torstai 17. toukokuuta 2018

Nouseeko jalat panssariin?

Pienempikin hyppy riittäisi, jos jalkoja viitsisi vähän nostaa. Kuva: Erica ja Alica Lilja 2013
Yhteistyössä Päden panssarin osalta Horse Shop Finland

Jos Tintin eteen laitettiin korkeampi este, se hyppäsi korkeammalle, mutta jalat eivät nousseet. Eivät nousseet koskaan. Se oli ollut aina kinttujen roikottaja ja vanhemmiten esteet piti pitää maltillisina jo siksikin, ettei sen olisi tarvinnut urakoida niin korkealle. Se oli kuulemma vähän sukuvika, sanoi kasvattaja joskus. Kun ei nouse, ei nouse.

Tintillä ei ollut vatsapanssaria, koska ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Hienolta se olisi toki näyttänyt, ja varmaan siksi hevosihmisillä onkin tapana käyttää kaikenlaisia lisävarusteita: koska ne jotenkin tuntuvan kuuluvan lajiin. Olen kuullut monien ammattilaisten kysyvän, miksi ratsastajat käyttävät hevosellaan martingaalia, rintaremmiä, ylimääräisiä karvoja, lärviä ja muita härpäkkeitä, vaikka niille ei tunnu olevan hevosen perusteella mitään tarvetta. Aika usein hevosilla on yllään jotain, koska ne a) olivat hevosella, kun se ostettiin tai b) koska muillakin on  tai c) koska emme ole ajatelleet asiaa oikeastaan yhtään.

Varusteet on hyvä asia, mutta niitä pitää pukea ja riisua perustellusti. Minulla ei ollut Tintille vatsapanssaria, koska sen jalat eivät olleet koskaan lähelläkään sen vatsaa. Joku varmaan ajattelee nyt, että ehkä se ei olisi roikotellut jalkojaan, jos se olisi panssarin kanssa uskaltanut ottaa jalat kainaloon, mutta ei se aina ihan niinkään mene. Tintti oli aina ollut roikottelija, hyppäämisen suhteen kunnianhimoton tosi kiva 7+. Päde sen sijaan nostaa jalat ihan luonnostaan. Se hyppää hypyt taloudellisesti juuri sen mukaan, mitä tarvitsee ja taloudelliset hypyt ovat mahdollisia, koska se nostaa jalkojaan. Siksi se taas hyötyy panssarista.

Toki panssarista voi olla muitakin etuja. Sen esimerkiksi tasaa vyön vatsaan kohdistavaa painetta laajemmalle alueelle ja joissain tapauksissa voi myös pitää huonosti istuvaa satulaa paremmin paikallaan, mikä onkin sitten kokonaan toinen juttu. Huonosti istuva satula on aina vähän harmillinen juttu, oli vyö millainen tahansa.

Päden panssarissa on geeli, mutta monet tykkäävät laittaa vyöhön lampaankarvaa. Sellaisiakin saa panssareihin. Katso vaikka: https://horseshopfinland.fi/fi/product/lemieux-panssarivyon-pehmuste/11924

Meillä on ollut kuukauden verran käytössä uusi panssari, Acavallo Comfort Gel. Lisätietoja Horse Shop Finland.

Tämä on laiskan ihmisen valinta ja hävyttömän helppo pitää puhtaana: sen kun suihkuttaa juoksevan veden alla ja kuivaa. Tässä panssari on uuden uusi. Samalta se kyllä näyttää edelleen.

Kas näin on panssari napakasti tarpeen Niinisalossa toukokuussa 2018. Kuva: Hallatuuli/ Emma Vähä-Pesola

perjantai 11. toukokuuta 2018

Älä pelkää!

Yhteisöllisyys on hyvä asia. Yhteisössä on voimaa ja se pyrkii suojelemaan yhteisön jäseniä ulkopuolisilta uhkilta. Me-henki on tarpeen, sillä se lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kannattelee heikkona hetkenä. On ihanaa, kun ympärillä on ihmisiä, joilta pyytää apua. Yhteisöllisyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Joskus tiivis yhteisö pyrkii sulkemaan muut ulkopuolelle ja jos se joutuu toimissaan arvostelun kohteeksi, se eristäytyy. On helppoa alkaa ajatella, että muut tekevät väärin; me teemme oikein. Pitäkää tunkkinne!

