keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Tätiratsastaja kirmailee Niinisalon kenttäkisoissa

Ei minulla tietysti käynyt mielessä, että etupurkutrailerin kanssa olisi minkäänlaisia ongelmia. Päde käveli kaverin traikkuun ihan tyytyväisenä, matkusti rauhallisesti Niinisaloon ja odotti ulospääsyä nätisti, vaikka traikussa oli vietetty neljä tuntia. Päivä oli lämmin, mutta minulla oli paljon päällä, koska olin huoltoaseman vessassa vaihtanut kisahousut ja -paidan, mutta vetänyt niiden päälle likasuojaksi vielä ulkohousut ja hupparin. Ja koska tiesin käveleväni viikonlopun aikana maastoradan, minulla oli tukevavartiset vaelluskengät. Onneksi oli.

Kaikki kävi ihan järkyttävän nopeasti. Traileri oli sellainen, jossa hevoset sekä lastataan että puretaan perältä, mutta jossa hevoset matkustavat diagonaalisesti peffa menosuuntaan päin. Ulospurkaminen on siis helppoa ja nopeaa, kun hevonen on jo valmiiksi tulossa ulos. Tällä kertaa se olikin sitten yllättävän nopeaa. Itse astuin ulos edeltä, mutta kun Päde sai kavionsa laskusillalle, se hyppäsi. Ja se hyppäsi minua päin. Kaaduin sen jalkoihin ja Päde rynnisti päältäni ulos.

Niin hullua kun se onkin, niin Päden rikoshistorialla tunsin ensin helpotusta siitä, että tallikaveri sai Päden heti kiinni. Vasta sitten tunsin kipua. Päällimmäinen ajatus oli tietysti se, että ollaanko ajettu pitkä matka turhaan. Kun tallikaverit veivät hevosia jaboihin, jäin lastaussillalle istumaan ja puremaan huulta. Vierestä käytiin kysymässä, tarvitsenko apua, mutta vakuutin selviäväni. Könkkäsin hakemaan ensiapulaukusta paukautettavan kylmäpussin ja istuin odottamaan. Totesin, että mitään tuskin on rikki, koska polvi ja nilkka toimivat. Kyllä tästä ehkä vielä kisaviikonloppu tulisi, kunhan selviäisin koulu- ja esteradalle. Selviäisinhän?

"Ihan on paska karsina", tuumaa Päde. Mutta Katjan letit on hienot. Ne tehtiin aamulla klo 05.30. 

Olimme Niinisalossa vähän vaille 11.00 ja minun starttini olisi joskus klo 13.00 aikaan. Jos on Niinisalossa käynyt, niin tietää, että siellä on aika pitkät etäisyydet jabakarsinoiden luota koulu- ja estratsastuskentille, jotka ovat varuskunta-alueella. Sinne taas ei saa mennä autolla. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin nilkuttaa kilpailupaikkojen vieressä sijaitsevalle kanslialle ilmoittautumaan ja tarkastuttamaan kypärää ja turvaliiviä. En etsiytynyt ensiapupisteelle. Jalka tuntui muljuavan, mutta paättelin sen johtuvan kylmäpussin nesteestä, joka liikkui pussissa. Tai näin ainakin uskottelin itselleni. Kun sain ratsastussaappaan jalkaan, olo tuntui helpottuvan. "No tuossa on kompressio, kylmäähän sinä siihen jo laitoit, ja koho tulee tuolla hevosen selässä", tallikaveri vitsaili. Valmentajani Ulla tsemppasi puhelimella. Mieheni uskoi niin ikään, että huomenna on helpompaa.

