keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Heittäkää kiviä, te synnittömät!

Suomessa ollaan tosi puritaanisia ratsastuksen oppimisen suhteen. Lähdetään siitä, että jokaisen pitäisi olla täydellinen ja ammattilainen, vaikka normaalilla työssäkäyvällä ihmisellä ei oikeasti ole mitään saumaa ratsastaa kuin ammattilainen. Jossain määrin uskaltaisin kuitenkin väittää, että me emme ehkä ihan tajuakaan, miten hyviä ratsastajia olemme. Suomalaisethan ratsastavat ihan valtavan suuria määriä ratsastuksenopettajan silmän alla. Ei täällä osteta poneja pihan perälle ajatellen, että siinä sitä on lapsille puuhaa. Sen sijaan Suomessa henkilö, joka on käynyt ratsastuskoulutunneilla 20 vuotta viidesti viikossa, pohtii ihan tosissaan, riittäisikö hänellä taidot omaan hevoseen.

Hevosten kanssa oppii ja hevosten kanssa sattuu. Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole yhtään virhettä tehnyt. Moni meistä on tehnyt saman virheen useammankin kerran, vaikka virheistä pitäisi oppia. Kun Päde teki ensimmäisen 180 asteen säikähdyskäännöksensä viime juhannuksenä, minä tipuin. Suistuminen tapahtui siksi, että satula kierähti sivuun. Tuli tiukka muistutus satulavyön kiristämisestä. Ajatella, että olin sen unohtanut. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, sillä kerran päädyin satulan kanssa Herra Herkkiksen kaulalle, sillä sain napakat pukitukset laukkadiagonaalilla. Onneksi ei käynyt mitään. Eräs tuttu kierähti satulan kanssa hevosen alle. Siinä kävi huonommin.

Tipuin Pädeltä toisen kerran vastaavanlaisessa käännöksessä heinäkuussa ja sen seurauksenä hevoseni juoksi metsään ja pysyi siellä piilossa 30 tuntia. Satula pysyi kyllä paikallaan koko retken ajan. Tästä maastoretkestä opin monta muutakin juttua. On nimittäin niin, että jos en olisi tippunut tuolloin kesällä, olisin tippunut jossain vaiheessa myöhemmin, viimeistään pari viikkoa sitten. Olimme maastolenkillä, mutta tulimme hiukan eri reittiä kuin yleensä. Päde pääsi yllättämään, sillä se huomasi meidän olevan sillä paikalla, mistä se kesällä käännöstemppunsa teki. Itse luulin meidän jo ohittaneen sen kohdan. Päde kääntyi yllättäen, tällä kertaa alamäessä.



Tällä kertaa siinä ei käynyt kuinkaan. Käänsin hevosen takaisin, katselimme hetken eteenpäin ja jatkoimme matkaa. Olen sitä mieltä, että näitä tilanteita ei voi harjoitella kuin päätymällä näihin tilanteisiin. Siinä on vinha perä, että hevosta ratsastetaan kentällä, jotta sitä voitaisiin oppia hallitsemaan myös maastossa, mutta maastoratsastusta ei opita muualla kuin maastossa, sillä hevonen on kentällä erilainen kuin maastossa.

Ajan joka päivä Suomen vilkkaimman ruuhkaväylän päästä päähän. En silti lähtisi mainostamaan, että olen kokenut ja loistava autokuski, koska en ole toistaiseksi päätynyt Kehä I:llä auto-onnettomuuteen. Voi olla, että tulee vielä se päivä, jolloin kokemuskestani, turvavyöstäni, rajoitusten mukaisesta ajonopeudestani, ennakoinnistani ja kännykättömyydestäni ei ole hyötyä, sillä jostain ulkopuolelta tulee tielleni jotain, mikä aiheuttaa onnettomuuden. Täytyy totta kai olla skarppina ja tilanteen tasalla, mutta joskus se ei riitä. Joskus tulee se hetki, että joko minä tai joku muu ei ole skarppina.

