keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Haluaisinko lapseni kirjoittavan hevosblogia?

Hevosten parissa on omaksuttu niin loistavasti mantra "kaikilla on vielä opittavaa, tässä ei tulla koskaan valmiiksi", että kaikki kokevat oikeudekseen arvostella kaikkia tästä osaamattomuudesta. Somekouluttaja sanoi neljä vuotta sitten, että muodin ja ruoan lisäksi hevoset ovat yksi suosituimpia blogiaiheita. En ikinä selvittänyt, mihin hän väitteensä perusti. Hevosblogeja kuitenkin on paljon ja kirjoittaminen kivaa.  Minä olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja ihan taatusti kirjoittaisin blogia, jos olisin 20 vuotta nuorempi. Lapseni en silti haluaisi kirjoittavan blogia. Viisi vuotta sitten olisin saattanut tosin olla eri mieltä.

Kaikkia nuoria somejulkisuus ei onneksi kiehdo. He ovat jopa tarkempia yksityisyydestään kuin vanhempansa, kiitos koulujen mediakasvatuksen. Omasta elämästä ja tekemisistä raportointi on sitä paitsi jo aika passeé ja tavallisen ihmisen tavallinen päivä on tylsä. Mielenkiintoisen ihmisen tavallinen päivä taas ei ole. Nuori haluaa yleensä olla sopivalla samankaltainen kuin kaikki muut ja oikealla tavalla erilainen. Se on osa kasvua, jolloin etsitään itse ja peilataan itse ystäviin siinä ympärillä. Yhdenkään kasvuvaiheessa olevan en soisi rakentavan identiteettiään sen varaan, mitä mieltä tuntemattomat hänestä ovat. Ja jos nuorella on ystävyyssuhteissaan vaikeuksia reaalimaailmassa, ikävät ihmiset löytävät hänen luokseen myös virtuaalimaailmassa. Pahinta ehkä on, että kun kiusaaminen 20 vuotta sitten päättyi koulupäivään, tänä päivänä se ei pääty ikinä.

Somejulkisuuteen ja sen sietämiseen ei ole olemassa minkäänlaista valmista toimintamallia, mutta yksi asia on varmaa: se saattaa olla hallitsematonta ja se satuttaa erityisesti sellaista nuorta mieltä, joka ei ole vielä kehittynyt ja kasvanut aikuiseksi. Kasvukehityksessa me olemme tietysti yksilöllisiä. Julkisuutta voi silti vain harvoin hallita. Yhdysvaltalainen psykologi Howard Gardner on sanonut, että internet on muuttanut ihmiskunnan sosiaalista koodistoa lopullisesti. Olemme tulleet röyhkeämmiksi, ilkeämmiksi ja ajattelemattomammiksi vain, koska voimme. Ihmiskunta on kautta aikain pystynyt tekemään kamalia asioita vain siksi, että niistä ei ole ollut vaaraa jäädä kiinni. "Omissa kuplissaan marinoituneiden keskustelijoiden päätä ei käännä parhainkaan retoriikka", kirjoitti toimittaja Tuomo Tamminen Helsingin Sanomissa vuosi sitten. Tutkimukset osoittavat, että nimenomaan negatiivinen kommentointi on polttoainetta, joka pitää nettikeskusteluketjut pystyssä. Jokainen meistä kaipaa huomiota ja samanmielisten seuraa. En haluaisi lapseni olevan pelkkää nuoruuden tietämättömyyttään se, joka antaa ilkeilyyn kimmokkeen.