Kouluradalla. Kuva: Raisa Mettala
Vähän jälkeen puolen päivän olin Buranan voimalla hevosen selässä ja irvistelin. Koulurata oli osioista tuskallisin, koska keventäminen ei onnistunut eikä adrenaliinista ollut apua. Mutta eipä kukaan kevennystäni kaivannut. Päivä oli lämmin, Päde hiukan tahmea ja kaikki energiani meni kivun hallitsemiseen. Enpä ehtinyt kummemmin jännittää. Koulurata oli itselleni melkoinen pettymys, mutta ainakin tiesin edenneni askeleen pidemmälle kisassa. Muutaman tunnin tauko sen jälkeen tuli tarpeeseen, mutta sen aikana piti jälleen kävellä edestakaisin jabakarsinoiden ja kilpailualueen väliä tutustumaan esterataan.

Päde ilmeisesti pettyneenä luuli ensin, että koko viikonlopuksi oli tulti tanssimaan balettia. Menimme ensimmäisten joukossa suorittamaan esterataa noin klo 15.00 ja olisittepa nähneet, miten Päden katse kirkastui, kun se tajusi meidän suuntaavaan estekenttää kohti! Luotin Buranaan ja adrenaliiniin ja minulla olis uunnitelma: en nousisi jalustimille kuin hypyssä. Verryttelyalueelle pääsi kuusi ratsukkoa kerralla ja meidät kutsuttiin radalle aika lailla tulojärjestyksessä. Oli siis oikeastaan sattuman kauppaa, että astuin sisään tuloryhmäni kolmantena ja sain useamman minuutin enemmän valmistautumisaikaa. Käytin sen lähinnä jarrujen etsimiseen, sillä Päden mielestä elämä Niniisalossa oli alkanut tuntua elämisen arvoiselta. Esterata oli suorituksena ihan kelpo, mutta painoni ei jakautunut jalustimille tasaisesti ja menimme esteeltä toiselle aika lailla kiemurrellen. Yksi käännöksistä meni pitkäksi ja maksoi meille puomin. Olin kuitenkin huojentunut siitä, että pääsisimme starttaamaan maastoon. Päde läpäisi eläinlääkärintarkastuksen mainiosti. Sisukkaasti sen itse esitin. "Ratsastaja pahasti ep", sanottiin.

"Että vanha akka jaksat", tuumaa Päde.

Pääsin majoittumaan "Poseen" vasta esteradan jälkeen, noin klo 18.00. Tässä vaiheessa tallikaveri käveli maksamaan 20 euron majoitusmaksuni kansliaan puolestani ja minä jäin istumaan sängylleni. Pelkäsin ottaa saappaita pois jalasta ja käärinkin sitten pintelin sääreni ympärille. Edessä oli vielä maastoradan kävely, mikä alkoi klo 19.00. Onneksi kaveri tunsi radan ja saatoimme kävellä sen muiden jäljessä. Menimme vielä katsomaan suomenhevosnäytöstä ja iltayhdeksältä istahdin viimein kaverin hevosrekan luona retkituoliin ja sain nostettua jalan ylös. Askelmittari näytti 14 000 askelta. Olin erittäin vakuuttunut, että pahimmasta oli selvitty. Jalka ei voisi mitenkään olla seuraavana päivänä kipeämpi.

Kun pääsin hevoset ruokittuani viimein petiin, ei uni meinannut tulla. Radalla oli muutama linja, joiden tiesin olevan Pädelle uusia. Emme varsinaisesti olleet treenanneet sitä, että este tulee eteen metsätiellä, täysin puskan takaa. Nyt myös ulkojalan mahdollinen heikkous alkoi mietityttää. Ratsastin rataa koko yön. Välillä heräsin, koska sopivaa nukkumisasentoa ei meinannut löytyä. Olin hereillä jokaisella mahdollisella kellonlyömällä ja klo 6.30 menin ruokkimaan hevoset. Päde näytti niin ikään siltä, ettei ollut nukkunut, ainakaan pitkällään. "Tiedätkö, me selvitään tästä", sanoin sille. "En tiedä mistä puhut, mutta anna heinää", se tuntui sanovan kuin kuka tahansa kaikkivoipa teini-ikäinen uuden edessä. "Olenhan saanut ajokortin jo eilen, miksen voisi olla maailman paras kuski?"