Olen onnellinen, että kukaan ole koskaan onnistunut saamaan minua uskomaan, että kaikki maailmassa olisi kiinni vain minusta ja minun taidoistani ja että omalla tekemisellä kaikesta pystyisi tekemään turvallista. Se on asia, minkä ymmärtäminen auttaa pysymään nöyränä lajia kohtaan.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kenttäpostia 8: Niksi-Päde

Talvi tulee ja maneesissa on tylsää. Maastoon ei pääse, kun kaikki paikat on jäässä. Laiduntamaan ei kuulemma saa mennä, vaikka kaikkialla vihertää ja miten yrittäisi sanoa, että pääsen tästä portista itsekin ja pysyn tuolla sovitulla alueella, että kärräätkää te vain kakkaa, älkää minusta huolehtiko. Mitä tehdä, jotta mieli pysyy virkeänä? Minäpä kerron.

Hoksasin tuossa taannoin, että tuo ihminen pyytää minulta kahdenlaisia pysähdyksiä. Ensimmäiset ovat sellaisia täysin tarpeettomia ja merkityksettömiä. Se vain haluaa, että pysähdyn ja sitten kun olen juur pysähtynyt tai pysähtymässä, se haluaakin minut taas liikkeelle. Se niin kuin keskeyttää sen kaiken minun tekemiseni. Sitten on niitä pysähdyksiä, joilla on tarkoitus: pysähdytään vetämään verhoja peilien eteen, pysähdytään laittamaan maneesin valoja päälle ja pois tai pysähdytään ottamaan talikolla kakkaa maasta. Sitten viedään sitä lantaa lantalaan. Tästä teille jo kerroinkin viime kirjeessä.

Tähän liittyykin tämä hauska leikki. Kun maneesissa on paljon hevosia, muttei yhtään ihmistä irrallaan, on kätevää kakkailla vähän sinne sun tänne. Se tarkoittaa, että mennään vähän väliä hakemaan talikkoa, minä kävelen sen kakan viereen, pysähdyn, odotan ja sitten tulee kehuja.

Mutta tässä tulee vinkki: minä sanoin yhdelle kaverille, että pistäs kakaten, minä siivoan. Olin nimittäin varma, että me siivotaan, koska arvasin tuon naisen haluavan näyttää taitoni tämän minun asuinpaikkani omistajalle. Silloin kun ollaan siellä maneesissa yksin, tuo nainen ottaa ne kakat vasta ihan lopuksi; muiden läsnäollessa korjaillaan jatkuvasti. Se on tuo ihmisten turhamaisuus ja näyttämisenhalu, mitkä auttavat meitä hevosia joskus näinkin.

Yksinjumpatessa ei ilmesisestiole ketään, kenelle pitäisi rehvastella minun taidoillani. Mutta tiedättekö, silloin minä pistän muuten parastani. Teen ne kaikki pysähdykset ja muut voikat ja loikat tosi hienosti. Ei tartte sitten niitäkään näyttää muille.

Kiusa se on pienikin kiusa.

Päde


Auttakaa! Se vie minua maastoon tämän näköisenä! Näytän poliisilta. Tai hei, ehkä se on ihan hyväkin. Moni poni päältä poliisi, sanoo vanha sananlasku.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Sitoutujatyyppiä

Minä olen sitoutujatyyppiä. Inhoan niin paljon säätöä, tutustumista ja kokeilemista, että kelpuutan  kelvollisen melko helposti. Totean, että tämän kanssa voin elää, joten lähdetään työstämään tästä eteenpäin. Minulla on kyllä seikkailunhalua, mutta vain tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En halua hypätä tuntemattomaan, uusien tyyppien ja alati uusien hevosten äärelle. Haluan tuntea toisen niin hyvin, että tunnen sen outoudet. Yllätykset ovat raskaita niin ihmisissä kuin hevosissakin. Outo saa olla, mutta ennakoinnin mahdollisuus luo turvallisuutta.

Tylsistyn kyllä helposti, mutta en yleensä puitteisiin. Kotioloissa riittää, että vaihdan huonekalujen paikkaa, en huonekaluja. Ratsastuksessa en kuitenkaan voisi haluta kilpailla muussa lajissa kuin kenttäratsastuksessa, sillä yhden jutun nysvääminen ei ole minun juttuani. Hevoseni kanssa pitää pystyä tekemään kaikenlaista, mutta hevosen pitää olla oma. Sitten kun se on oma, se saa olla sitä virheineen kaikkineen. Minä sitä rakastan, myötä- ja vastamäissä.

