keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Mistä suitset suomenhevoselle?

On onni olla 167cm pitkä suomalaisnainen. Suurin osa vaatteista on mitoitettu minun kokoisilleni. Vähän voin motkottaa siitä, etteivät tissini mahdu paitapuseroihin, mutta olen korjannut asian sillä, etten käytä paitapuseroita.  Sen sijaan minua 10 cm lyhyemmät ystäväni kiroilevat vaateostoksilla harva se päivä. On toki niitäkin onnekkaita (?), joiden vartalomalli on teinipojan ja he voivat ostaa senttikokoisia vaatteita lastenosastolta, mutta monella tilanne on kuin suomenhevosella: jos olet leveä ja lyhyt, sinut on hankala pukea.

En tiedä, kuka suitsivalmistaja tästä ottaisi kopin ja alkaisi myydä erityistä suokkimallistoa. On nimittäin lähes poikkeuksetta niin, että moni kantarotumme edustaja on leveydeltään full, mutta pituudeltaan cob. Sitten on vielä ne isopäät, joille ei meinaa mikään riittää! Joissain merkeissä x-fullissakin jää otsapanta ja leukaremmi näille sotaratsuille lyhyiksi.

Pädellä ei full-kokoisten suitsien turparemmeissä ole montaa vapaata reikää, mutta poskiremmit saa rei´ittää ihan tappiin, minkä jälkeen pääse odottelemaan jännityksellä remmien asettumista (lue: venymistä) ja sitä, jäävätkö ne kuitenkin liian pitkiksi. Moni suokinomistaja kasailee kuulemma suitsensa palasista ostamalla sekä cobit että fullit, mutta rahaa siihen tietysti saa kulumaat tuplasti. Kaiken lisäksi fullit voivat olla melkein minkä tahansa kokoisia eli sovittamatta ei voi tietää, mitkä sopivat. Sovitusmahdollisuutta ei monilla yrityksillä ole.

Jos saappaanvarsissa voidaan myydä lyhyttä ja leveää, miksei suitsissa?


Suomen Ratsutarvike lähetti meille Yepzon -GPS-paikannuslaitteen, mutta yllätti meidät iloisesti myös uusilla ohjilla ja suitsilla! Päden ohjathan katkesivat mustikkareissulla, mutta myös suitset menivät tarkemman syynin jälkeen vaihtoon. Yepzonista tulossa juttua hiukan myöhemmin. Kyllä meidän nyt kelpaa!






sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Syvään päähän

Ajatelkaas, jos teille joskus kävisi niin, että hermostuisitte lapseenne ihan täysin. Olisitte olleet lastenne kanssa monta päivää ilman toista aikuista ja ette olisi tottuneet siihen. Joutuisistte myös hoitamaan hevosta jälkikasvu jatkuvasti mukananne. Kuvitelkaa vielä, että ne lapset eivät nyt sitten olisikaan sellaisia oppikirjalapsia, joita kaikilla muilla on, että hymyilevät ja ovat aina nätisti ja joille voi pakata mukaan värityskirjan, jota ne sitten kiltisti värittävät.

Sitten kuvitelkaa, että olisitte monista syistä ihan rättiväsyneitä. Siis oikeasti. Sitten ottaisitte tosiaan koko revohkan mukaanne tallille ja yrittäisitte ratsastaa hevosen, joka on vähän pöllö. Ei sillä, että kellään teistä olisi sellaista pöllöä hevosta. mutta kuvitelkaa, että se aina moitteettomasti käyttäytyvä ratsunne ei olisikaan nyt sellainen kuin yleensä. Ja sitten kuvitelkaa, että kuusivuotias lapsenne saa murrosikäiskohtauksen ja että te itse taannutte samalle tasolle.

Tämä siis kuvitelmaa vain, koska ei kai kukaan koskaan ole kuullut lapsensa suusta, että minä vihaan sinua ja että minä muutan pois ja vaihdan äitiä ja että siihen lipsahtaisi itseltä, että nyt mene ole hyvä taijotainmuutavalinnaista. Ja että hermostuisitte ihan sikana ja sitten tajuaisitte, että se kaikki tarttuu hevoseen, joka ei tietenkään ymmärrä, että kukaan ei ole vihainen sille, vaan kaahottaa menemään. Aika hurjaa, koska eihän kukaan nyt kai edes yrittäisi ratsastaa vihaisena, koska kaikki tietävät, että vihaisena ei tietenkään saa mennä hevosen selkään. Kuka nyt sellaista yrittäisi ikinä.

