maanantai 22. toukokuuta 2017

Uhkapeliä

Ihmiset usein sanovat kenttäratsastajia rohkeiksi, jopa hullunrohkeiksi. Minäkin, joka hyppään lähinnä maahankaivettuja kiinteitä esteitä, saan helposti rohkean ihmisen leiman otsaani.

Tallikaverin kanssa maastossa pohdimme rohkeutta. Totesin, että minä varmistelen hurjan pitkään sitä, mitä olen tekemässä. En ole ikinä ollut sellainen, että lähtisin soitellen sotaan kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos mennään riskillä. Olen aina ollut kiinnostunut seurauksista ja tuloksista. Inhoan tuurilla menemistä. Tuurilla ei voi voittaa.

Luotan hevoseeni, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Minulla on oikeastaan tärkeämpää luottaa omiin taitoihini kuin hevoseen. Tämä saa aikaan esimerkiksi sen, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleen ratsastaa ilman kypärää, puhumattakaan että menisin ilman suitsia! Eikä minua oikeastaan kiinnosta tällaisessa yhteydessä keskustella aiheesta, ettenkö muka luota hevoseeni. Mikä mittari luottamus oikeastaan on ja miksi se otetaan esiin aina, kun aletaan toimia järjenvastaisesti?

Ilman asianmukaisia varusteita ratsastaminen on mielestäni täysin verrattavissa siihen, että harrastaa seksiä, muttei käytä ehkäisyä: se naurattaa ja saa kuvittelemaan, että voi uhmata kohtaloa, kunnes välinpitämättömyydestä ja tulella leikkimisestä koituu seurauksia. Siinä ei paljoa auta itkeä, että luottamuksen piti kyllä olla kohdallaan.

Kuva: Joanna Jokinen



tiistai 16. toukokuuta 2017

Kenttäpostia 14: arviointivirheitä

No terkkuja vaan kisakentiltä!

Minulle kävi tässä joku aika sitten pieni onnettomuus. Me pääsimme kuukausi sitten maneesista  kentälle ja minä olin tietysti hirveän innokas. Hyppäsin korkeelta ja kovaa. Oli niin valtavan ihanaa päästä hyppäämään, etten nyt ehkä itsekään ihan tajunnut tarkkailla kaikkea. Sitten kävi ikävästi. Oli trippeliä ja trappelia ja muuta. Tulimme sitten lopuksi kokonaista rataa komealle sarjalle ja jotenkin minä en nostanut jalkojani sille a-osalle ja puomi putosi. Sitten en saanut askeleita sopimaan b-osalle. Ihan pienen hetken mietin, että hyppäänkö ison hypyn vai otanko yhden pienen askeleen, mutta en jotenkin tehnyt kumpaakaan. Sukelsin siihen esteen sekaan ja kaaduin.

Onnistuin välttämään tuon naisen päälle kaatumisen ja vain potkaisin sitä jalkaan. Olin minä vähän nolona. Tulimme siinä sitten uudelleen, mutta minä en ollut enää ihan varma, haluaako tuo nainen enää jatkaa, joten pieni epävarmuus iski. Eihän kukaan yksin hyppää. Tätä pitää kummankin haluta.

Kyllä otti päähän. Menin karsinan nurkkaan mököttämään enkä edes tullut ruokia ensin ottamaan. Nainen kuitenkin sanoi, että ei se mitään ja sattuuhan näitä. Että onneksi ei käynyt mitenkään. Kuulin, kun se sanoi sille toiselle naiselle, että se oli kuulemma juuri alkanut olla jännittämättä sarjoja. Ja se toinen nainen sanoi, että ei Päde tuota mieti enää huomenna. Että sellaista sattuu isommillekin tekijöille. Arviointivirheitä.

Minä sitten päätin näyttää, että en mietikään, sillä tästä me noustaan! Minä en todellakaan kieltäydy hyppäämästä enkä pudottele puomeja. Tämä todellakin oli vain suuren luokan tekijän pieni arviointivirhe. Meidän ensimmäisistä estekisoista viime sunnuntaina otin sitten rusetin kotiin, vaikka tuo nainen ratsasti ehkä maailman ympäri esteiden välissä. 

Pääsen kuulemma kenttäkisoihin, kun jatketaan samaan malliin.

