keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kenttäpostia 18: paljastuksia

Heippa vaan ja hyvää uutta vuotta!

Tästä onkin tulossa hyvä vuosi. Viime vuosi meni ihan pieleen kun ihminen oli koko ajan saikulla. Emme myöskää yrityksistä huolimatta onnistuneet laihduttamaan sitä. Loukkaantumiset lihottivat sitä entisestään. Moni voisi sanoa, että voiko se muka olla niin vaikeaa, mutta yritäpä laihduttaa melkein nelikymppinen suomalaisnainen! Ei oo helppoa! Se lihoo ihan pelkästään siitä, että se ajattelee ruokaa! Se kuulkaa ajattelee sitä ihan koko ajan.

Tosiaan juuri kun olimme saamassa viime vuoden kisakautta hyvään vauhtiin, nainen meni kierimään jalkoihini trailerin lastauslaiturilla. No rikkihän se siitä meni. Päästiin starttaamaan, mutta eihän siitä mitään priimasuoritusta tullut. Ihminen oli huonossa terässä maaston lähdettäessä ja oksensikin. Oli tietysti virhe startata siinä kunnossa. Minäkään en ollut siellä ollut ennen ja jäin tavallaan ihan yksin suorittamaan rataa. Syksyllä kävimme samalla radalla treenaamassa uudelleen ja silloin se valopää ratsasti sillä tavalla puuta päin, että siltä meni varvas. Olisihan minun pitänyt enemmän sitä puuta väistää, mutta kun se on lihonut, niin en osannut arvoida.



Minulla on itsellänikin ollut pieniä vammoja, mutta ei mitään sellaista, mistä mies ei selviäisi. Lokakuussa kävi niin, että vatsani tuli vähän kipeäksi. Kun tuo nainen aina välillä istuskelee karsinani lattialla (en tiedä miksi), niin kävin siihen sitten pitkäkseni sen viereen kun ajattelin, että jospa se pitkällään helpottaisi. Ihminen sanoisi tähän, että eihän siitä lepohetkestä tullut "lasta eikä paskaakaan". Siitä se sai sätkyn ja haki trailerin ja vei minut lääkäriin. Minä pihassa sanoin, että jumalauta, en minä nyt niin kipeä ole! Tunnin pistin hanttiin, mutta jouduin lääkärin enkä kuollut, mutta viikkoon eivät antaneet ruokaa ja työnsivät letkun nenään. Onneksi alkoi vatsa taas toimia. Ne ajoivat myös kylkeni paljaiksi, joten olen joutunut ulkoilemaan takki päällä. Noloa.

Nainen kun aina paljastelee minusta kaikkea, niin ajattelin vähän kertoa teille sen puuhista. Se piereskelee ja röyhtäilee. Olen sanonut, että miettisi, mitä syö. Että sen täytyy olla jotain sisäistä. Luulen kuitenkin välillä, että se tekee ihan tahallaan säikäytelläkseen minua. Nenänsä se niistää joskus hanskaan ja joskus turistaa ihan vain maahan, jos ollaan lenkillä. Ja jos se oikein kovin keskittyy suoritukseen, se saattaa sitä ennen oksentaa. Ja miksei osaa ottaa nenäliinaa mukaan! Ja muut hienot ihmiset katsovat, että "tuolta se tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy, tuonne menee ja ähkyy". Niistää, röyhtäilee ja ähkyy. **

Kerran kuulin sen kertovan jollekin, että se on edellisen hevosensa kanssa joutunut käymään puskapissalla kesken lenkin. Silloin se oli kuulemma kantavana. Nyt se ei kuulemma aio enää ikinä olla. Ihan hyvä. Jospa tästä kisakaudesta tulisi hyvä kausi.

Itsehän olen tietysti hoikka kuin mikä, vaikka joku joskus nauroikin, että ihmiset alkavat aika helposti muistuttaa hevosiaan. Jaanpa teille vain tämän videon, jotta ymmärrätte totuuden.


Päde



**Lainaus Jorma Eton runosta Suomalainen

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hirvivaara

Tintti oli turvallinen maastokaveri, mutta saaliseläimenä sekin sai välillä melkoisia säpsyjä. Kerran jos toisenkin sain tuntea satulan läpi sen hakkaavan sydämen. Yksi merkittävimpiä näistä kerroista oli syystalvella 2009, kun ohitsemme rynnisteli hirvilauma. Ei Tintti pakoon lähtenyt, mutta voi taivas, miten se HUUSI ISOILLA KIRJAIMILLA. Olin raskaana, joten koin turvallisimmaksi tulla satulasta alas ja taluttaa. Se oli Tintin kanssa ihan tavallista toimintaa. En luottanut itseeni ratsastajana, mutta luotin Tintin käsiteltävyyteen maasta käsin. Se ei ollut karkulainen, vaan ennemminkin seisoi tarvittarssa vaikka serpentiiniin käärittynä, kun koki olevansa kiinni.