Olen myös merkkisitoutunut. Kun olen jonkun tuotteen kerran todennut hyväksi, ostan sitä uudelleen. Estesatulahuopani ovat kaikki Eskadronia, mutta nepä eivät kolumallisina sovikaan uuteen koulusatulaani. Iski ahdistus. Mitä nyt? Keksin ostaa Bucas Max-huovan, sillä minulla oli sellainen ollut aikoinaan estesatulassa. Sisäpinta on sellaista materiaalia, ettei se ole liukas. Satulalenkitkään eivät olleet liian pitkät. Lisäksi sekä Eskadron että Bucas käyttäytyvät niin kuin hyvän satulahuovan kuuluukin: pysyy lattialla pystyssä itsestään eikä "pumpuloidu" liian isojen ruutujen alla.

Enää en ostakaan muita. Musta on uusi musta. Lapseni muuten kysyi vähän aikaa sitten, voiko hänkin alkaa käyttää mustia vaatteita aikuisena. Vastasin, että totta kai. Musta on värinä turvallinen, ja hyvä satulahuopa on vähän kuin hyvä mies: se pysyy turvallisesti pystyssä omin voimin, sen ote ei lipeä eikä se pumpuloidu kelvottomaksi.

Pienet ruudut ja tiheä kangas. Siitä on hyvä satulahuopa tehty.

Hyvä vilttikin kestää.





torstai 1. joulukuuta 2016

Pahanmakuista

Päde on melkolailla kaikkiruokainen, tosin joskus sille iskee epäluulo. Kun viime keväänä kävin ensimmäisellä koeratsastuksella, Päde ei suostunut maistamaan mitään, mitä minulla oli sille mukanani. Sittemmin banaanilastut kyllä maistuivat, kun tultiin tutuiksi. Päde on tosin sen verran utelias ja omatoiminen kaveri, ettei sille syötetä kädestä mitään. Siksipä kaikki herkkupalat ovat jääneet. En oikein näe syytä tiputella niitä ruokakuppiinkaan.

Olen tavannut buustata hevosta vitamiineilla varsinkin syksyisin ja keväisin. Tintti oli aina loukkaantunut, jos tarjosin sille jotain pahaa, joten otin tavakseni maistaa vitamiinia itsekin. Jos se maistui itselle irvistelemättä ihan paljaana, se maistui yleensä hevosellekin muuhun rehuun sekoitettuna. Pädelle sekoitin 5ml monivitamiinia sen perinteisen iltakaljan sekaan. Iltakalja pitää sisällään kourallisen vehnäleserouhetta liotettuna pesuvadilliseen kädenlämpöistä vettä. Herra ryystää siis yhdellä kulauksella viisi litraa vettä ja nuolee kulhon. Herkku näyttää lähinnä ripulipaskalta.

Vaan nyt menikin pieleen. Muutamalla turvanheilautuksella se totesi, että joku on kussut sen muroihin. Ja kun minä hämmennyin yllättävästä läträyksestä, se tönäisi ämpärin sisältöineen syliini. Että haista sinä ja juo itte!

Viisi milliä. Viidessä litrassa. Oli ilta pilalla. Molemmilla. Kokeilin kuitenkin, kelpaisiko ihan pelkkä lämmin vesi. Kelpasi se. Tuntui silti, että minua mulkoiltiin. Ettäs kehtasin.

Kätevä tämä uusi korkkisysteemi. Ei tarvitse käyttää mittamukeja.

Käännät vain pullon ylösalaisin ja puristat pullosta sopivan määrän korkkiin. Vielä kun saisi sen hevoselle juotettua.


maanantai 28. marraskuuta 2016

Hevonen, jota ei loimiteta


Minun hevostani ei loimiteta. Loimittamattomat hevoset olivat ihan tuttu näky vielä 90-luvun Suomessa. Mihin nämä kummajaiset ovat kadonneet? Miksi ihmeessä hevosen talvikarva ei häirinnyt parikymmentä vuotta sitten, mutta se häiritsee nyt?