Ne vanhemmat, jotka itse ovat hevosihmisiä, tietävät, että kaikki lukevat jossain vaiheessa hevostalli.nettiä. Hevospiirien ulkopuolelta tulevat vanhemmat taas eivät tiedä, että kun heidän lapsensa klikkaa itsensä tuolle sivustolle, hän ei ole pelkästään hepppasivustolla. Kyseessa on yksi harvoista nettisivustoista, jolla toisen paikassa lapset kysyvät, ovatko liian läskejä ratsastamaan ponilla ollessaan 148cm/38kg ja kulman takana aikuiset keskustelevat peppuseksistä ja pettämisestä, eikä rekisteröitymistä vaadi kukaan. Liikkuminen sivustojen välillä on täysin vapaata. Tällä samalla sivustolla ruoditaan jokaisen hevospiireissä nimeltä tunnetun ihmisen osaaminen ja osaamattomuus ikään katsomatta. Aikuiset ja nuoret aikuiset haukkuvat siellä myös täysin häpeilemättä kilpailuissa ratsastaneiden ratsastustaitoa. Myös lasten. Ja he voivat tehdä sen nimettöminä. Joku voi halutessaan ylläpitää ikävää keskustelua yksin vaihtamalla nimimerkkiä. Nyt kun puhutaan niinkin paljon vihapuheesta ja sen hillitsemisestä, toivoisin rekisteröitymispakkoa myös ht.nettiin. Mutta kaikenlaista saa toivoa. Olen itse asiassa häpeäkseni tehnyt juuri sen, minkä takia viime viikolla useilla paikakunnilla mieltä osoitettiin: en lue sivustoja, joten katson poispäin ja ummistan silmäni.

Mutta takaisin otsikkoon. Haluaisinko lapseni kirjoittavan ratsastuksen opettelemisesta ja päätyvän keskustelunaiheeksi nettisivustolle? En. Entä jos hän tekisi niin kielloistani ja varoituksistani huolimatta? Silloin haluaisin lukea blogia. Jos lapseni alkaisi vaikuttaa ahdistuneelta, puhuisin hänen kanssaan ja jos hän ei suostuisi kuuntelemaan minua, olisin yhteydessä koulupsykologiin tai koulukuraattoriin. Yhdenkään kasvuvaiheessa olevan ei pitäisi joutua rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä mieltä tuntemattomat ihmiset hänestä ovat, koska netissä mielipiteensä ilmaisuvapaus on sellaisellakin ihmisellä, joka ei sitä ansaitsisi. En voi muuttaa maailmaa, mutta haluan suojella lastani siltä niin pitkään kuin mahdollista.

Lue Helsingin Sanomien tänä aamuna ilmestynyt juttu nettikiusaamisesta otsikolla "Läski joka rääkkää hevostaan" 



Kenttäpostia 4

Kun minut alkukesästä tuotiin tänne etulinjaan, minä olin vähän epäluuloinen. Kutsuntatarkastuksessa ne iskivät minuun piikin ja minulta meni hetkeksi taju. Kun siitä sitten tokenin, yrittivät saada minua taas autoon. Siinä vaiheessa vähän päätin näyttää, mistä pulu kusee etenkin kun se yksi ivasi, kuinka olen jästipää ja että rotuni edustajille pitäisi opettaa yleisiä käytöstapoja. Minä sitten ihan läpällä nykäisin ja juoksin hetken siellä raviradan varikolla itsekseni, että äläpäs hauku. Tuo nainen oli minulle sitten aika vihainen. Ei riittänyt sillä huumorintaju, vaikka minusta se oli aika hauskaakin. Se haki jotain kättä pidempää johon minä sitten totesin, että pikkasen nyt naamaa iloisemmaksi nainen; kyllä minä autoon osaan mennä. Kyllä miehen vähän pitää irrotella ennen palvelukseen astumista!

Mutta tehän tiedätte, että minä olen huumorimiehiä. Kun vähän heittää vitsiä, niin sillä saa kaikenlaisia pieniä etuja. Esimerkiksi kun tuossa taannoin vähän karkasin ja maistoin jotain erikoisen pahaa syömistä, ne tulivat kiitokseksi vielä iltamyöhälläkin minua juottamaan lämpimällä lesevedellä. Suosittelen tällaisia kokeiluita kaikille, joilla vain on mahdollisuus pikkaisen säikäyttää niitä omia ihmisia. Riittää, että maistaa. Että saikal´ vaan, pojat! Jokahine tuntekoo pakkiise! Koskaa ei tiijä millo taas lähetää.

Olen silmä kovana tässä jo monta kuukautta katsellut, miten tuo oma ihminen lähtee tallilta pois. Se reppana luulee, että ikävöin sitä kun kuljen aitauksen laitaa sen autoa tarkkaillen. Oikeasti yritän tarkkailla, miten se peruuttaa. Kaverit kertoivat, että se on kertaalleen joskus viime vuonna peruuttanut kaivonkantta päin. Voi pojat, se olisi hauska nähdä uudelleen!