Ihmisillä on hevosten maastakäsittelystä kahtalaisia mielipiteitä: toisten mielestä hevonen hallitaan aina parhaiten selästä käsin, kun taas toisten mielestä hevosta kannattaa tarvittaessa taluttaa. Se, kumpaa mieltä henkilö on, riippuu tietysti hänen kokemuspohjastaan ja siitä, missä hänen oma mukavuusalueensa on. Jokainen haluaa hallita ratsunsa.

Tällä viikolla bongasimme metsässä hirviä. Se on ihan tavallista, että niitä kohdataan iltahämärissä. Peurat ovat sillä tavalla pieniä, etteivät ne herätä hevosissa ihan alkujärkytysten jälkeen kummempia tunteita, mutta hirvi saa yleensä sydämen tykyttämään. Paitsi Pädellä. Sen satulan läpi ei tunnu mitään. Se ei silti tarkoita, etteikö se voisi olla ihan järkyttävän jännittynyt tuijottaessaan metsään. Jos olisin osannut tulkita sen jännittyneisyyttä kesällä 2016 samalla tavoin kuin nykyisin, se tuskin olisi päässyt yllättämään minua käännöksellään ja kadonnut mustikkaretkilleen sen jälkeen, kun olin tippunut ja yrittänyt turhaan roikkua ohjissa.

Jos joskus Tintiltä maastossa jalkauduinkin, ohjista kiinni pitäminen pysäytti hevosen saman tien. Päde on luonteeltaan hyvin toisenlainen ja sille pakotilanteen ainoa oikea pidäte tulee selästä käsin. Olen leikkisästi naureskellut, että se ritarillisesti pelastaa vain itsensä. Luulen, että mustikkaretkellään se vain jossain vaiheessa tajusi, että ei hitto, se nainen ei olekaan enää mukana. Mihinköhän se jäi? Siksi olen aina katsonut parhaaksi, että pysyttelen sen selässä, koska sieltä hallitsen sen reaktiot parhaiten.

Mitenkäs nuo tämän viikon hirvet sitten? Hevoset pysyivät melkoisen rauhallisina ja tuijottivat metsään. Tilanteesta poistuessamme pakoreaktio tuli kummallekin ratsulle päälle, mikä on saalieläimelle ihan luonnollista. Sitä energiaa en olisi mitenkään hallinnut maasta käsin. Minulla on tähän nykyiseen hevoseeni eniten valtaa, kun istun sen selässä, sillä silloin se pysyy tilanteessa minun kanssani. Ja kun pidän sen kanssani, se rauhoittuu nopeiten.

Mikä ikinä hevosenkäsittelyratkaisuista on turvallisin, sitä pitää käyttää.


perjantai 1. joulukuuta 2017

Suomessa on oltava ammattilainen

Selailin huvikseni Sweden Horse Show´n nettisivuja. Kiinnitin huomioni osioon, jossa oli mahdollisuus lähettää kysymyksiä eläinlääkärille. Yhtäkkiä minulle kirkastui jotain suomalaisesta hevosurheilusta ja hevosharrastamisesta: täällä ei saa olla amatööri. Täällä pitää tietää kaikki, sillä kysyjille nauretaan.

Ei se nyt tietenkään johdu yhdestä SIHS-sivulla olleesta kyselystä. Ei asia korjaannut sillä, että HIHS laittaisi sivuilleen vastaavanlaisen mahdollisuuden kysyä elänlääkäriltä. Kyllä Suomessakin on yritetty, mutta valitettavasti kaikenlainen yritys kansanomaistaa hevosurheilua saa osakseen vastustusta. Suomalaiseen on iskostettu, että hevoset ovat rikkaiden ja ammattilaisten laji. Ja koska meistä vain harva on rikas ja amamttilainen, jäljelle jää vain alemmuudentunto. En ole tavannut hevosihmistä, joka ei vähättelisi ratsastustaitoaan tai hevososaamistaan.

Se on kuitenkin vähän kaksiteräinen miekka. Koska ihminen haluaa olla parempi, hän vertaa itseään johonkin (ammattilaiseen yleensä) ja sanoo, ettei ole yhtä hyvä. Samalla hän jollain tasolla haluaa tehdä selväksi, etteivät muutkaan ole. Ja auta armias, jos joku muka luulee olevansa! Sille täytyy sanoa, ettei se ole! EI alemmuudessa ole kiva rypeä yksin! Kaikki mukaan. Ollaan kaikki paskoja! Ja mikä riemu, kun joku on itseä paskempi!

"Kyllä luulis tietävän tuonkin, kun kerta hevosen ostaa."
"Luulin, että noilla ratsastusvuosilla olisi edes vähän parempi!"
"Miksi kisata tuollaista luokkaa, kun ei selvästi osaa?"
"Noloa mennä napsimaan tikkarit lastein suista."