Aamuruokinnan jälkeen sain onneksi nukuttua lisää. Kävimme vielä kävelemässä radan uudelleen. Jalka ei tuntunut olevan turvoksissa, joten varasuunnitelmaani teipata terveyskortti oikeaan jalkaan jesarilla, jos vetoketju ei menisi kiinni, ei tarvittu. Saapas tuntui taas miellyttävältä: se tuki jalkaa ihanasti.

Osa maastoesteistä tuntui olevan maksimikorkeudessaan eli 80 cm:ssä, mikä oli sekä hyvä että huono asia. Huono siksi, että pysähdyttyään hevosen olisi vaarallista hypätä paikaltaan; hyvä siksi, että laiskaan ratsastukseen ei olisi yhtään varaa. Jalka kuitenkin huoletti. Se oli hirvittävän paljon parempi, vaikka vitsailuni  järjestävälle taholle ja kanssakilpailijoille siitä, miten "kirmailen täällä jo kuin vuorikauris" oli kirjaimellisesti vitsailua. Jossain vaiheessa jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Onneksi se kuitenkin kaikkosi, kun pääsin satulaan. (Jännitys on muuten ihan oman postauksensa väärti juttu, mutta siitä kuulette lisää ensi kerralla...)

Starttivuoroni oli 14.06. Minulla ei ollut minkäänlaista verryttelyrutiinia eikä -kokemusta Pädestä tilanteessa, missä se on seisonut koko aamun jabassa. Tallikaveri kertoi omista käytänteistään ja niitä sitten sovelsin kaahaavaan, pukittelevaan ja kovaan ääneen hirnuvaan hevoseeni: tiesin, että häsellysinnostus pitäisi saada talttumaan kuuliaisuudeksi, mutta väsyttää en hevosta saisi turhaan.

Lähtökarsinassa Päde oli niin kartalla kuin jos se olisi tehnyt tätä kymmeniä kertoja: tuonne me mennään ja tämä on kivaa! Päde on innokas hyppääjä, mutta ei sekään ilmaiseksi mene. Kolme kieltoa tulivat kaikki eri esteille, ja me etenimme aina esteelle nro 9. Jäljellä oli vain yksinkertaisia esteitä, joten koin silti, että lähdimme aika lailla henkisinä voittajina. Kisan jälkeistä eläinlääkäritarkastusta en sentään enää itse juossut. Menimme kahlaamaan järveen ja lähdimme ajamaan kotiin. Tallikaveri Tiina sijoittui hienosti kolmanneksi tyylipuhtailla radoilla! Onnea!

Maanantaina jalka alkoi turvota. Munkkiniemen Dextrassa juttelin röntgenhoitajalle, että epäilen itse jalassa olevan jonkunlaisen lihasvamman. Hoitaja katsoi minuun ja totesi, että kyllä täällä kuule murtuma on, mutta lääkäri kertoo lisää. Tyrmistyneenä astuin käytävään, missä lapset odottivat.

"Sä siis ratsastit teidän ekan kenttäkisan murtuneella jalalla?", viestitti Päden hoitaja Katja minulle niin ikään tyrmistyneenä.
"Joo, näköjään", vastasin.

Sattuneesta syystä tunsin itseni ihan kakaraksi. Sitten alkoi naurattaa.


Esteet 1-4

Esteen 3 (banketti) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)
Esteen 4 (autonrenkaat) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)
Esteet 5-8. Valkoinen piknikpöytä (7) kaarteessa jännitti eniten.
Toinen yritys piknikpöydälle. Kuva Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)
Piknikpöydän jälkeen. Kuka katsoo kameraan? kuva: Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Kun tuijottaa kameraa, ei näe estettä. Toinen yritys esteelle nro 8. Kuva. Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Esteet 9-12. Rata tyssäsi esteelle nro 9. Jos siitä olisi selvitty, ei yksikään este olisi enää tullut puskista.