Ja sitten kuvitelkaa, että huomaisitte kaiken kaahotuksen, huutamisen ja riidan keskellä, että porukan fiksuin on ollut se kolmevuotias, joka on istunut koko ajan kentänlaidalla ja kysyy nyt silmät suurina: koska minä saan ratsastaa. Ja siltä tulisi tietysti itku, kun sille joutuisi sanomaan, että nyt ei kukaan enää ratsasta. Miksi? Koska äidin pää ei kestä ja kun äidin pää ei kestä, mikään ei onnistu yhdeltään kaksi- tai nelijalkaiselta äidin ympärillä.

Eihän tällaista nyt koskaan kellekään kävisi. Eihän? Laulatte aina vain, että äideistä parhain mä oon. Selviätte luonnostaan syvässä päässä, koska osasitte uida ennen kuin olitte nähneet vettä.

Zelda Rantala kuvasi verryttelyä lauantaina.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Alku

Stressitila minussa alkaa pikku hiljaa hälvetä, mutta en nuku vieläkään kunnolla. Etsintäoperaatio oli rankinta, mitä olen kokenut. Päden etsintöjen seurauksena minussa puhkesi äkillinen flunssa. Poskionteloissa jyskytti tukkoisuus ja päässä tietoisuus siitä, että hevonen ei ole vielä minulle niin tuttu kuin mitä olen halunnut ajatella. Ei se, että se karkasi fyysisesti, mutta se tuntui karanneen myös henkisesti. Se oli palatessaan täysin oma itsensä, mutta väkisinkin katsoin sitä uusin silmin.

Moi, mie oon täällä! (Kuva: Zelda Rantala)

 Jos ratsastaja ei mieti riskejä, hän on idiootti, ja maailmaan mahtuu idiootteja. Jostain syystä meistä moni haluaa esittää pelottomampaa kuin oikeasti onkaan. Voimme jauhaa loputtomiin erilaisista turvavarusteista, mutta eivät ne yksin pelasta meitä. Iso osa ratsastajista osaa välttää riskejä, sillä he osaavat ratsastaa. Silti onnettomuuksia tapahtuu heillekin. Melko monelta on joku luu murtunut tai jotain revähtänyt hevosten kanssa. Ne, joilta ei ole, ovat olleet onnekkaita.

Tuntuu typerältä hokea, että sata kertaa pitää tippua ollakseen todellinen ratsastaja tai että ihmiset, jotka eivät tee virheitä, eivät tee mitään muutakaan. Suomen kieli on täynnä kivoja sanontoja, joilla lievitetään sen tuskaa, joka kohtaa onnettomuuden. Yhtä hyvin voidaan myöntää, että kävipä huono tuuri. Ei tarvitse aina yrittää keksiä, että vesipisarat tai sirpaleet hääpäivänä tuovat onnea. Olen varmasti parempi ratsastaja kuin silloin, kun tipuin ihka ensimmäisen kerran, mutta jos muistelen sitäkin 90-luvun alun heppaleikkituntia, jonka aikana tipuin kolmesti, en tiedä jalostiko se minua parempaan suuntaan. Olin tietysti lapsellisen ylpeä siitä, että menin tunnissa monta muksahdusta kavereita eteenpäin. Lapsellista tosiaan.

