavalta kuulla ihmisten suusta, että ei hevostaan voi oppia tuntemaan, jos sen kanssa ei elä, asu ja oikeasti vietä aikaa. Kyllä minä olen mielestäni hevoseni tuntenut, vaikken ole niiden vieressä asunut.

Silti siinä on vähän eri vivahde, kun ruokkii hevostaan itse ja touhuaa sen kanssa muutenkin kuin vain ratsastamalla. Tintti oli mukanani parilla ratsastusriparilla Alavudella kesinä 2012 ja 2014 ja aina tuntui, että sillä meni pari päivää, että se ei ollut enää hämmästynyt nähdessään minua koko ajan. Päde taas on sellainen, että vaikka se kotioloissa on häslä, reissun päällä se turvautuu minuun ja hakee katseellaan. Ainahan se on korvat hörössä, mutta vieraassa paikassa se on ihan toisenlaista. Se seisoo kiltisti trailerin vieressä, kun puuhailen näköetäisyydellä. Tinttiä en olisi vetopaniikkihevosena ikinä voinut laittaa kiinni minnekään.

"Mitä sinä teet? Minne meet? Ootanko tässä? Joko mennään jonnekin? Joo, ootan tässä, oonhan kiinni. Joko muuten mennään? Missä oot? Mitä teet...?"

Minulle ei tule koskaan olemaan mahdollista pitää hevosta kotipihassa, mutta näiden leiriviikonloppujen ja kisareissujen myötä pääsen ainakin pieneksi hetkeksi muodostamaan tiiviimpää sidettä hevoseeni. Tuntuu ihan supermukavalta huomata, että kyllä me pärjäämme kaksistaan. Ja miksemme pärjäisi? Kaikenlaista tässä tullut koettua ja kyllä Päde sen mustikkareissunsa jälkeen leimaantui minuun hiukan enemmän. Ei se minnekään lähtenyt, vaikka tipuin ja se pääsi irti.

Sekin varmasti pitää paikkansa, mitä vanhat hevosmiehet sanovat, että hevoselle muuttuva ympäristö ja kisatilanne on siedettävämpi, kun sen ratsastaja, hoitaja ja muut ihmiset pysyvät samoina. Vaikka paljon puhutaan siitä, ettei hevosta saa inhimillistää liikaa, niin eipä ole hyvä itseään ulkoistaakaan hevosensa elämästä. Stressiherkkänä saaliseläimenä muutokset eivät ole sillekään helppoja, vaikka se ulkoisesti näyttäisikin rauhalliselta.

Hevosen ja ihmisen suhteella on väliä niin hevoselle kuin ihmisellekin. Aika on kortilla, mutta laatuaika kannattaa käyttää täysillä hyväksi.

Nimikointia vieraassa paikassa. Paalasen Päde.

Kun valmentaja sanoo, että kunhan muistat satulan, suojat ja suitset ja sä oot, että joo, muuta ei tartte.
Mitä nelikymppiset tädit syö kenttäleirillä? Samaa mitä teinitkin. Mistä ne puhuu? Samasta, mistä teinitkin.

Suukkoja!

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...