Etelärintamalta ei mitään muuta uutta kuin se, että minulla on uusi kaveri. Se on kutistunut suomenhevonen, mutta sillä on ihan valtava ego. Hauska mies kaiken kaikkiaan.

Kuva: Zelda Rantala

maanantai 26. syyskuuta 2016

Päheät varusteet

Seurasin ratsastuskoulun estevalmennusta. Muistan omasta lapsuudesta, että oli muuten valtavan hieno ylennyt päästä valmennukseen. Se ei ollut ratsastustunti. Se oli valmennusta. Valmentaja tuli muualta. Se oli joko Håkan Wahlman tai Pekka Larsen. Hienoja ruotsinkielisiä nimiä. Menin ja nolasin itseni ensimmäisessä estevalmennuksessa, kun halusin näyttää, mitä osaan. Onneksi oli 90-luku eikä kukaan kirjoittanut 13-vuotiaan minäni suuruudenkuvitelmista nettiin, vaan sain niellä haavani ihan yksin ja kasvaa sen yli.

Nyt vuonna 2016 ratsastuskoulun estevalmennuksessa kiinnitin huomiota yhden ratsukon muotijalustimiin. Ratsastuskouluhevosella 300 euron jalustimet, varjele sentään! Mutta ne ovatkin kuulemma tänä päivänä ihan samanlaista omaa varustetta kuin saappaat, kypärät ja turvaliivit. Vähän hämmästyin.

Mietin, milloinkohan mukaan tulevat omat suitset ja satulat? Tai no, kyllä jo muinaisella 90-luvulla sille omalle ratsastuskoulun kisahevoselle saatettiin ostaa kisahuopa ja -päitset, jos vanhemmat vain antoivat siihen luvan. Ratsuttajat kulkivat tallilta toiselle ikioman satulansa kanssa ja iskivät sen hevosen kuin hevosen selkään. Tänä päivänä moista ei tapahdu. Tuskinpa ratsastuskoululainenkaan saisi omaa satulaa ratsulleen tuoda. Maailma muuttuu siinäkin, että tänä päivänä lapsi saa viedä päiväkotiin oman lelun. 80-luvun lapselle se tuli järkytyksenä, koska luulin, että päiväkodissa leikitään päiväkodin leluilla eikä vertailla, kenellä joulupukki toi hienoimman vehkeen ja vermeen. "Mutta äiti kun Jessikallakin on..."

300 euron jalustimet voi tietysti perustella turvavarusteena ja siten oman turvallisuuden lisäämisellä, mutta jännältä se silti tuntuu. Olisipa itselläkin varaa moisiin. Tällä hetkellä haaveilen koulusatulasta. 300 euron jalustimet olisivat ehkä kolmannes sen hinnasta. Kun turvallisuutta perustelee vain omalle rahapussilleen, sitä joutuu ajattelemaan asioita toiseltakin näkökantilta.

Minulla on käytössä Tintille aikoinaan käytettyä ostetut turvajalustimet, Päden mustassa satulassa on itse asiassa myös nämä ruskeat jalustinhihnat.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Käännetty takki

Olen muuttanut mieleni elämäni aikana monta kertaa. En ole koskaan ollut mitenkään aateorientoitunut, joten ehkä siksi on helppo hehkuttaa. Kun esikoinen oli vauva, hän ei tuntunut nukkuvan päiväunia ollenkaan. Olin varma, ettei se nukahda. Sisareni tuli paikalle ja hytkytti vauvan vaunuissa uneen. Siellä se sitten nukkui. Ja vaikka miten pelkäsin, se oppi nukkumaan myös paikallaan olevissa vaunuissa kentän laidalla. Muutin mieleni, koska en alkuun tiennyt, miten olisi pitänyt toimia. kun pääsin tiedon äärelle, olin valmis muutokseen.

On ihan selvää, että koko lähipiiri oli käynyt kiivastakin keskustelua selkäni takana siitä, miten minut saataisiin ymmärtämään, että kaikki vauvat nukkuvat. Kun sitten vihdoin vauva nukkui ja minun elämäni helpotti, sain onneksi olla iloinen lähipiirin kanssa tästä asiasta. Kukaan ei hyppinyt tasajalkaa ja ilkkunut, että mitäs me sanottiin koko ajan, kyllä se nukkuu, olit vain niin tyhmä, ettet tajunnut. Sellaista kuitenkin kuulee tapahtuvan. On hyvä kysymys, mitä hyötyä siitä kellekään on?