Viime maanantaina minä tipuin hevoseltani maastossa tavalla, jota en ole koskaan ennen kokenut ja mitä en toivo kenellekään. Tippuminen ei ollut paha, minuun ei koskenut eikä tilanne nyt muutenkaan ollut ihan outo, mutta hevosen reaktio ja irtipääsyn seuraukset olivat. En pysty kuvaamaan sitä avuttomuuden tunnetta, mikä minut valtasi, kun Päde ei ollutkaan tullut edeltä tallille. Puhumattakaan kun ajoin 14 tuntia myöhemmin tallilta kotiin ajatellen, että hevoseni on ehkä kuollut tai ehkä kuolemassa. Ja miltä tuntui, kun kaikki tuo ahdistus säilyi yön yli ja etsinnät jatkuivat seuraavana aamuna. Päde se oli päässyt irti minun herpaantumiseni takia. Kaikki ihanat ihmiset - vanhat tutut sekä täysin tuntemattomat - rämpivät nyt metsässä, koska minä olin onneton sählä. Kamalampaa olisi ollut vain se, jos olisin kadottanut jonkun toisen omistaman hevosen.

Päden ja entisen hevoseni Tintin ero on siinä, että asiat, joissa Päde on luotettava, Tintti oli epäluotettava ja toisinpäin. Olen ollut rento tekemään Päden kanssa niitä asioita, joita olin tehnyt Tintinkin kanssa eikä ehkä olisi pitänyt. Jälkiviisaus ei auta, mutta on sekin parempaa kuin jälkityhmyys.. Päde ei suinkaan ole osoittautunut toisenlaiseksi, mitä ostohetkellä kuvittelin. Perinteisesti kiteytettynä olen vain saanut kantapään kautta oppia, mitä minulta nyt vaaditaan ja missä täytyy muuttua. Tilanne on aika sama kuin toissa talvena Herra Herkän Machon kanssa. Se tuli ratsukseni saatesanoilla: "Tintti kesti virheesi, tuo ei kestä niistä yhtäkään, mutta se opettaa sinut ratsastamaan." Herkkis opetti kestämään kyydissä pukituksissa, joiden tarkoitus oli tiputtaa; Päde opettaa minut nopeammaksi.

Ensimmäinen karkureissun jälkeinen ratsastus eilen perjantaina oli erikoinen Tuntui huojentavalta mennä maneesiin ratsastamaan valmentajan ja muutaman muun kanssa samaan aikaan. Mietin etukäteen, miksi oikeastaan jännitin niin paljon, että suuta kuivasi. Paikallistin fiiliksen siihen samaan tunteeseen, mikä minut valtasi esikoisen syntymän jälkeen: en tiennyt, mitä tästä kaikesta seuraa. Olin ajatuksissani tyhjän päällä, muiden avun varassa, eivätkä vaistot sanoneet mitään. Täydellinen avuttomuus, minkä hevosen katoaminen sai aikaan, tuntui vaikuttavan ihan kaikkeen ja sai aikaan tunteen, etten osaa nytkään mitään. Olin yhtä lamaantunut kuin mitä mieleni oli etsintöjen aikana. Valmentaja muistutti, ettei tuntemuksia kannata yrittää kieltää. "Mutta ei se täältä maneesista kuule minnekään karkaa." Paskajäykkänä yritin ratsastaa selkä suorana, kulmat kyynärpäissä ja katse eteen liimattuna elämäni jäykimmän ratsastuksen. Päde rentoutui tietysti vasta, kun minä aloin hengittää. Se itse asiassa antoi jopa läpi paremmin kuin ennen reissuaan. Sen myötä aloin ymmärtää itsekin, että kaikki oli ennallaan.

Vai oliko? Voiko luottamuksen menettää, jos sitä ei koskaan ollutkaan? Tai voiko sellaisen palauttaa, mitä ei koskaan ollut saanut rakennettua? Ei varmaankaan. Siksi lienee paras putsata pöytä ja aloittaa alusta. Olen onnekas kokeneiden ammattilaisten tuesta ja avusta. Olen onnellinen ihanasta hevosesta. Kun joku kysyi minulta etsintöjen lomassa, aionko pitää hevosen, olin ymmälläni. Millaiset ihmiset ovat valmiita luovuttamaan ensimmästen vaikeuksien edessä? Ainahan ongelmia tulee vastaan joka ratsukolle. Vika ja puutteet  ovat minussa ja ne korjataan ajan kanssa ja tutustumalla. Puolitoista kuukautta on vielä älyttömän lyhyt aika sanoa ratsukosta juuta tai jaata tai ennustaa tulevaisuudesta mitään.