Harva meistä kestää loputtomiin juoruilua ja arvostelua. Kukaan ei sitä paitsi edes ole velvollinen olemaan loputtomuuksiin asti avoin omista tekemisistään koko maailmalle. Mikä sitten saa aikaan sen, että joku tai jotkut joutuvat ikävän juoruilun ja panettelun kohteeksi? Yleensä tarjotaan syyksi perinteistä kateutta, mutta onko se sitä? Epäilen kovasti. Uskon itse, että useimmiten kyseessä on tietämättömyys ja pelko, joita emme osaa käsitellä.

Eräs terapeutti sanoi kerran, ettei ahdistusta ole olemassa. Ahdistus ei ole oikea tunne. Wikipedian mukaan ”Tunne on jonkin tuntemuksen kuten mielihyvän tai mielipahan sävyttämä tietoinen elämys. Universaaleja tunteita ovat esimerkiksi pelko, inho ja ilo. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella. Tunteet edistävät ihmisen sopeutumista ympäristöön, kuten sosiaalisiin - tai uhkaaviin tilanteisiin”.

Useimmiten ihminen sanoo, että häntä ahdistaa, kun häntä oikeasti pelottaa. Useimmat tuntemani hevosihmiset pelkäävät arvostelua, joka kohdistuu heihin. Kun tuon tunteen valtaan joutuu, se tulee helposti heitettyä takaisin muiden päälle arvosteluna ja ilkeänä käytöksenä. Pelkäävä ihminen on kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Se potkii ja rimpuilee, puolustautuu vimmaisesti.

Tietämättömyys sinällään altistaa tuntemattoman uhkalle. Kun emme voi olla varmoja tai emme usko tietävämme totuutta, meitä alkaa pelottaa. Joku kehittää päässään salaliittoteorian, jonka mukaan kaikki ovat kääntyneet häntä vastaan ja salailu ja tiedon pimittäminen on tietoista. Se saattaa auttaa hallitsemaan pelkoa ainakin hetken, sillä se antaa syyn vihaan ja inhoon. Ainakin se mahdollistaa sen, ettei vikaa tarvitse etsiä itsestä ja omasta toiminnasta.

Este, joka on ahdistanut. Eli pelottanut. Saman esteen yli Päde hyppäsi ihan paikaltaan. Enää ei pelota. Ainakaan ylipääsy. Kännykkäkuva: Noora Myllynen

Joskus jos olemme ihan varmoja, että meidän tapamme on ainoa oikea ja kieltäydymme kuulemasta mitään muuta, voimme (syystäkin) alkaa pelätä kohtaavamme arvostelua ulkopuolelta. Kukaan ei ole sille immuuni. Yleensä olisi hyvä ja auttaisi kovasti, että hyväksyisi voivansa olla joskus väärässäkin ja lakkaisi pelkäämästä (julkista) virhettä ja mahdollista uutta tietoa. On oikeasti parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä.

Ja ne kanssaihmiset. Eivät ne tunne kateutta siitä, että joku vuodesta toiseen ratsastaa hevostaan rumasti. lihottaa sen palloksi, treenaa epätasaisesti tai käyttäytyy tyhmästi. Heitä ärsyttää, että tuo ihminen elää kuplassaan eikä kuuntele ulkopuolisia. Voi myös olla, etteivät he uskalla avata suutaan asiasta. Ärsytystä, pelkoa ja inhoa lievittääkseen he juoruilevat. Todennäköistä on, ettei heillä ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä tuo asianomainen tekee, ajattelee tai tuntee. Tässä tilanteessa avoimuus kannattaisi. Se auttaisi ymmärtämään, miksi toiset tekevät ja toimivat niinkuin toimivat. Kaikilla ei ole yksinkertaisesti ole aikaa turista niitä ja näitä tuntitolkulla tallinkulmalla ja bondata sillä tavoin kanssatallilaisten kanssa. Kaikkien mielestä se ei edes ole yhtä tarpeellista. Me olemme erilaisia.