Nainen hankki koiran, jonka käsittelyyn hänellä ei ollut valmiuksia ja joka sattui olemaan hankalaluonteinen. Koirasta tuli muiden mielestä pelottava. Kaikki koiran tunteneet puhuivat selän takana ja naamaa vastenkin, että tuolle pitää tehdä jotain. Lopulta koira lopetettiin sairauden takia, Kun nainen hankki myöhemmin uuden koiran, hän päätti kouluttaa sen kunnolla ja paneutui kaikkeen mahdolliseen TOKO-BIS-SERTI-YMS- juttuihin. Koirasta tuli upeasti käsitelty. Silti joku keksi ivata, että jaahas, piti sitten mennä ja pilata yksi koira, että ymmärsi kouluttaa toisen kunnolla.

Miksi me olemme tällaisia? Miksei oppiminen ja virheiden korjaaminen ole pelkästään iloinen asia kaikille? Miksi mielensä muuttaneita ihmisiä haukutaan takinkääntäjiksi? Eikö ole kuitenkin parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä?

Ei pidä antaa hevosen syödä sieltä, mistä sen pitää kohta hypätä. Kuva: Erica Lilja

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ratsastussaappaat CSI

Ostin vuosi sitten alennusmyynnistä seitsemälläkympillä ratsastussaappaat. En povannut saappaille kovin pitkää ikää, mutta itse asiassa juuri ne kohdat, joiden pelkäsin hajoavan, ovat kestäneet. Ongelmia on ollut lähinnä toisen saappaan vetoketjun ja toisen saappaan nepparin kanssa. Talvella ne eivät tietysti olleet käytössä ollenkaan, koska niihin ei mahdu lämmin sukka.

Upouudet kesäkuussa 2015

Kuukautta myöhemmin.
Tykkään näistä saappaista, vaikka en kauheasti pidäkään niiden väristä. Haluaisin samanlaiset mustat, mutta sellaisia ei tunnu löytyvän. Saappaan pitäisi olla nauhaton ja pyöreäkärkinen. Parasta tietysti olisi, jos saisin jostain saappaat, jotka joku muu olisi käyttänyt minulle valmiiksi. Siis sellaiset old school- saappaat.

Tismalleen vuosi sitten olin kuvannut Facebookiin saappaani. Kuvasaatteessa luki, että olen kulumien perusteella oikeakätinen, mutta ilmeisesti vasenjalkainen. Kulumajäljistä näkee, mitä tarkoitan.

Saappaat näyttivät 19.9.2015 tältä

Nyt vuotta myöhemmin sormeni menee läpi saappaiden jouston kohdalta. Vasemman jalan saappaasta on irronnut nilkkaläpän neppari sekä saappaan ulkosyrjässä oleva pieni metallimerkki sen seurauksena, että ratsastin puun ohi maastossa vähän liian läheltä. Tämän lisäksi saappaat ovat kuluneet todella erikoisesti. Alla olevassa kuvassa vasemman jalan saapas on sattumalta asettunut asentoon, josta tulee väkisin mieleen, että leveän hankausjäljen on saanut aikaan jalustinhihna. Oikean jalan saappaassa moista ei ole tapahtunut. Mutta miksi vain vasemmalle? Miten irrallaan minä roikun hevosesta juuri vasemmalla jalalla, kun se noin pääsee heilumaan?

Mielenkiintoista, tosin ehkä vain minusta. Sisäinen rikospaikkatutkijani on herännyt. Missä vasen jalkani oli, kun oikea oli töissä? Voiko kukaan todistaa? Entä saadaanko syyllistä ikinä kiinni? Jalustinhihna on kunnossa. Hevosta ei satutettu saappaita käytettäessä.

19.9.2016

maanantai 19. syyskuuta 2016

Yy, kaa, koo - HONKA!