Ylos vaan ja ylemmäs,
Päde

Näin minä nostan jalkojani! Kuva: Erica Lilja

Sarjatulta! Kuva: Erica Lilja

Olen minä joka pennin arvoinen! Kuva: Erica Lilja









perjantai 12. toukokuuta 2017

Orvokkini, tummasilmä

Meillä ei ole suuresti harrastettu äitienpäivälahjoja, mutta lapset ovat tietysti aina askarrelleet omat lahjansa. Ne ovat hellyyttäviä ja pakahduttavat sydämen. Mieheni käy lasten kanssa äitienpäiväaamuisin aina poimimassa valkovuokkoja, koska se oli hänen lapsuudenkotinsa perinteitä. Minä en muista, että Etelä-Karjalassa valkovuokkoja olisi juuri kasvanut, ainakaan itse en ole niitä koskaan poiminut. Espoossa metsät kasvavat niitä valkoisenaan. Tänä keväänä valkoinen maa on saanut eri merkityksen. Tekee mieli laulaa "keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu."

Viime vuonna sain äitienpäivälahjaksi lupauksen, että menemme katsomaan Badmintonia. Mieheni oli edellisenä päivänä kysynyt minulta, mitä toivoisin lahjaksi ja olin vastannut ainoastaan, että jos saan ostaa sen hevosen, en tartte muuta. Olin käynyt juuri koeratsastamassa Päden. Näin jälkikäteen on siis huomioitava, etten varsinaisesti saanut hevosenostolupaa tuossa yhteydessä, mutta jälkikäteen mieheni on sanonut, että tiesi hevosen olevan tulossa. Hän ei siis sanonut ei, mikä lienee tärkeintä. Badminto-liput maksoivat vain noin 70€/hlö

Näin Facebookissa mainoksen: ilahduta äitiä siivoamalla. Ajattelin, että olisipa paska lahja. Ei ole siivoaminen minun hommaani yhtään sen enempää kuin muidenkaan, joten miksi ilahtuisin siivouslahjasta? Ymmärrän kyllä, että on olemassa ihmisiä, joiden sielu lepää vasta kun ympäristö on kliininen ja näyttää sisustuslehdeltä, mutta minä en ole sellainen. Meillä ei näytä sisustuslehdeltä. Joitain viikkoja sitten latasin Facebookiin kuvan takapihaltamme ja siitä, miten aloitimme pihatyöt, "mutta sitten tapahtui jotain..." Yritin viitata valkoiseen lumipeitteeseen, mutta kaverin mies kommentoi "Tapahtui mitä? Heitit sinne kranaatin?"

"Ei meidän äiti siivoa", kuulin lapsen kerran sanovan. "Äiti tykkää hevosista".


tiistai 9. toukokuuta 2017

Antakaa minun inspiroitua

Jane Austenille oli varmasti hyväksi se, että oli asunut Bathissa, vaikka hän ei sisarelleen lähettämiensä kirjeiden perusteella kaupungista pitänytkään. Inspiraatio vaatii syntyäkseen pysähtyneisyyden tilan, sillä ajatus voi lentää vapaasti vain, jos ihmisellä on aikaa vapaudelle. Suotta ei sanota, että tylsistyminen ruokkii luovuutta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannassa olivat älyttömän tylsää aikaa. Paska kaupunki, ajattelin. Bathin keskustasta tuli mieleen Lappeenranta, vaikka parituhatta vuotta vanhalla roomalaiskaupungilla ja viisisataa vuotta vanhalla eteläkarjalaiskaupungilla on aika vähän muuta yhteistä kuin väkiluku. Nykyisin osaa arvostaa kompaktiutta ja pysähtyneisyyttä, mutta turhaa olisi ollut kertoa sitä 16-vuotiaalle minulle.

Bathista on 20km Badmintoniin. Olen vakuuttunut, että minun paikkani on tuossa siistissä englantilaiskaupungissa ja sen maaseutuympäristössä tweedhattujen keskellä. Hennosti harmahtuen ja viiniä siemaillen eläisin siellä onnellisen viimeisen puoliskon elämästäni hevosten ja koirien keskellä, hissukseen ratsastuskatsomossa istuvien brittien seurassa, hevosista ja koirista hiljaa jutellen. Vaikka en teetä juokaan, tweed pukee minua ja kummalliskahviinkin ehkä tottuu. Nahkaiset jokasäänsaappaat pukevat minua. Fish and chips ei lihottaisi. Etikkasipsit ovat ihania ja lämpimään olueenkin voisi tottua. Lisäisin villaa katkenneiden solisluitteni suojaksi ja ratsastaisin taidokkaasti.