Juoruilla on tapana kasvaa. Hevosten parissa ihmiset pelkäävät kaikenlaista muutakin kuin arvostelua: pääntautia, hevosbakteereita, ontumavammoja, huonoa heinää, kuoppia kentänpohjassa ja liian vaativia estetehtäviä. Joskus me itse tiedämme, että käsillä oleva asia ole niin vakava kuin miltä se näyttää, koska meillä on siitä itsellämme riittävästi tietoa. Jos kanssaihmisillä ei kuitenkaan ole, heille jää vain pelkoa. Siksi totuuden jakaminen on tärkeää.

Toinen hirvittävän vaikea asia on sitten se, että mikä on totta. Vastassa on joskus ihmisiä, jotka eivät ole sille avoimia. Silloin on ihan sama, mitä yritetään sanoa.

Pelkäävää ihmistä ei näet voi opettaa.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Kenttäpostia 20: Nainen, joka hajoaa

Terkkuja sieltä jostain, missä tykit taas pauhasivat! 

Pääsin pitkästä aikaa sinne, kun lumet viimeinkin sulivat. Voi valtava, että oli metkaa touhua. Minä olin niin järkyttävän innoissani, että meinannut kestää paikallani ollenkaan: oli kavereita, oli menoa ja meininkiä ja sai antaa mennä, mistä tuo nainen oli eri mieltä, koska sen mielestä minä en olisi saanut antaa mennä niin kovaa. En kuulemma keskittynyt. Höpöhöpö. Minä nimenomaan keskityin. Osaan keskittyä olennaiseen, eli hyppäämiseen. Olisi muka pitänyt keskittyä naiseen. Se on välillä niin itsekäs!

Välillä se valmennusta pitänyt mies sanoi, että naisen pitäisi antaa minun mennä, mutta sitten se taas sanoi, että ei noin lujaa. Jossain vaiheessa kävikin sitten ihan hassu juttu. Nainen vei minut katsomaan yhtä estettä ja seisoimme siinä esteen edessä ihan vain rauhakseen. Ajattelin, että pitää kiertää este ja kävellä kavereiden luokse sen esteen taakse, mutta sitten tuli mieleen sellainen jännä idea, että hyppäänkin. Onhan tuo nainen aina sanonut, että hevosen pitää miettiä, miten se esteen selvittää eikä sitä, miten se pääsee tehtävästä eroon. Nyt se kyllä oli kuitenkin vähän huono idea. Takajalat ottivat kiinni siihen esteeseen ja muksahdettiin nurin. Nainen katosi matkalle. Minä jäin sinne ihmettelemään pienen matkan päähän. Nykyisin huomaan paljon nopeammin, jos se ei ole enää mukanani.

Se kävi sitten lääkärissä, sillä nyt sen pää ei käänny ja sen kuulemma pitää uusia kypärä. Jos tästä nyt jotain hyvää pitää sanoa, niin nyt tuon naisen kanssa on helpompi tietää, minne se haluaa, mikä uskoakseni liittyy jotenkin siihen, mitä ne valmentajat aina mesoaa ihmisille, että käännä ylävartaloa, älä vain päätä.

Me kuitenkin mennään kuulemma kisoihin taas. Pitäisi varmaan talviturkki riisua, kun alkaa kivasti lämmittää.

Päde








 Kuvat: Emma Vähä-Pesola / Hallatuuli

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Kuka on vastuussa? Missä on syyllinen?

Ihan varmasti me kaikki tiedämme sen tunteen, kun hevosen kanssa ei suju ja tekee mieli löytää sille syy. Tänä päivänä puhutaan niin paljon kivusta ja hyvinvoinnista, että hevosystävällinen hevosenpitäjä alkaa helposti etsiä syytä muualta kuin omasta toiminnastaan hevosen kanssa. Me muistamme liian hyvin lyöttymät hevosten selissä 80-luvulla. Nyt kun voimme vaikuttaa varusteiden sopivuuteen ja oman hevosen hyvinvointiin, me teemme kaikkemme hevostemme eteen. Mutta mikä on liikaa?