Täti ja kepit HopLopissa. Jalan pitäisi olla kunnossa elokuun kisoihin mennessä.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Apinalla on pitkät kädet

Sisaruksissa on se hyvä puoli, että heidän ansiostaan ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Neljää kymppiä lähestyttäessä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei pääse lihomaan tai rupsahtamaan huomaamattaan. Saunassa sisarus voi selkääsi pestessä etsiä selästäsi ällöttävän luomen, jossa kasvaa karva, ja nauraa sille.  Vain sisko voi tehdä niin. Veri nimittäin on aina vettä sakeampaa. Ei kenenkään toisen siskoa saa mennä haukkumaan. Omaa voi tietysti haukkua ihan mielin määrin. Omaa rakasta paskiaista. Sama pätee toisten lapsiin tai hevosiin. Puhu niistä nätisti, vaikka ne olisivat susirumia.

Minä olen lapsuudenperheeni kuopus. Lellipentu. "Taas Anni sai", kaikui korvissani lapsena ja hiukan nakersi iloa ihan miltä tahansa asialta, minkä olin saanut, mutta opin sivuttamaan asian. Olen sillä tavalla sisaruksiani nuorempi, ettei meillä ollut yhteisiä leikkejä. Aikuisiällä asia on tietysti korjaantunut. Viisi ja kahdeksan vuotta ovat jossain vaiheessa valovuosien mittaisia ikäeroja.

Yksi ihan suosikkijuttuja toiselle siskolleni oli haukkua minua munakoisoksi. Aikuisiällä hän osti minulle munakoiso-magneetin jääkaapin oveen ja liimasi erään suomalaisen keihäänheittäjän julisteen opiskelija-asuntoni vessanoven sisäpuolelle. Mieheni oli sitä ensi visiitillä hiukan säikähtänyt, mutta ei jotenkin kehdannut kysyä asiasta mitään. Myöhemmin seivästään pitelevä Tero teipattiin myös yhteisen kotimme vessanoveen. Huumorintaju yhdisti.

Toinen juttu oli haukkua minua apinaksi, jolla on pitkät kädet. Pidin lapsena ja pidän edelleen banaaneista, mutta sillä nyt ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä sen kanssa, että siskoni esitti apinaliikehdintää, äänteli ugh-ugh-äänteillä ja roikotti käsiään esittäessään minua. Minulla on kuulemma pitkät kädet. Olin tietysti hirvittävän kiitollinen kiusattava, koska kiihdyin nollasta sataan sekunnissa. Vastapainoksi heittelin häntä tavaroilla ja paiskoin ovia, koska en ollut vielä verbaalisesti riittävän kehittynyt vastaamaan mitenkään muuten. Asia korjaantui jossain vaiheessa. Ihminen ei kehity, ellei häntä kukaan haasta.

Luulin kuitenkin pitkään, että minulla on pitkät kädet. Sitten useampikin valmentaja on minulle huomauttanut, etten tavallaan voi pitää käsiäni ratsastaessani optimaalisella paikalla, koska ne ovat siihen hiukan liian lyhyet. Kun kuulin tämän ensimmäisen kerran, meinasin haljeta hämmästyksestä ja voitonriemusta. Soitin välittömästi sisarelleni ja sanoin, että ettäs tiedät, minulla on sitten lyhyet kädet, että ugh-ugh vain itsellesi.

Voitte olla varmoja, ettei sisareni ymmärtänyt laisinkaan, mistä puhuin. Mutta myöhemmin mieleen on sitten livahtanut kaikenlaisia hienovaraisia tapoja tehdä tilejä selväksi, mikä kuulunee kaikkiin sisarussuhteisiin. Vastikään tarjosin hänelle sovitettavasti vaatteita, joiden sanoin jääneen minulle laihtumisen jälkeen suuriksi ja joihin hän sitten hyvästä yrityksestä huolimatta ei ihan mahtunut.

Oi anteeksi. En vain mitenkään osannut arvata. Ugh-ugh.

Ystävät pitävät itsetuntosi korkealla, sisarukset pitävät sinut maan pinnalla ja hevonen pitää sinut köyhänä.  