Tuulkoon tai satakoon. Tuolla ratsastaisi ohitseni Mark Todd, William Fox-Pitt, Mary King ja muut uudet ystäväni. Alueella on ainakin Horse&Hound -lehden mukaan myynnissä monta sopivaa pikku farmia eteläkarjalaiselle pientilallisen jälkeläiselle emännöitäväksi. Ruoho on vihreää, vaikka Suomessa sataa räntää. Radiojuontajat ovat niin hauskoja, että enemmän synnyttäneelle tulee pissat housuun jo pelkästä ajatuksesta. Ja vaikka uskallan juuri ja juuri ylittää kadun omatoimisesti, kyllä vääränpuoleiseen liikenteeseenkin voisi tottua. Päästäkää minut vapauteen kehä ykkösen ikeestä! Tweedhattuni alla muhii miljoona tarinaa, jotka vain tämä maisema voisi päästää vapauteen. Kannelmäen piiput eivät enää riitä maamerkeiksi!

"Ymmärräthän sinä, että täällä nämä ihmiset käyvät ihan normaalisti töissä eivätkä ole vain lomalla", mieheni muistutti minua aivan kuin olimme sanoneet lapsille Kanarian-lomalla lasten suunnitellessa muuttoa Bahia Feliziin. "Ymmärrän", minä huokasin. "Mutta tarvitsisin tätä niin paljon."

Mieheni katsoi minuun enkä ryhtynyt lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Seurueeseemme kuuluneen amerikkalaispariskunnan kuusikymppinen Ed katsoi autolla ostoksiamme ja sanoi miehelleni ilkikurisesti "I guess you somehow lost the conversation about what you really needed to buy...?" "Yes", mieheni sanoi. "But she got the inspiration."


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Tiedosta riskit ja pelkää vähän

Oletteko te sitä mieltä, että ratsastuksen pitää olla turvallista? Oletteko ihan varmoja? Minun mielestäni meidän pitäisi lakata puhumasta ratsastuksesta turvallisena juttuna, koska se on kuin väittäisi, että chili ei polta. Tai että laskuvarjolla hyppäämisessä ei ole mitään riskejä. Ratsastus on aina riskilaji.

Tässä väitteessä on kuitenkin väärinymmärtämisen vaara. Olen sitä mieltä, että riskit pitää minimoida. Ratsastan itse aina kypärä päässäni ja hyppään etenkin maastoesteet turvaliivi päälläni. Käytän turvavarusteita, koska käytänhän turvavyötäkin ja noudatan liikennesääntöjä. En silti vuoraa itseäni turvavarusteilla ja kuvittele, että niiden avulla ratsastuksesta tehdään turvallista. Hevonen voi kaatua päälleni sileälläkin, jos asiat menevät kehnosti. Jostain voi juosta vapaana oleva koira ja silloin turvallisinkin hevonen sinkoaa puskaan. Iso osa onnettomuuksista tapahtuu, vaikka kaikki on tehty juuri niin kuin pitää. Me emme aina edes tajua, kuinka monta kertaa olemme olleet "läheltä piti"-tilanteissa, ennen kuin jotain oikeasti tapahtuu.

Turvavarusteiden käyttö ei muuta sitä, että minun ei ole missään tapauksessa tarkoitus tippua hevosen selästä. Liikenteessä minun ei ole tarkoitus ajaa kolaria. Riskit ovat silti aina olemassa aina, kun lähden liikenteeseen. Teen parhaani ja tiedostan, että siitä huolimatta jotain voi tapahtua. En voi välttää liikkumista ruuhka-aikaan, joten olen opetellut ajamaan ruuhkassa. Helsingin keskustassa opettelin alkuun ajamaan öisin.

Riskit pitää tietysti minimoida, mutta hevosen selässä riskien minimoinen on eri asia kuin kuolemanpelko. Ihminen, joka pelkää kuolemaa, lakkaa elämästä ja kun lopettaa elämisen, menettää nautinnon. Tyhmiä riskejä ei kannata ottaa, oli päällä turvavarusteet tai ei. Sen sijaan ihmisen olisi syytä opetella ratsastamaan. Ratsastaja, joka ei opettele hallitsemaan hevostaan, on riski itselleen ja muille. Hevosia opetellaan ratsastamaan maneesissa, jotta niillä voitaisiin hypätä esteitä ja lopulta lähteä maastoon. Hallintataitoja kerrytetään asteittain. Niiden karttuessa pelkokin laimenee.