Toisin kuin moni nyt kuvittelee, loimittamaton suomenhevoseni ei ole kasvattanut itselleen järkyttävää talvikarvaa. Kun talvikarva alkoi syys-lokakuun vaihteessa tihentyä, se hikoili treeneissä alkuun jonkun verran enemmän. Se on se vaihe, jolloin helposti tulee mieleen, että tämä hevonen täytyy klipata. Parissa viikossa ja säiden kylmettyä hevonen kuitenkin tottuu karvaansa. Päde ei tietenkään ole koko päivää ulkona säällä kuin säällä. Se ei elä pihatossa vaan ihan tavallisessa tallissa. Siksi se ei ole mikään vuorenpeikko.

Päde ei ole huonossa kunnossa eikä joutilashevonen. Se hikoilee useampana päivänä viikossa ja sen jälkeen se saa selkäänsä villaviltin. Eli oikeasti se ei tietenkään ole loimeton. Hevonen kuivaa ihonsa vierestä parissa kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen päällyskarva voi olla hiukan märkä, mutta jos hevonen jää seisomaan vedottomaan talliin, sillä ei ole mikään hätä. Piikkisualla kun sutaisee karvan suoraksi, karva kuivaa entistäkin nopeammin.  Kun treenissä hieman hionneen hevosen tuo karsinaan, se yleensä piehtaroi. Se on hevoselle hyvinkin luontainen tapa kuivattaa itse itsensä ja hieroa hikea pois. Samalla se hoitaa lihaksiaan. Napakkaa juuriharjausta myöhemmin tai vaikka seuraavana päivänä, niin hiki pöllyää hevosesta pois.

Jos Päde joskus meneekin treenin jälkeen heti ulos, se kuivattelee ensin karsinassa eikä se tietenkään mene ulos tuuleen ja tuiskuun ilman loimea. Elämä ei ole mustavalkoista eikä ideologia saa ohittaa käytännön järkeä. Kun aikoinaan jouduin klippaamaan cushingin taudista kärsineen edellisen hevoseni hormonikarvan pois, laitoin sille tietenkin loimen, vaikka muilla ei ollut. Jos sillä olisi ollut normaali hevosen talvikarva, sekin olisi saanut olla pääasiassa loimeton. Myönnän, että asuessamme sellaisella tallilla, missä loimet olivat vuodenajasta riippumassa enemmän sääntö kuin poikkeus, loimittamattoman hevosen pitäminen olisi vaatinut selkärankaa.

Nytkin teistä varmaan joku ajattelee, että hullua tuollainen hevosen rääkkääminen. Hevosellani kuitenkin on loimi yllään aina, kun se sitä tarvitsee. Ei kenenkään toisen ihmisen takia.

Kuva: Zelda Rantala ja Tommi Turtola 2016 

Lue myös: 
Antakaa hevosten olla kylmässäkin

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Muotitietoinen

Viime sunnuntaina Blogiexpossa Lahden Jokimaalla keskustelimme muotivarusteista. Kukaan ei varmasti ole immuuni muotivarusteiden maihinnousulle. Nopeasti panelistit Kaisa, Petra, Katja ja Kaktu pystyivät nimeämään tämän hetken must-have -tuotteet.

Kukapa meistä ei olisi piinaavan tietoinen siitä, mikä tällä hetkellä on muotia.  Värikkäät turvajalustimet, anatomisesti muotoillut suitset ja satiinia hohtavat satulahuovat saavat aikaan illuusion siitä, että tavalliset jalustimet ovat vaarallisia, perinteiset suitset sotkevat hevosen hermoradat ja mattapintainen satulahuopa näyttää nukkavierulta. Ja kuka muka kestää enää satulassa ilman grippipaikkoja? Kehitys kehittyy ja muoti muuttuu. Yksi asia kuitenkin pysyy: suurin osa teistäkin on varmasti sitä mieltä, että kertakäyttövarusteita ei kannata hankkia.

On ihan hyvä kysyä tietysi sitäkin, onko varuste vain muodikas vai onko sille oikeasti käyttöä. Olen joskus itse pitänyt hevosen satulan alla karvaromaania, kunnes minulle esitettiin kysymys, miksi. En osannut vastata. Se näytti hyvältä? Koska muillakin oli? Nykyisin olen pyrkinyt vähentämään minimiin kaikki kerrokset itseni ja hevosen välissä. Lähempänä parempi.