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Laiskaa ratsastusta

Hevonen tarvitsee aikaa vertymiseen, mutta ei vastusteluun. Iäkkään hevosen jälkeen tämä yksinkertainen asia oli hirvittävän vaikea sisäistää. Tintin kanssa olin tottunut kävelemään ja kävelemään ja lämmittelemään. Siitä ei taatusti ole koskaan hevoselle haittaa, mutta kerronpa silti, mihin se johti.

Ensimmäisenä vuotena Tintin kanssa luin innokkaasti hevoskirjoja. Koko hevosmaailma tuntui muuttuneen niiden 15 vuoden aikana, jolloin en ollut hevosia harrastanut. Yhtäkkiä puhuttiin istunnasta ja ratsastajasta. Lapsuuden ratsastuksesta mieleen oli jäänyt lähinnä seuraavat kolme asiaa
1. Hevosen pitää mennä sinne, minne ratsastaja haluaa
2. Hevosen pitää mennä siinä askellajissa, missä ratsastaja haluaa
3. Ratsastaja nousee satulaan välittömästi, jos hän sieltä tippuu
Ratsastajaan keskittyminen tietysti viehätti, koska lapsuuden rohkeudesta ei ollut ehkä niin paljon jäljellä kuin mitä kuvittelin. Pystyynkuolleet hevoset tuntuivat turvallisilta. Sellaisten kanssa oli mukava etsiä istuinluita ja hengittää syvään. Tintti sopi tähän tarkoitukseen hirveän hyvin. Sitä ei oikeastaan haitannut jatkuva maastoilu ja verkkainen elämä, josta se pääsi osalliseksi, kun minä keskityin itseeni. Minustakin maastoilu oli mukavaa. Terapiaratsastus. Kuka nyt joka päivä olisi kunnolla ratsastanut ja hevoselta mitään vaatinut! Raskasta olisi sellainen hevoselle, selitin itselleni. OIkeasti kysymys oli minusta.

Olin juuri lukenut hevoskirjastani, että kun hevonen saa vertyä ajan kanssa, se nostaa itse selkänsä ja kaartaa kaulansa ratsastajan painon alla. Että kun se saa aikaa ja sitä taivuttelee, kaikki tapahtuu kuin itsestään, koska HEVONEN HALUAA. Tätä sitten yritin epäonnisesti toteuttaa. Olin pohkeesta hidas, kädestä hidas ja kaikkialta aivan hukassa. Hevonen lönkötteli maneesia ympäri näennäisen tyytyväisenä siitä, etten pyytänyt siltä mitään. Pian tajusin itsekin, että ei meillä ollut mitään yhteistä kieltä. Hevonen ei halunnut mitään enkä minä todellakaan pyytänyt siltä mitään. Siinä oli kiusaus ajatella, että koska hevonen ei halua, sen ei tarvitse. Sitten pyydettiin paikalle valmentaja, joka käski pyytää hevoselta työtä. "Onkohan se kipeä", minä mietin. Valmentaja totesi, että hangoitteleehan se kun tuo maistuu siitä työltä. Ei se halua tehdä töitä, vaikka ihan hyvin voisi. "Työtävieroksuva eläin se on." Saman olin huomannu itsestäni: koska Tintin kanssa oli kentällä vaikeaa, oli mukavampi mennä maastoon. Siellä me samoilimme, me kaksi työtävieroksuvaa elukkaa. Molemmat entisestään jäykistyen.

Istuntaan ja ratsastajaan keskittynyt hevosmaailma sai minut ajattelemaan niin voimallisesti itseäni, että oli myös helppo ajatella, että minulle hyvä on myös hevoselle hyvä. Kun olin löytänyt takapuoleni, havahduin pian myös hevoseen sen alla. Se alkoi ikääntyä ja tarvitsi taivuttelua ja ratsastusta entistä kipeämmin. Palasin noihin kolmeen kohtaan, jotka olin lapsena oppinut ja tajusin, että edelleen ne ovat tärkeimpiä asioita ja niiden päälle rakennetaan kaikki muu. Että kysymys on kuitenkin enemmän hevosesta kuin ratsastajasta.