Kaikki oikeastaan alkaa vasta nyt. Jotain uutta piti tapahtua, jotta Tintin opettamat toimintamallit saataisiin hylättyä. Olisin kyllä toivonut, että siihen olisi riittänyt pelkästään useampi muksahdus.






tiistai 12. heinäkuuta 2016

Iltasatu

Olipa kerran Pähkinä-niminen hevonen. Se oli maailman rohkein pieni hevonen ja  niin reipas poika, että se olisi mielellään vain samoillut metsissä ja juossut kovaa. Se rakasti esteiden yli hyppimistä ja välillä sillä oli välillä niin kova meno päällä, että sitä jouduttiin vähän torumaan. Pähkinä oli kuitenkin tosi kiltti ja sillä oli paljon kavereita. Kaikki rakastivat Pähkinää, koska se aina hymyili.

Erityisen mukavaa Pähkinästä oli lähteä metsäretkille. Se tykkäsi lähteä metsään yksin. Se haisteli ilmaa ja nuuhki paikkoja ja kulki reippaasti mäkiä ylös ja alas. Sitä ei pelottanut varjot eikä aurinko; ei auringonnousu eikä auringonlasku. Sitä ei haitannut sade eikä tuisku, ei jää eikä lumikinokset. Ja kun se oli metsässä, se ei pelännyt lehahtavia lintujakaan, koska se tiesi, että metsässä voi tapahtua mitä vain. Se hengitti raitista metsäilmaa ja tiesi olevansa kotonaan. Rohkeasti se ylitti puunrungot ja hyppäsi ojien yli, kahlasi lammikkoon ja veteen. Mutta vaikka se oli maailman rohkein pieni hevonen, tuli sillekin joskus päiviä, jolloin se ei ollut niin rohkea. 

Eräällä metsäretkellä kerran se säikähti niin kovasti, että se lähti juoksemaan karkuun. Vaikka se oli kävellyt reippaasti ja iloisesti koko pitkän matkan, se tunsi, että nyt on juostava ja lujaa. Vastassa oli jotain, mitä se ei ollut ikinä nähnyt. Ja niin se päätti mennä piiloon.

Pähkinä juoksi syvälle metsään. Se juoksi ja juoksi ja kun viimein se uskalsi pysähtyä ja hengittää, se ei enää tiennyt, missä se oli. Se ei ollut enää varma, mistä se oli tullut ja minne sen pitäisi mennä. Se hätääntyi ja yritti löytää kotiin. Mutta vastaan tuli suo. Ja toinen suo. Maailman rohkein hevonen Pähkinä ei uskaltanut mennä eteenpäin, koska sen kaviot upposivat suohon. Se yritti etsiä toista reittiä ja samalla se painui yhä syvemmälle metsään.

Ilta hämärtyi. Pähkinällä ei ollut mitään hajua, missä se oli. Se oli jäädä kiinni oksaan, mutta sen onnistui repiä itsensä irti. Nälkäkin oli. Illan hämärtyessä Pähkinä painoi päänsä mustikkapensaaseen ja alkoi syödä. Samalla se huomasi rauhoittuvansa. Pähkinä tajusi olevansa metsässä, ja sehän rakasti metsää! Metsän hiljaisuus laskeutui ympärille. Se ei enää ollut pelottavalla tiellä, missä se oli säikähtänyt vaan suojaisassa metsässä, missä kuusien oksat pitivät sille suojaa ja missä kesäaurongon viimeiset säteen vetivät peittoa Pähkinän ylle. Ja kun taivas salamoi keskellä yötä, Pähkinä rauhoittui kuusen alle. Sillä ei ollut enää mikään hätä ja se nukahti turvallisen metsän suojaan, missä pöllöt huhuilivat sen yöunille ja pikkulinnut herättivät uuteen aamuun.

Nukuttuaan yön, Pähkinä heräsi auringonpaisteeseen ja nautti aamupalaa pehmeällä sammalmättäällä. Se joi purosta ja käveli ympäriinsä metsän siimeksessä. Mustikat maistuivat, linnut lauloivat. Eikä Pähkinää enää pelottanut. Ja kun se viimein näki tuttuja kasvoja edessään, se huokasi onnesta soikeana ystävilleen: täällä on niin hyviä mustikoita, että muutetaanko tänne asumaan?