Ennen ei kaikki ollut paremmin, vaikka tuppaamme niin ajattelemaan. Ennen ei kaikki ollut silti huonomminkaan. Tiedämme koko ajan enemmän hevosen hyvin- ja pahoinvoinnista, mutta missä vaiheessa se kaikki kääntyy itseään vastaan? Alammeko olla jo pikkaisen liian herkillä, kun kaikki on tulkittavissa kipuilmeeksi. Suurta huvitusta sai joku aika sitten aikaan hevoseni ilme uuden otsapannan kanssa. Hankin Pädelle pidemmän otsapannan, jotta niskapanta ei painaisi sitä herkkien korvien taakse. Hevonen oli kauhuissaan, vaikka oppikirjassa lukee, että nyt pitää olla onnellinen.

Korvan takana painava sanka on varmasti kelle tahansa inhottava, mutta asiassa on monta muutakin puolta.

Tuskin kukaan voi yksiselitteisesti julistaa, missä menee raja ylitulkinnan ja tarpeellisen tulkinnan välillä. Me kaikki haluamme hyvää hevosillemme. Hevoset- messuilla kävin kuuntelemassa David Marlinin luentoa kilpahevosen valmennuksesta, mistä uusimmassa Hippoksessa (3/18) myös oli juttu. Jäin miettimään monta asiaa. Kysymykset olivat aiheellisia, mutta eivät kovin kivoja ihmiselle, joka haluaisi löytää syyn varusteista ja selvitä asiasta ehkä rahalla tai pelkästään hevostaan hoitamalla, mutta ei omia tapojaan muuttaen.

Entä, jos hevonen sairastelee, koska sitä treenataan liikaa ja epätasaisesti?
Entä, jos syynä hevosen selkäkipuun ei ole epäsopiva satula vaan se, että ratsastaja painaa liikaa?
Entä jos kaikki hevoset tarvitsevat yhtä lailla palautumispäiviä, vaikka ne ratsastajiensa mielestä olisivatkin hankalampia ratsastaa niiden jälkeen?
Entä, jos minä itse lihotin hevosen työntämällä siihen karkkia, mössöjä ja lihotusruokaa?
Entä, jos uusien suitsien ja kuolainten sijasta vika on kaikesta huolimatta minun kädessäni?

Tunsin luennolla saman piston sydämessäni ja halun puolustautua ihan niin kuin varmasti moni teistäkin äskeiset kysymyksen luettuaan. Kyllä minun hevoseni vain lihoo pelkkää heinäkasaa katsomalla! Ikinä en anna sille karkkia, en mössöä, en mitään. Ja se levoton suu. Kokeilisinko uutta kuolainta?

Mutta on silti ihan mahdollista, että vika on yksin minun eikä millään varusteella ole merkitystä. Sitä vikaa ei voi korjata hevostarvikeliikkeessä.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Kenttäpostia 19: Neljän pyörän lumous

Hei!

Arvatkaa mitä? Tuo nainen, joka ei meinaa kestää ehjänä, kävi korjauttamassa itsensä heti, kun lumi satoi maahan, ja samalla minä sain pitkän hauskan loman. Hengasin vaihtuvien tyyppien kanssa kuutisen viikkoa. Eivät ne uusia kaikki olleet, mutta olihan se hauskaa, kun keksin itselleni uudenlaisia rooleja. Yhtenä päivänä sanoin, etten voi kulkea kuin turpa maassa ja toisena, että ei meillä mitenkään ole tapana kulkea minkäänlaisessa muodossa. Nyhdin ohjaa ja muuta sellaista. Sanoin, että oma ihminen antaa tehdä niin. Joskus ne uskoivat, joskus eivät.

Kun tuo nainen sitten palasi ratsaille, yritin sillekin hetken aikaa sanoa, että niin on nännit, että kouluratsua et minusta tee. Olin jo ihan kyllästynyt hyppimään pieniä kavaletteja, mutta helposti se mieli muuttui, kun se toinen nainen rupesi taas esteitä rakentamaan. Alettiin puhua kisoista ja reissaamisesta. Uusi leirikin olisi tulossa, toinenkin. Eikä siinä mitään, minä olen tykki!

Tänään se nainen sitten näytti, mitä se oli minulle ostanut! Ihan oman kärryn! Peilasin itseäni sen kyljestä, haistelin ja ajattelin, että on se aika hieno. Että tuollaisen meni minulle ostamaan! Voittaa taatusti sen narisevan ja heiluvan viime kesäisen vekottimen. Mietin siinä, että onhan tuo nainen kuitenkin aika hyväntahtoinen, että jos se kouluratsastus on niin tärkeää (se kuulemma itsekin vihaa sitä), että sen takia pitää ihan itkeä (se itki viime viikolla, raukka), niin kyllä minä voin siihen ryhtyä sen mieliksi.