Hienosäätö tulee tarpeeseen vasta, kun nuo kolme asiaa ovat kunnossa: 
1. Hevosen pitää mennä sinne, minne ratsastaja haluaa
2. Hevosen pitää mennä siinä askellajissa, missä ratsastaja haluaa
3. Ratsastaja nousee satulaan välittömästi, jos hän sieltä tippuu
Näitä asioita opitaan toivottavasti ratsastuskoulussa vielä tänäkin päivänä.

Harva hevonen hyppää loputtomiin ilman päättävistä ratsastajaa. kuva: Erica Lilja 2014

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kroppa valehtelee, hevonen ei

Minä olen vino. Me kaikki olemme, ja vinous on asia, jota on täysin mahdotonta korjata vain hevosen selässä. Meistä harrastajista ei kukaan ratsasta niin paljon, että asentokorjaus pidemämän päälle hyödyttäisi, jos se tehdään kerran viikossa ratsailla. Tunti päivässäkään tuskin riittää, jos sen jälkeen jatketaan hiirikäsi sojottaen ja mutkalla työtuolissa röhnöttäen. Ihmisen on suoristettava itsensä ilman hevosta ihan niin kuin kuntokin pitää kasvattaa muualla kuin hevosen selässä. Ratsastuksen ei pitäisi hengästyttää, vaikka kyllähän se väistämättä niin joskus tekee.

Joskus meillä menee vähän puurot ja vellit sekaisin. Puhumme istunnan korjaamisesta ja keskitymme pelkästään itseemme ikään kuin allamme olisi urheiluväline. Kummallinen kiero kroppamme valehtelee meille kuin viimeistä päivää ja siksi siihen ei kannata luottaa ollenkaan. On yksi mittari, joka ei valehtele. Se on hevonen.

Sillä mitä väliä on sillä, että keskityt itseesi ja suorassa olemiseesi, jos hevosesi kulkee kummallisessa asennossa? Yrität ehkä pitää itseäsi optimaalisessa asennossa, mutta koko keskittymisesi menee asentosi ylläpitoon. Sitten jos tapahtuu jotain yllättävää ja hevosesi singahtaa jonnekin, jäät täydellisen istuntasi kanssa syljeskelemään kentän hiekkaa. Tarinan opetus tulee seuraavassa kappaleessa.

Harva meistä pystyy keskittymään kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Siksi on kaikista turvallisinta keskittyä hevoseen. Jos pidät lähtökohtana sitä, että kroppasi valehtelee ja hevosesi pitää kulkea pohkeittesi mukaisesti, mitä väliä on sillä, tunnetko olevasi suorassa? Jos käytät apujasi niin, että hevonen kulkee halutunlaisesti, hevonen on kertonut, että olet itse asiassa ollut sen mielestä suorassa, vaikka sinusta on tuntunut, että olet vinksallasi.

Lopputuloksen kannalta on siis ollut fiksumpaa unohtaa oman kropan täydellinen kuuntelu ja keskittyä hevosen kuuntelemiseen.

Ei oo aikaa ajatella asentoa. Nyt mennään. Kuva: Maarit Kuronen 2017

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kenttäpostia 15: kisailua

Terkkuja taas ja nyt vähän kaikkialta!

On kuulkaa tullut kierrettyä vähän muutakin kuin tahkoa tässä alkukesän aikana. Olen käynyt hyppäämässä esteitä monessakin paikassa. Nainen sanoo, että meillä on nyt oikeus osallistua ihan oikeisiin kenttäratsastuskilpailuihin. Harjoittelemassakin käytiin viime viikonloppuna. Ajettiin pitkä matka ja hypättiin pitkin jotain laidunta. Tätä olisi sitten tiedossa enemmänkin tänä kesänä.