Pähkinä kuitenkin sai kuulla, ettei sen pitäisi olla koskaan yötä pois kotoa. Ja niinpä se lähti takaisin omaan kotiin. Sitä odotti siellä makoisat heinät, melassivesi ja iltaruoka sekä kaikki sen kaverit. Niin päättyi Pähkinän seikkailu ja se lupasi, ettei se enää koskaan karkaa sillä tavalla.

Ellei se sitten joskus säikähdä uudelleen. Sillä maailman rohkein pieni hevonenkin voi joskus säikähtää eikä se silti tee siitä vähemmän rohkeaa.

Sen pituinen se.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Prosessikirjoittaja bloggaa

Tajusin joku aika sitten, etten ole ehkä ymmärtänyt blogien ideaa oikein. Olen nimittäin prosessikirjoittaja. Eihän tämä blogi ole aina ajantasalla sen suhteen, mitä reaalimaailmassa tapahtuu. Pyrkimykseni ei ole raportoida arkeani sellaisena kuin se on, vaan kirjoittaa tekstejä, jotka ovat viihdyttävää luettavaa. Hevospuolella monet blogit ovat julkisia päiväkirjoja. Minä kirjoitan kolumneja.

Joskus se tarkoittaa sitä, että melko lailla yksinkertaiseen asiaan löytyy tekstin kannalta oikea tulokulma vasta viikkoja tai kuukausia myöhemmin. En ahdistua ihioistani. Tapani kirjoittaa nyt on vain tällainen. Pisimpään olen tekstiaihiota hautonut yli vuoden. Valitettavasti en ole niin briljantti kirjoittaja, että pystyisin tekemään itselleni kelpaavaa valmista vain tietokoneen avaamalla. Joskus taas yllätän itseni ja aivopieru on ulkona samantien. Kirjoittajana olen nopea, mutta kirjoituksia on keskeneräisenä koko ajan kymmenkunta. Lapset häiritsevät. Elämä häiritsee. Nukkuakin pitäisi.

Murunen.

Olen kirjoittanut yli 900 blogikirjoitusta. Osallistuin Hippoksen kolumnistikilpailuun muutama vuosi sitten seitsemällä tekstillä, kun tekstejä kilpailuun kaiken kaikkiaan oli tullut nelisenkymmentä. Kirjoitin tekstit parissa päivässä ja minua harmitti, kun jouduin odottamaan tuloksia kauhean pitkään. En tietenkään voinut julkaista ylijäämätekstejä blogissanie nnen kisan ratkeamista. Tulin harmikseni kilpailussa toiseksi. Parempi voitti. Sittemmin yksi lehti on kirjoituksistani maksanut; toinen taas oletti saavansa niitä ilmaiseksi. Kun on työskennellyt toimittajana, suhtautuu sellaiseen vähän nihkeästi. Kolumnistipesti olisi ihana.

Olen tarjonnut kirjoituksiani vaikka minne, saanut pakkeja ja kiitosta, aloittanut alusta ja tehnyt uudelleen. Olen kirjoittanut kaikkea ja kaikesta. Hyvä ajatus on kirjautunut aihioksi, jota sitten tarpeen tullen olen työstänyt kuin Legotaloa. Jossain vaiheessa teksti sitten löytää viimeisen silauksensa. Mieheni lukee tekstin. Toki osa teksteistä syntyy noin vain kuin itsestään. Joistain sinänsä hauskoista jutuista tulee vain todettua, että tämä on kirjoitettuna niin tylsä juttu, ettei tästä saa mitään hauskaa tai älyllistä. Ja julkista päiväkirjaa en ryhdy pitämään.

Olen äärimmäisen huono valokuvaaja enkä missään määrin visuaalinen ihminen. En näe kukkia enkä ymmärrä mitään väreistä. Pukeudun melkein aina mustaan. Siksi nojaan blogissani pelkästään tekstin varaan. Kuvia tänne alkoi ilmestyä vasta kolme vuotta sitten, kun Erica ja Alica Lilja innostuivat kuvaamaan minua ja Tinttiä. En voisi olla näille nuorille naisille kiitollisempi siitä, että ovat halunneet raahautua kuvaamaan keekotustani. He ovat mestareita kuvaamaan putoamisen hetkiä. Itse en osaa kuvata siinä vaiheessa, kun jotain odottamatonta alkaa tapahtua.