En toisaalta ihan pidä siitäkään, että ihmisiä moititaan ulkonäkösyistä hankituista tavaroista. Jos jollain on rahaa, miksei sitä käyttäisi juuri siihen, mikä tuntuu ihanalta ja hyvältä? Merkistäkin kannattaa maksaa, jos se tuntuu sen arvoiselta. Loppujen lopuksi harva meistä pystyy ihan täysin perustelemaan, miksi jostain satulahuovasta 100 euroa ei tunnu olevan liikaa, mutta oma pusero ei saisi koskaan maksaa enempää kuin 25 euroa. Arvokas brändi syntyy ihmisten mielikuvissa. Arvokasta ja haluttavaa on usein se, mikä ei ole ihan kenen tahansa saatavilla, mutta vielä useammin haluamme juuri sitä, mitä muillakin on.

Kokeilin Ariatin Heritage Contour Dress -saappaita HIHSissä ja ne olivat ihanat jalassa. Niissä yhdistyy kaikki haluamani: vetoketju takana, ei naruja edessä ja sämpylänmallinen kärki.


Haluaisin myös nämä vedenpitävät Ariatin Grasmere- saappaat. Ne olisivat taatusti ihanat, mutta sovittamaan pitäisi lähteä ulkomaille. Toistaiseksi niitä ei Suomesta saa. Tosin nyt kun Horse & Rider on ottanut Ariatin muut saappaat valikoimiinsa, näitäkin saattaisi pian saada. Kun pari vuotta sitten bongasin nämä brittilehdestä, soittelin kierroksen, mutta silloin Suomessa ei myyty kuin Ariatin ratsastuskenkiä.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Tähdenlentoja


Jokaisen pitäisi lukea uudelleen kirjoja, joista on joskus pitänyt. K.M. Peytonin Tähdenlento (engl. Fly-By-Night) on kirja, joka vaikutti hevosajatuksiini enemmän kuin kaikki kahlaamani Nummelan ponitallit yhteensä. Lapsena halusin olla kuin Ruth Hollis.

Muistan selvästi, miten kirjan innoittamana ajattelin ponin mahtuvan Lappeenrannan Peltolassa sijaitsevan lapsuudenkotini takapihalle. Suunnittelin ratsastavani Alakylän ala-asteen vieressä kulkevalla pururadalla. Lopulta minä ja ponini karauttaisimme maastokilpailuihin. En tiennyt, misä sellaisia järjestettäisiin, mutta koska Ruth kulki omiin kilpailuihinsa ratsain, ajattelin sen olevan mahdollista minullekin. Minäkin laskin, mitä heinä tulisi maksamaan. Tai no, sen olisimme saaneet mummolan pellosta. Ja kyllä isä osaisi vetää traileria ja sitä paitsi pitihän hän hevosista muutenkin.

Ruth Hollis oli kenelle tahansa helppo samastumiskohde: ponihullu 11-vuotias tyttö, joka ei juurikaan osannut ratsastaa ja jonka vanhempia hevoset eivät periaatteessa kiinnostaneet. Ruth kuitenkin oli sinnikäs, jakoi sanomalehtiä ja osti varoitteluista huolimatta itselleen Tähdenlento-nimisen kouluttamattoman ponin. Sen jälkeen mitkään asiat menneet minkään taiteen sääntöjen mukaisesti. Ensimmäisissä maastoestekilpailuissa Lento ja Ruth eksyivät metsään ja lopulta Ruthin kasvoille paukahtanut oksa sai aikaan pahaa jälkeä. Lento ei kuitenkaan kieltäytynyt hyppäämästä, joten Ruth sai kilpailusta hyväksytyn tuloksen.