Kenttäratsastukseen kuuluu sekin, että pitää käyttäytyä sievästi valkoisten aitojen sisäpuolella eikä niitä aitoja ole tarkoitettu hyppäämiseen. Olen kokeillut elämäni ensimmäisen kerran tänä kesänä. Nainen sanoi, ettei kouluratsastus ole kuulemma aikaratsastusta. Ja minä kun yritin olla reipas ja nopea!

Olen minä saanut paljon ruusukkeitakin. Se on sentään hyvä, että tuo nainen osallistuu minun kanssani vain sellaisiin luokkiin, joissa palkitaan kaikki virheettömän radan suorittaneet. On nimittäin niin, että kyllä nolottaisi, jos lapset jäisivät ilman palkintoja kun täti rohmuaisi kaiken. Onneksi tuo nainen on samaa mieltä. Joskin sen lasten leikeistä puuttuu kuulemma punainen ruusuke, joka pitäisi niille voittaa. Minä teen kaikkeni, mutta tuon nainen ja se toinen nainen sanovat, että pitää mennä tyylillä eikä vauhdilla.

Tässä teille pari kuvaa siitä, miten minä päästelen! Hauskaa juhannusta! Syökää hyvin!

Hästbacka Stall, Kirkkonummi. Toukokuu 2017 Kuva: Saara Brax


Gumbölen ratsastuskeskus, kesäkuu 2017. Kuva:Sami Nyyssönen

Nygårdin talli, Kemiö. Kesäkuu 2017. Kuva: Maarit Kuronen

Nygårdin talli, Kemiö. Kesäkuu 2017. Kuva: Maarit Kuronen
P.S.
Tuo nainen on tosi kovin Englanti-fani. Se kävi keväällä Englannissa katsomassa jotain upeaa kenttäkilpailua. Silti se on nyt luvannut, ettei se ota tätä vanhaa englantilaista tyyliä tavaksi. Puolustukseksi sanon, että pakkohan minun on vähän ottaa varaa näille sarjojen kakkososille, etten taas kaadu. Onneksi nainen osaa heittää näissä tapauksissa ohjat pois. Esteen jälkeen minä saankin sitten helposti päättää, minne päin mennään.


Gumbölen ratsastuskeskus, kesäkuu 2017. Kuva:Sami Nyyssönen



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Varustemyyjän painajainen

Matemaatikon ja humanistin ero on siinä, että matemaatikko haluaa löytää ratkaisun, humanisti ongelman. Meissä hevosihmisissä on aivan liikaa humanisteja.

Harvaan asiaan myydään yhtä paljon ratkaisuja kuin hevosen suuhun. Joskus tuntuu kuin koko hevoskeskustelu olisi jämähtänyt yhteen ainoaan puheenaiheeseen: mitä laitetaan tai ei laiteta hevosen päähän.

Hevosen pää ja suu ovat tietysti tärkeitä juttuja; yhtä tärkeitä kuin se, mitä hevosen selkään laitetaan. Varusteiden pitää olla sopivia eikä vähiten siksi, että varusteiden vaihteleminen ja kokeileminen on kallista. Lompakon avaaminen on silti valtavan paljon helpompaa ja nopeampaa kuin ratsastamisen oppiminen. On varmasti niinkin, että joku tietty jalustin voi pitää jalan jalustimessa paremmin kuin joku toinen, mutta jos ratsastajan paino ei ole jalustimella, ei mikään liima auta pitämään sitä siellä.

Mielikuva varusteen auttavasta vaikutuksesta voi silti auttaa meitä myös ratsastuksellisesti. Lumevaikutuskin on vaikutus, mutta ainaostaan ratsastajalle. Hevonen ei moisesta välitä. Sen sijaan silloin, kun oma ratsastus ei suju, on hirveän helppo lähteä arvelemaan, että vika olisi varusteissa. Niitä kun edelleen on nopeampi vaihtaa kuin opetella ratsastamista. Hevonenkaan ei välttämättä ole niistä varusteista kipeä, ainoastaan oppinut vastustelemaan puhtaasta mukavuudenhalustaan. Varusteiden vaihtelu ei välttämättä ole hevosesta kivaa. Se tykkäisi enemmän hyvästä ratsastuksesta.