Viime aikoina minua on pyydetty kirjoittamaan Pädestä siten, miten se kehittyy ratsuna ja jopa odotettu, että raportoin kuulumisiamme perinteiseen blogityyliin. Olen hirveän pahoillani tätä toivovien uusien lukijoiden vuoksi, koska en tule muuttamaan kirjoitustyyliäni siihen suuntaan. Minulla ei valitettavasti ole tarvetta julkiselle päiväkirjalle. Kuten suurin osa keski-ikäisistä ratsastajista. ylianalysoin ja moitin ratsastustani oman talliporukan ja valmentajien kanssa tallilla. Sitä paitsi rustasin tekstejä viimeiset puolitoista vuotta ilman omaa hevosta. Miksi muuttaisin tyylini nyt? Tämän blogin kantava idea ei ole ollut tähänkään asti kilpaileminen, hevosen koulutus tai aktiivinen treenaus. Olisi surkuhupaisaa yrittää muuttaa tämä sellaiseksi

Monet tekstit siis saavat keskusteluista valmentajien ja muiden tuttujen kanssa tai hauskoista kuvista - kiitos teille kaikille! Tallitotuudet, joita Facebookissa on julkaistu lähes 80, sen sijaan syntyvät samalla tapaa, kuin miten standup-koomikot synnyttävät vitsejään: joskus ne ovat totta, mutta useimmiten ne vain voisivat olla totta. Totuus tai mahdollinen totuus kuitenkin naurattaa. Tällainen hiominen on osa kirjoittajan vapauttani ja juuri oikeanlainen tulokulma tekee tallitotuudesta hauskan. En osaa piirtää sarjakuvia. Voi kunpa osaisin.

Tekstini eivät ole kelvanneet lehtitaloille tai kustantajille, mutta ne kelpaavat joka kuukausi yli kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Juuri siksi minä aion jatkan tällä vanhalla linjalla. Paitsi jos keksin jonkun tosi hyvän uuden.

Minä olen 37-vuotias naimisissa oleva kahden lapsen äiti Espoosta. Minulla on päivätyö, hevonen ja toivottavasti hauskat jutut. Minua ei pidä ottaa vakavasti, koska en itsekään tee niin. Tämä nyt on tällaista lätinää totuuden siemenillä.

P.S. Tämä teksti tuli valmiiksi, koska minulta kysyttiin, miten tekstini syntyvät. Kaivoin esiin vanhan aihion. Vielä sittenkin meni aikaa, kunnes Katja viime viikolla kirjoitti kirjoittavansa kaiken rennosti ja lonkalta. 

torstai 7. heinäkuuta 2016

One size, fits no-one

En etsinyt meille perhehevosta. En usko, että löytyisi hevosta, joka soveltuisi kaikkeen, eli kilpailukäyttöön, alkeisratsuksi sekä talutusratsuksi. Tai jos löytyisi, sellainen ei sopisi lompakolleni, koska sellaisille olisi varmasti paljon kysyntää. Ostin Päden itsekkäästi itselleni harrastuskaveriksi enkä suunnitellut laittavani sen selkään muita perheenjäseniäni. Äiti ratsastaa nyt. Unelmat eivät kuole.

Pädessä on luonnollisesti ominaisuuksia, jotka teettävät minulle töitä. Ei se mikään mahdoton hevonen ole, mutta omapäinen ja rohkea. Sellaiset piirteet tuppaavat olemaan alkeistunnilla haitaksi, mutta kenttähevoselle ne ovat etu. Hevosen valinnassa pätee sama sääntö kuin puolisonvalinnassakin: täydellistä ei ole, mutta pitää yrittää löytää sellainen, jonka epätäydellisuuttä pystyy sietämään. Sitä paitsi aika moni etsii sellaista prinssiä, mihin omat rahkeet eivät ihan riitä. Entinen valmentajani tapasi sanoa, että harva saa ratsastaa unelmiensa hevosta. Siksi on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä on tarjolla.