Tyttäreni aloitti koripallon. Jo aivan ensimmäiset treenit päätettiin yhteishuutoon. Tytöt seisoivat ringissä ja laittoivat kukin yhden käden ringin keskelle. Laskettiin kolmeen ja heilautettiin kädet ilmaan ja huudettiin joukkueen nimi. Tytöt olivat riemuissaan. Eksklusiivisuuden kokemus oli syntynyt. Muut ovat muita, me ollaan me.

En ole juurikaan harrastanut joukkuelajeja, ellei orkesterissa soittamista sellaiseksi lasketa. Lukioikäisenä Lappeenrannan musiikkiopiston puhallinorkesteri oli merkittävä viiteryhmä, mutta tuskin samalla tapaa joukkuehenkeä herättävä kuin urheilujoukkueessa pelaaminen. Orkesterilla ei ole vastustajia eikä näin ollen ketään, joka pitäisi voittaa. Edes soittajien kesken ei ollut kilpailua. Tiedettiin, ketkä tähtäsivät ammattilaisiksi ja harjoittelivat enemmän. En muista koskaan törmänneeni kateuteen. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut harjoitella samoja soolo-osuuksia kuin toisen oboistin, joka päätyi sittemmin musiikkialan ammattilaiseksi. Usein olimme kyllä näreissämme, kun trumpetistit eivät viitsineet treenata stemmojaan. Vaikuttihan se Finlandiaan aika lailla.

Me olimme silti porukka, joka meni yhteistä tavoitetta kohti. Kaipaisin kovasti samanlaista me-henkeä myös ratsastukseen, sillä yleensä tämän lajin harrastajia kuulee vain haukuttavan. Meistä kukaan ei tietysti ole koskaan itse mielestään pahanilmanlintu, vaan ne on ne kateelliset mystiset muut (onko niitä?). Olemme järjestään asennoituneita siihen, että ratsastuskulttuuri on läpimätä ja ihmiset kateellisia ja ilkeitä. Siis ne muut. Yksi joukkuehengen vaalimista hankaloittava tekijä on toki se, että samalla tallilla ihmiset harrastavat niin eri tasoilla. Ei lähdetä yhdessä kisoihin ja kilpailla joukkueena, vaan jos kilpaillaan, kilpaillaan aina enemmän tai vähemmän toisia vastaan. Miksei kilpailtaisi toisten kanssa? Ja onko sillä väliä, kuka on junnu, kuka sennu ja kuka täti? Miksi meidän pitää lokeroida. Hevosethan meitä kaikkia yhdistävät. Onko missään muussa harrastuksessa samanlaista? Pitäisikö lapseni luopua juuri syntyneestä koripalloilijan identiteetistään vain siksi, että hän on harrastanut lajia kaksi viikkoa eikä ole ammattilainen? Ei, kyllä hän saa itseään kutsua koripallon pelaajaksi. Hän ei ole lapsikoripalloilija. Ei hänen isänsäkään kutsu itseään setäpalloilijaksi. Koripallo yhdistää.

Jos tuntuu, että omassa tallikulttuurissa olisi tilaa entistäkin paremmalle meinigille, sille voi jokainen tehdä jotain. Ei vain ne "muut". Maanantain kunniaksi haastan teistä jokaisen kasvattamaan oman tallinne joukkuehenkeä niin, että se ei jää vain yhdeksi kerraksi vaan tulee tavaksi. Hyvä kiertää ennemmin tai myöhemmin takaisin. Kehu ratsastuskaverin istuntaa. Ihaile toisen pullaponia söpöksi. Onnittele kisatuloksesta oli kisa ollut mikä tahansa. Lohduta pieleen menneestä kisasta. Ei kaikkien päivä voi olla juuri tänään.

Sano ihmisille, mitä he haluavat kuulla. Yhtäkkiä yy-kaa-koo teillä voi olla entistä parempi joukkue.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kaiken se kestää