Nainen se sitten taas tirautteli, kun oli kuulemma niin ihanaa. Se arveli, että siitä pirssistähän se johtui. "Munaskut ja neljän pyörän lumous", se sanoi jollekin, vaikka itse se sitä kärryn pintaa pyyhki ja ihaili.

Minä aion mennä sinne kuselle ja paskalle.

Terkuin, Päde


perjantai 13. huhtikuuta 2018

Varo, ettet hirttäydy kypärääsi

Yhteistyössä Horse Shop Finland

Hevosurheilun turvavarusteista puhuminen toistaa aina samaa kaavaa: nopeasti ääneen pääsee joku, joka kokee asiakseen muistuttaa, että todellinen turvavaruste on hyvä hevosmies- ja ratsastustaito sekä tilanteiden ennakointi. No shit, Sherlock.

Pari esimerkkiä. Yksi sanoi, ettei käytä kypärää, koska siitä voi jäädä maastossa kiinni puuhun ja hirttäytyä, kun hevonen pakenee alta. Toinen sanoi, että turvaliivi heikentää tasapainoa ja sitten ei opi kestämään hevosen selässä. Kolmas sanoi, että paukkuliivi lauetessaan säikäyttää muut hevoset ja aiheuttaa vaaratilanteita muille (aha, heidän ei tarvitse ennakoida). Turvajalustimet tietenkin hajoavat, ovat kalliit ja pelkkä muotijuttu. Jos hevonen astuu turvakengän kärjen päälle, sortuva turvakenkä voi aiheuttaa kuulemma pahempaa vauriota varpaille, kun varpaat jäävät litistyksiin sen alle. Tulee kuolio. Joudutaan amputoimaan. Ainakin kerran on käynyt näin jossain jollekin kukaan ei muista kenelle mutta varmaa se on ja vaarallista.

Eli unohdetaan turvavarusteet, sillä ei varusteilla ratsasteta. Hevosmiestaito tulee, kun hypätään kouluttamattoman hevosen selkään ja... Niin mitä? Tehdään mitä? Ratsastuskouluissahan ei kuulemma opi ratsastamaan. Hevosalan kouluissa nyt ei ainakaan opi mitään. Itsekseen ei kannata opetella mitään. Jos sinulla on liian hyvä hevonen, et opi ratsastamaan, koska saat siltä kaiken ilmaiseksi. Jos sinulla on liian huono hevonen, menetät itseluottamuksesi tai et opi sielläkään ratsastamaan, koska hevonen ei kehitä sinua. Mikset osta parempaa? Jos ostat, olet siinä pisteessä, että pitäisi ymmärtää, ettei rahalla saa hevostaitoa tai ratsastustaitoa. Tai mitään muutakaan.

Opettelisit siis ratsastamaan. Opettele kestämään siellä selässä ihan omin avuin! Turvavarusteet eivät opeta sinua ratsastamaan, älä nyt hulluja luule! Niitä saa rahalla, mutta hevostaitoa ei. Hevostaitoa taas ei saa enää mistään, paitsi ehkä hattu kourassa anellen niiltä, joilla on selät paskana, kylkiluut murskana, nilkat ja ranteet murtuneet ja nenät poskella, muutama aivotärähdys ja pari muuta kätevää vammaa, mutta ei yhtään turvavarustetta, koska niiden kanssa ei olisi opittu mitään.

Horse Shop Finland Siuntiossa myy joka tytön suosikkiturvajalustinten lisäksi myös Acavallon jalustimia. Keskihintaisuus viehättää minua.


Meilläkin vanhat nivelletyt jalustimet (taustalla) vaihtuivat kuukausi sitten uusiin Acavallo Arena Alupro -jalustimiin.

Tiedän, kummin päin näitä pidän.