Itsepäinen pässi ja hänen hevosensa.
Päde on siitä ihana, että kyllä se talutusratsuna toimii ja seistessään tallinkäytävällä lasten harjatatvana se on tosi rauhallinen. Olen ottanut tavaksi, että tytär saa parina päivänä viikossa ratsastaa minun jälkeeni. Homma toimii niin, että koko ratsastukseni ajan tytär kinuaa kentän laidalla "Äiti, joko nyt on mun vuoro? Joko se nyt kuuntelee sua? Joko mä saan? Miksi sä saat aina enemmän ja ensin?" Lisäksi vaaleanpunainen pikkuneiti vaihtaa aktiivisesti paikkaa koko ajan ja hyppii kentänlaidalla olevia esteitä. Keskittymisrajoitteisen hevosen kanssa tämä on hyvää harjoitusta ja hermoheikon äidin pinna venyy. Sekä hevonen että minä yritämme sulkea ulkomaailman pois ja keskittyä tekemään sitä, mitä olemme tekemässä. Olemme molemmat kyllä kehittyneet. Paitsi että on päiviä, jolloin ei paljoa naurata. Silloin sitä ajattelee, että moni saa puuronsa helpommalla.

Tyttärenni on ollut innokas tallikaveri. Se on tietysti sääli, ettei hänen voi antaa opetella hevosen käsittelyä Päden kanssa. Esimerkiksi taluttaminen ei onnistuisi Tinttihän seisoi kuin tatti, vaikka sen ympärille olisi kääritty serpentiiniä. Päde sanoo moikka ja lähtee menemään. "Jos ei kerta kukaan komenna, niin minä päätän varmaan sitten itse, minne mennään." Siinä se on tuon hevosen isoin haaste: kontrolli ja kuuliaisuus. Tai paremminkin niiden ruosteisuus.


Ei tehtävissä Päden kanssa.

En kuuna päivänä taluttaisi Pädeä lapsen kanssa.

Olen minä kuulkaa kisakalenteriakin jo vähän katsellut. Siihen tarkoitukseen Päde on hankittu enkä ollut hevoskaupoilla laisinkaan valmis ajattelemaan, että siitä lähtisin tinkimään. Pitää vain toivoa, että pysymme ehjinä. Sehän se tämän lajin kääntöpuoli aina on, että jotain voi tapahtua hevoselle, ratsastajalle tai molemmille. Siksi yritän olla ahnehtimatta kaikkea mahdollista vielä tälle kesälle. Päde on vasta 7-vuotias. Meillä on toivottavasti vielä paljon aikaa yhdessä. Sitä paitsi jos se tuosta aikuistuu, siitä voi tulla vielä näppärä ratsu lapsilleni, jotka ovat nyt vasta 3- ja 6-vuotiaita.

Tosin monet lupailevat, että suokit eivät aikuistu. Se taas tarkoittaa, että minä saan pitää sen kokonaan itse!

Päde vaaleanpunaisten pygmien käsittelyssä. Karsinassa se pyörii niin paljon, ettei lapsia voi päästää sinne harjaamaan,

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Finnderby-iloa koko perheen voimin

Ennen kuin lapseni syntyivät, ajattelin monien muiden lapsettomien tapaan, että kai lapsia voi kuljettaa mukana sinne, minne nyt ikinä sattuu olemaan menossa. Että ne pitää vain kasvattaa sellaisiksi. Esikoisen pikkuvauva-aika olikin aika helppoa. Oikeastaan esikoinen kulki mukana melkein joka paikkaan aika moitteettomasti kolme vuotta, kunnes toinen lapsi syntyi ja kaikki muuttui. Ei liene sattumaa, että avioerot tapahtuvat juurikin sen toisen lapsen jälkeen. Elämä muuttuu kaaokseksi, suorittamiseksi, kiireeksi ja väsymykseksi. Sanovat myös, että kolmas lapsi tehdään, jos liitossa on selviydytty kahden lapsen loukosta. Meillä on selvitty, mutta oikeasti: ei enää ikinä yhtään vauvaa ja vaipparallia.