En kiellä, etteikö minussa edelleen eläisi 11-vuotias Ruth Hollis. Viimeksi se tuli mieleeni valjaskaupassa pari viikkoa sitten. Kävin hakemassa satulaani toppauksesta ja siinä odotellessani kiertelin valjasliikkeessä ja hypistelin varusteita. Mieleen tuli kuvaus kirjasta. Siinä Ruth oli päässyt isänsä antaman kirjekuoren kera satulasepän liikkeeseen. Siellä hän katseli, miten "satulat hohtivat uutuuttaan, ja niitä uhosi jäykistetyn nahkan kirpeä tuoksu". Ruth valitsi mieleisensä satulan sovitettavaksi. Sen lisäksi hän otti "sopivat hihnat ja valkoisen nailonisen satulavyön. Tämän jälkeen hän valikoi paksut nivelkuolaimet ja suitset, joissa oli turpahihna ja sileä, koristamaton otsahihna. Myyjä latoi koko loistavan valikoiman tiskille ja Ruth lisäsi joukkoon vielä juuriharjan ja kaviokoukun."

Muistan edelleen, miten tunsin tuon kaiken Ruthin puolesta. Mutta sitten tuli laskunmaksun aika

"Mies laskeskeli paperinpalalla numeroita yhteen. - Se tekee kolmekymmentäyhdeksän puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kahdeksan pennyä, neiti. Ruth, joka oli juuri vetämässä kahtatoista puntaansa isän antamasta kirjekuoresta, katsoi myyjää tyrmistyneenä. - Kolmenkymmentäyhdeksän puntaa...? Hänen sanansa takertuivat kurkkuun epäuskosta. - Kolmekymmentäyhdeksän puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kahdeksan pennyä. [mies toisti]  Ruth hölmistyi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänelle valkeni kuin salaman iskusta se matemaattinen tosiasia, että summa jonka mies juuri oli ilmoittanut, oli vain setsemän sillinkiä ja neljä pennyä pienempi kuin hänen poninsa ostohinta. Myyjä katsoi häneen totisena, Ruth katsoi typertyneenä takaisin. - Nyt te... nyt te varmaan ... Helpottuneen hetken ajan hän ehti ajatella, että mies pilaili hänen kustannuksellaan, mutta kun hän katsoi miestä uudelleen hän oli varma ettei tämä laskenut leikkiä. -  Minulla ei ole niin paljon rahaa, hän sanoi vaisusti. - E... en osannut arvata... Hän katsoi kaihoisasti kaikkia ihania uusia varusteita, jotka oli levitetty tiskille häntä varten. - Mi... minä... Paljonko pelkät suitset maksavat?"

Muistan senkin, miten kurkkuani kuristi Ruthin puolesta. Mikään maailmassa ei opeta empatiaa yhtä paljon kuin kirjojen lukeminen. Vain kirjoja lukemalla pääsee hetkeksi toisen ihmisen pään sisälle, kuten Jari Tervo on hiljattain osuvasti sanonut. Videot ja elokuvat eivät koskaan tarjoa samaa kokemusta, sillä niissä on katsojalle tarjolla vain sivustaseuraajan rooli.

Minä poistuin valjaskaupasta vanha satula kainalossani ja lisäksi minulle laitettiin pussiin paksunahkaiset uudet jalustinhihnat. Niiden hinta oli kipurajalla, mutta ajattelin, ettei minun ehkä enää tarvitsisi toisia. Tavallaan astuin pakkaseen kuin Ruth Hollis, mutta ehkä jopa vielä enemmän kurkkua kuristaen. Lapsena nimittäin pystyi uskomaan, että kyllä rahaa sitten aikuisena on. Aikuisena toiveajattelu on hirveän paljon vaikeampaa.

Uutukaisen nahan ja valjaskaupan tuoksu on silti sanoinkuvaamattoman ihana. Ajoin kotiin ja hypistelin jalustinhihnaa toisella kädellä. Kun kotona sitten laitoin silmät kiinni, saatoin kuvitella uuden nahan tuoksun tulevan kokonaisesta satulasta. Kohta se tulisi sekoittumaan hevosen ja tallin hajuun, mikä ei huono ole sekään, mutta kokonaan toinen tarina.

Kirjoitan kirjoihini tällä tavoin edelleen. Melkein.

Kursiivilla olevat lainaukset teoksesta
K.M. Peyton: Tähdenlento
engl alkuteos Fly-By-Night (Oxford University Press 1968)
suom. Merja Heikkilä 
WSOY 1986

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...