Mekanismi toimii näin.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Äitiyden pätevöittävä oppimäärä

Olen ollut äitiyslomalla kahdesti ja nämä lomani ovat olleet kestoiltaan aika lyhyitä. En ole erityisesti nauttinut kotona olemisesta ja ihan jo ammattitaidon ylläpysymisen takia olen halunnut palata töihin. Ajattelen, että jos ihminen on pitkään poissa työelämästä, tauko ei voi olla hänen ammattitaitonsa säilymisen kannalta erityisen hyvä asia varsinkin, jos työtehtävä on alati muuttuva ja kehittyvä asiantuntijatehtävä. Vapaaehtoinen kotiin jääminen vuosiksi on työelämän kannalta hemmetin iso riski. Niin paljon kuin lapsiani rakastankin ja niin tärkeää kuin heidän hoitamisensa onkin, en ole halunnut sellaista riskiä ottaa. Äitiysloma varsinkin saa useimmilla mielen keskittymään ihan muihin asioihin kuin työasioihin. Eri asia on, jos ihminen jää työttömäksi. Yleensä hän silloin hakeutuu koulutuksiin ja aktivoituu työnhaun suhteen. Kun jäin ensimmäistä kertaa äitiyslomalle, siitä oli rentous kaukana, koska huolehdin koko ajan siitä, minne palaan kotonaolon jälkeen. Toisella kertaa oli paljon helpompaa, kun työpaikka odotti paluutani. Nuorten äitien tilanne on usein tässä mielessä todella raskas. On helppo ajatella, että kotonaolo on työtä sekin, koska se tuntuu ihan sairaan raskaalta taakalta.

Olen siivonnut vessoja niin kotona kuin työkseni. Olen täyttänyt tilauksia ja jakanut mainoksia. Silti en uskalla väittää, että mikään näistä hommista olisi varsinaisesti edukseni nykyisillä työmarkkinoilla muuten kuin kuriositeettinä. Tykkään mieluusti mainita viimeistään työhaastattelussa, että olen tehnyt vaikka mitä. En silti usko kasvaneeni minkäänlaiseksi johtajaksi hevostallilla, vaikka tästä tutkimustakin on. Tässä olen toki vain kokemusasiantuntija. Kaikenlaisiin pomottajiin ja johtajatyyppeihin olen kyllä tallilla törmännyt ja opetellut samalla luovimaan hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Palkkatyöni on onneksi sellaista, ettei tuttipullojen pesu, puistoonlähtö, pyykinpesu, ruoanlaitto, siivoaminen, fleecehaalarin pukeminen tai päivunet kuulu työnkuvaani millään tavalla. En siis voi sanoa, että nuo verkkaiset päivät kotona olisivat kehittäneet minua. Taloudellinen riippuvuuskin rasitti mieltäni.

Elämä opettaa tietysti monella saralla ja vaikea sitä on mitata, mistä on ollut hyötyä ja mistä ei. Suurin osa ihmisistä oppii lastenhoidon kautta priorisoimaan asioita ja samalla aikuisten ihmisten lapsellisten kiukunpuuskien kuunteleminen niin työssä kuin vapaa-ajalla alkaa tuntua sietämättömältä. Hiljaisuus muodostuu ihanaksi asiaksi. Toisaalta oppii sulkemaan korvansa asioilta, jotka eivät itselle kuulu. Minua ei haittaa toisten ihmisten lasten itku niin kauan kun se ei velvoita minua heijaamaan vaunuja ja kaivamaan tissiä esille.

Kun tulin äidiksi, ymmärsin, millaista on saada palautetta omasta lapsesta. Koska puhun työssäni paljon vanhempien kanssa heidän lapsistaan, äitiys toi tähän osaan työstä varmasti jonkunlaista herkkyyttä. Parasta ja konkreettisinta, mitä äitiys on minulle opettanut hevosista on se, että ne tulevat aika hyvin toimeen omillaan eivätkä juurikaan tarvitse ihmistä. Onko se sitten pakon sanelema havainto, siitä voidaan olla monta mieltä. Sähäkkää on tallilla äitiratsastajien maastoporukan maastoonlähtö ja tallilta pois purkautuminen. Siinä ei jäädä hevosen pyllyä pyyhkimään. Kaveri oli kerran käynyt tallilla, jossa jollain hevosenomistajalla oli tällainen tapa, että hän hevosensa peräaukon ympäristön aina pyyhki, kun hevonen kakkasi. Mikä lie sitten ollutkin syy.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...