Sivusta olen seurannut, miten toiset kuitenkin näyttävät onnistuvan kuljettamaan iloista ja kärsivällistä lapsilaumaa mukanaan yleisötapahtumissa. Mukulat syövät kaikkea ja viihtyvät. Minulla on aina mukanani kaksi kärsimätöntä lasta, joista pienempi järjestää useimmiten jonkun kohtauksen. Ei monta hetkeä hiljaa voi olla pikku pää... Voisin tietysti tehdä saman, kun viime Horse Show´ssa takanani istunut perhe, että pitäisin lapseni hiljaisina mm. elektronisten tablettien voimalla, mutta mielestäni ihmisen on parempi tylsistyä kuin muuttua tylsäksi. Tylsistymisestä en taas voi lapsiani moittia, koska minullakin on melkein joka paikassa tylsää. Vilkuilen kelloa ja haluan lähteä kotiin. Eniten maailmassa inhoan sitä, että joudun olemaan kiinni jonkun toisen aikatauluissa silloin, kun olen tekemässä jotain itselleni mielekästä juttua. Siksi hakeudun useimmiten harrastamaan yksin. Ja kun minulla on silloin tylsää, mietin, mitä voisin kirjoittaa.


Koska Ruuhkavuosiratsastaja on tänäkin vuonna Helsinki International Porche Horse Show´n yhteistyöblogi, sain ilokseni kutsun Finnderbyyn. Lapset oli kuitenkin otettava mukaan. Aamu alkoi sillä, että kuopus ei olisi halunut herätä. Oli liikaa valoa. Kolmevuotias raivosi auringolle, että laittakaa se pois päältä. Tästä voi tulla vain hyvä päivä, tuumimme, mutta rohkeasti matkaan.

Porche Horse Show´n kojun kupliva juoma sekä ihanat mansikat olivat kohdallani helmiä sioille. Kuopus halusi nähdä bussin ja esikoisen mielestä tilaisuus oli tylsä. Koska lähtö kotoa oli viivästynyt ja meille oli tullut hiukan kiire, lapset olivat nälkäisiä ja odottelun jälkeen kiljuva nälkä vaihtui pelkäksi kiljunnaksi. Täytyy kyllä kehua, että Finnderbyn ruokakojun ruokatarjonta oli oikein mieleinen: kanakastiketta ja riisiä sekä kahdenlaisia burgereita, 6,50€ annokselta. Kuusivuotiaan mielestä hampurilainen olikin yllättäen maailman paras ja minä mieheni jaoimme nyhtöpossburgerin, joita olimme tajunneet ostaa vain yhden, koska ajattelimme kummankin lapsen syövän mieluiten kanaa ja riisiä. Kuopus sai lopulta hänkin ruokailun käyntiin ja alkoi hymyillä. Tuntui, että koko ympäröivä maailma vihasi seuruettamme. Joukkoon saattoi mahtua muutama, joka ainoastaan sääli meitä ja ajatteli voitonriemuisesti, että onneksi meillä ei ole lapsia mukana, Joku lapseton tietysti ajatteli, että kasvattaisi varmasti omansa paremmin.

Päästyämme viimein katsomaan Mannerheimin kenttäkisaa ja vesiesteelle, lapsille tuli pissahätä.

Sanna Siltakorpi teki hattutempun ja pokkasi tämän vuoden SM-kullan Lucky Accordilla. Tässä ratsuna Bofey Bridge. Sanna Siltakorpi ratsasti luokassa kolmoisvoittoon.

Käveltyämme expoalueen läpi, ostimme lapsille keppihevoset. Kumpikin lapsista ilmoitti kepparinsa nimeksi Pähkinänsärkijä. Haaveilemani nimikyltti Pädelle jäi ostamatta, koska myyjällä ei käynyt kortti eikä pankkiautomaatteja näkynyt. Tiesittekö muuten, että Espoossa teekkareiden vappulehdenkin voi ostaa nykyisin millä tahansa kortilla?

Kotimatkalla esikoinen varmisti, että tullaanhan me ensi vuonnakin, koska oli kuulemma kivaa. Mietin, miltä minun mukavat lapsuuskesämuistoni ovat mahtaneet tuntua vanhemmistani.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...