Sen voi sanoa myös näin: kun oikein säännöllisesti syö chiliä ja kasvattaa kerta-annosta ilman, oppii nauttimaan chilistä. Mutta polte. Sen ei pidä koskaan kadota ihan niin kuin pienen jännityspelonkaan ei pidä kadota. Se pitää meidät elossa ja yleensä estää tekemästä samaa virhettä uudelleen.

Siteeraan tähän valmentajaani: rohkea ei ole se, joka vain tekee. Rohkea on se, joka ymmärtää riskit ja tekee silti.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Väsyneet ja rahattomat

Väsyneenä tulee helposti ajatelleeksi, että kaikilla muilla on asiat paremmin. Kun käpertyy itseensä ja omaan kurjaan oloonsa, muiden kuviteltu onni alkaa ärsyttää. Toiset kutsuvat sitä kateudeksi, vaikka se ei sitä varsinaisesti ole. Se on ehkä enemmänkin vaikeutta iloita muiden puolesta silloin, kun omat murheet tuntuvat liian suurilta. Ei_vain_jaksa. Muiden elämä näyttää liian helpolta. Ärsyttää.

Hevonen on aika- ja rahasyöppö harrastus. Se kyllä tuo energiaa, mutta harrastaminen oman hevosen kanssa väsyttää. Ne, joilla ei ole hevosta, helposti ajattelevat hevosenomistajien kylpevän rahassa, vaikka juuri raha on tallikäytävien yleisin keskustelunaihe. Kaikki uskovat muilla olevan rahaa enemmän. Joskus toisen elämään samastumisen vaikeus saa aikaan kummallisia kommentteja. Eräs puhisi toisen omistaman hevosen sairaudesta, että ainakin omistajalla on varaa hoitaa sitä. Että meni oikeaan osoitteeseen. Sitäkin yleisempää on puhina siitä, miksi hankkia hevonen, jos se niin kovin väsyttää tai jos aikoo hoidattaa sen muilla. Mutta kyllä tietoisetkin valinnat saavat väsyttää. Lapset väsyttävät. Työhönkin voi uupua.

Parisuhteessa elävä haaveilee siitä, ettei hänen tarvitsisi koskaan selitellä tallillaoloaan kellekään. Yksinelävä uskoo, että parisuhteessa elävän puoliso kustantaa hevosharrastuksen. Perheenäiti kadehtii yksinhuoltajan vuoroviikkoa tai viikonloppua, jolloin lapset ovat toisen vanhemman luona ja aikaa on vain itselle ainaisen huonon omatunnon sijaan. Yksinhuoltaja haaveilee, ettei aina tarvitsisi järjestää lapsenhoitoa, jotta pääsisi tallille tai kuljettaa lapsia siellä mukana. Olisipa velaton asunto. Maksaisipa joku tallivuokran. Kaikki haaveilevat rahasta. Jokainen uskoo, että toisilla menee paremmin ja että muilla ei ole kiire.

Toisen iloihin tuijottaminen on kuitenkin kuin uskoisi voivansa syödä pelkät kermat kakusta. Vanhan viisauden mukaan sen iloja ei kannata kadehtia, jonka suruja ei tunne. Väsymys ja rahapula vaanii jokaista. Kenenkään hevonen ei ole aina terve, vaikka se siltä näyttäisi. Heikkona hetkenä on hyvä muistaa, että kenenkään elämä ei ole koskaan niin kurjaa, ettei joku haaveilisi siitäkin: vapaudestasi, riippumattomuudestasi, ajastasi, parisuhteestasi, perheestäsi, hevosesi ruskeasta väristä.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Minkä nuorena oppii

Ihmiset aina sanovat, että lapsilla on maailman luonnollisin ja oikein tapa istua hevosen selässä. Tästä kuvaparista voitte katsoa, miten minä istun ensimmäistä kertaa hevosen selässä 80-luvun puolivälissä ja miltä näyti 2010-luvun puolivälissä. Kädet ovat sylissä ja niitä siinä ihailen.

Hienosti on tämä luonnollinen taito säilynyt. Paljon paremmin kuin tuon taluttajatytön tukkatyyli. Toivottavasti. Ruotsalainen muodikkuus varjelkoon häntä siltä, että hän permiksensä olisi edelleen yhtä Europe.



Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...