Yksi perushyvä konsti on säännöllisesti pyytää omalle hevoselleen itseään nohevampi ratsastaja ja mennä itse katsomaan tätä ratsastussessiota. Ratsuttaja kyllä maksaa, mutta jos näet, että hevosesi toimii ihan mainiosti niillä perusvarusteilla, kunhan selässä on sinua osaavampi ratsastaja, saat ehkä mielenrauhan ja voit lopettaa kalliin varusterallin ja keskittyä olennaiseen.

Nimim. viisien kuolaimien ja kolmien suitsien jälkeen palattiin siihen, mistä viime kesänä kokeilut aloitettiin


Tämän turparemmin tarkoitus on antaa laukkaavalle hevoselle enemmän happea.
Kuva: Sami Nyyssönen

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kiintymyshevoskasvattajat #yritettiinkyllärekisteröidä

"Kiintymyshevoskasvattajat on yhdistys lempeästä hevoskasvatuksesta kiinnostuneille. Kiintymyshevosenomistajuudella tarkoitetaan hevosten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on hevosen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Tietyt hevosenhoitotavat ovat kiintymysvanhemmuusperheissä yleisiä. Näitä ovat esimerkiksi täydellinen hevosen tahdon kuunteleminen kaikissa tilanteissa sekä jatkuva makupalaruokailu, jonka tavoitteena on jalostua sormiruokailuksi. Tavat vastaavat ihmisen tarpeisiin ja tukevat räjähdysherkän, ehkä jopa ylisensitiivisen hevossuhteen muodostumista.

Kiintymyshevosomistajuudessa on kyse ennen kaikkea perusasenteesta hevosta kohtaan. Perusoletuksena on, että hevoset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön nimenomaan ihmisten kanssa, ja ne haluavat miellyttää ihmistä, johon ovat muodostaneet tiiviin kiintymyssuhteen. Kiintymyshevosomistajuus on hevosen tunteiden ja ajatusten kunnioittamista ja pyrkimystä ymmärtää hevosta kokonaisvaltaisesti aivan kuin se olisi ihminen.

Lempeä kasvatus keskittyy hevosen ymmärtämiseen, kunnioittamiseen, empaattisuuteen ja ihmisen ja hevosen välille muodostuneisiin vuorovaikutustaitoihin. Hevosenomistajan keskeinen tehtävä on auttaa hevosta tyydyttämään inhimilliset fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset tarpeensa – myös ne, jotka poikkeavat hevosen sen hetkisistä haluista ja tahdosta. Hevosenomistajan rooli on olla aito, tunteva ja toimiva ihminen, joka näyttää hevoselle, kuinka omia tarpeita ja tunteita voi ilmaista ihmismäisesti. Ihminen antaa myös hevoselle mallin siitä, kuinka ristiriitatilanteissa pyritään etsimään ratkaisua rauhanomaisesti neuvotellen sivistyneesti purematta, potkimatta ja juoksematta ympäriinsä.

Ideologian tavoitteena on edistää lempeää hevosenhoitoa, ja niin hevosten kuin erityisesti ihmisten tunteet ja tarpeet huomioonottavaa vuorovaikutusta. Lisäksi tarjoamme tukea ja vinkkejä kiintymyshevosomistajuudesta kiinnostuneille ihmisille.

Mottomme on: älä suotta huuda ja komenna – hevosesi ei tottele sinua kuitenkaan, sillä sillä on oma tahto, jota sinun tulee kunnioittaa."


P.S: Jos olet lukenut Bowlbyn kiinntymysvanhemmuusteoriaa, saat kiinni siitä, mihin tässä viitataan. Hevosta pitää kuitenkin kohdella hevoselle lajityypillisellä, ei ihmiselle lajityypillisellä tavalla.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...