Yhteistyössä Joe Blasco

Jo toistamiseen paistoi aurinko risukasaan! HIHS-yhteistyön tiimoilta minua pyydettiin Joe Blascon koekaniiniksi. Päätettiin toteuttaa meikki, joka kestäisi  kasvoilla maailmanlopun olosuhteet eli yksipäiväisen kenttäkisan. Valitettavasti kenttäkisat eivät osaltani tänä kesänä sitten toteutuneetkaan, mutta pyrin tekemään olosuhteet mahdollisimman autenttisiksi. Ensimmäinen meikkiajankohta jouduttiin perumaan, koska Päde lähti retkilleen. Toinen kerta toden sanoi ja säätila oli kuin kenttäkilpailu: koko aamupäivän ajan satoi kaatamalla vettä ja illalla päälle laskeutui hiostava auringonpaiste. Täydellinen sää testata säänkestäväksi mainostettua meikkiä. Minä tietysti olen luonnostaan loistava testijänis, koska en jaksa lisäillä meikkiä muutenkaan. Olen tässä asiassa vähän vetelä: kiinnostaisi tavallaan olla siistimmän näköinen, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vaivautuisin tekemään asialle mitään kesken päivän.

Testimeikissä homman salaisuus oli kasvoille ennen meikkiä levitettävä Joe Blasco Instant Youth Activator. Reilun viidenkympin hintainen rasva kiinnittää meikin iholle niin, että skeptikkokin on äimän käkenä. En tiedä, onko ihoni nyt yhtään sileämpi (purkki kyllä lupaa), mutta tästä tuotteesta tykkäsin. Kun päälle laitetaan perinteinen Joe Blascon ultra base -meikkivoide, lopputulos kestää. Tämä meikkivoide on niin peittävää, että sen kanssa saa olla varovainen: kun nuori laittaa sitä liikaa, hän näyttää teatterimaskeeratuilta ja kun vanheneva nainen laittaa sitä liikaa, hän taas näyttää entistä ryppyisemmältä. Tuotteeseen kannattaa ehdottomasti tutustua myyjän luona, joka auttaa valitsemaan oikean värisävyn. Blascon tuotteissa on paljon pigmenttiä, joten peittävyys on varmaa, mutta samalla myös kasvaa riski laittaa liian paksu kerros. Lopputulos on molemmissa tapauksissa ihan kamala. Meikillä saa kyllä sekä rypyt että finnit piiloon, mutta sitä pitää harjoitella. Puuteria tarvitaan hämmentävän vähän. Olen käyttänyt tätä meikkivoidetta todella kauan ja purkki kestää oikein käytettynä melkein vuoden päivittäisessä käytössä.

Kokeilemani silmänrajausväri toimii myös kulmakarvavärinä ja purkki kestää ehkä koko loppuelämäni ajan tai paremminkin kunnes hävitän sen. Jos haluaisin, saisin tehtyä sillä trendikkäät smokey eyes -silmät, mutta en osaa. Luomivärien ja korostusvärin kanssa silmämeikki kuitenkin saadaan kestämään. Kaiken taustalla on alussa mainitsemani nuoruusseerumi. Ah. En näytä päivääkään yli 37-vuotiaalta!

Ja sitten, katso kuvat juuri meikin jälkeen ja illalla ratsastusten ja kaiken hikoilemisen jälkeen. Minusta meikki kesti aika hyvin. Kukaan tuskin kuvittelee, että mitään meikkiä on tarkoitettu hikoilemiseen ja urheilemiseen, mutta tämän kanssa on sentään mahdollisuus yrittää.

Alla vielä Blascon HIHS-tarjous, joka on voimassa syyskuun loppuun saakka. Suosittelen lämpimästi myös Moisturizing Mask-naamiota. Sitä testasin vuosi sitten ja sillä saa poskesta pehmeän kuin vauvan peppu. Puhtaana.

Klo 12.00 Mannerheimintie, Helsinki. Vesisade. Edessä kävely Iso-Roballe ilman sateenvarjoa. Tietenkin.

Klo 18.00 Nuuksio, Espoo. Meikki on kestänyt vesisateen, hikiset bussit ja peruskotiaskareita. Huulipunan söin jo pois ja kypärä peittää opettajan otsajuonteet.

Klo 20.00 tallilta lähdettäessä. Ratsastus vähensi juonteiden määrää. Tai valaistus.
Vertailun vuoksi kuva ratsastuksen jälkeen päivänä, jolloin en laittanut meikkiä laisinkaan.
Pädekään ei kammannut tukkaansa.

Samoilla meikeillä itse maalaten. Valovärit tekevät ihmeitä.

Alekoodi voimassa osoitteessa joeblasco.fi syyskuun 2016 loppuun asti!



Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...