Inhoan stereotypisointia, mutta olen silti sitä mieltä, että hevosharrastamisen tapa on meillä hirvittävän masentava, toisia arvosteleva ja kyttäävä. Kukaan ei kenenkään mielestä osaa yhtään mitään, ei oikeastaan edes ammattilaiset, jotka vain luulevat olevansa ammattilaisia, koska eihän hevoskouluissa opi mitään.  Aika luterilaista ja aika körttiä: syntisiä olemme kaikki. Eron kristillisyyteen tekee kuitenkin armon täydellinen puuttuminen. Me vain hoemme, että emme tule koskaan paremmiksi.

Vähän kuin sanoisimme, että menemme kaikki suoraan helvettiin. Se on masentavaa. En halua itse elää niin.

Naurettavaa. Noloa. Rääkkäystä. Hevonen menee hukkaan. Räpellystä. Ei rahalla saa kaikkea.Ylipainoa. Ylpeyttä.
 Varmasti olet joskus jonkun suusta näitä kuullut, ehkä sanonut itsekin?




keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Kakkia ja kärpäsiä - Kysy sinä, Ruuhkis vastaa

Ciao ja Tsau Ruuhkis! 
SOS, LOL, OMG, WTF. Kävin eilen lasta viemässä ponikerhoon ja sit siinä kävi jotenki niin että mulla on ens maanantaina ratsastustunti. Mitä v****a mä sit teen jos musta tulee hevoshullu keski-ikäinen tanttara?!
Nimim: En halua olla hullu -80

Hei tuleva hullu!
Kiitos kysymyksestäsi, tämä askarruttaa tosi monen pian nelikymppisen mieltä. Jos on jano, pitää mennä baariin ja jos tekee mieli hevostella, käännytään hevosihmisten puoleen. Yleensä homma toimii seuraavasti: ensin heppastelet vähän ja sitten heppastelet vähän enemmän. Kun pääset siihen pisteeseen, että puhut vain hevosista, katoaa ne kaverit, jotka eivät jaksa kuunnella. Pian menee rahat, niin omat kuin miehen ja lapsilisät voi suoraan budjetoida heppailuun. Haiset paskalle, mutta olet onnellinen. Toivottavasti mies jaksaa. Onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa (ja hevosen).

*********************************************************************


Tällä palstalla Ruuhkis vastaa yli 30-vuotiaiden hevoselämää askarruttaviin kysymyksiin. Mitä tehdä, kun mies ei erota pinteliä kyntelistä? Häiritseekö nuorison puberteetti, valvottaako uhmaikä vai kuumat aallot?  Kysy rohkeasti ja omalla vastuulla. Taustalla yli vuosikymmen kokemusta teinien paimentamisesta ja vähän vähemmän oman katraan kasvattamisesta sekä siitä, miten kaikki rahat kuitenkin kuluu hevosiin. Oho. 
Yhteydenotot: ruuhkavuosiratsastaja (at) gmail.com

tiistai 28. marraskuuta 2017

Kenttäpostia 17: vieraita

No hei!

Minulla kävi viime viikonloppuna vieraita. Jotenkin huvitti tuon naisen hössötys. Se sanoi monta kertaa, että muista sitten käyttäytyä ja olla eduksesi. Ihmettelin jo, että kuninkaallistako täällä odotellaan, mutta tulikin pitkäjalkainen nainen. Täytyy tunnustaa, etten tiennyt niin pitkäjalkaisia olevan olemassakaan. Omani on tuollainen, jolla jalat on upotettu vähän syvemmälle persiiseen ja jolle toiset vähän nauravat joskus. Yleensä olen vain sanonut, että ne ovat rotuominaisuuksia ja kyllä se lopulta suorittaa tuolla omalla tasollaan ihan yhtä hyvin kuin joku toisenkin rotuinen. Olisi vain ehkä vähän epäreilua laittaa se tanssimaan samaan aikaan ballerinojen kanssa. 

No, vieras tuli ja sanoi, että onpa hauska tavata minut eikä vain etsiä minua. Sanoin kohteliaasti, että sama juttu, vaikka en ollut häntä koskaan mistään etsinyt. Vieras höpötti sillä tavalla tutusti niin kuin tuon ikäiset nyt tapaavat. Mutta voi taivas, minä ihan häkellyin, kun se nousi selkään. Hyvä ettei se kietonut kinttujaan ihan kokonaan ympärilleni! Se otti sellaisen syliotteen, että en minä sitten muuta kuin kuljin nätisti, koska ei niiden jalkojen ohi mihinkään päässyt. Olin kyllä suunnitellut kaikenlaista sellaisen perinteisen matkustajavieraan varalle, mutta unohdin ne, koska tämä vieras nainen päätti ratsastaa.

Kävimme me sitten maastossakin. Sinne mennessä vähän lehahdin toiseen suuntaan, kun nurkan takaa ilmestyi yhtäkkiä tuttuja... Oman ihmisen kasvoille nousi kai jotain kummaa punaa, mutta vieras nainen sanoi vain että "Ai kamala, siellä on hevonen, onko täällä talli jossain?" Olin ensin, että tartte tulle tänne päätä aukomaan, mutta sitten annoin olla. Hyvinhän se kesti kyydissä, ei horjahtanut täyskäännöksessäkään. Se on rotuun katsomatta tarpeellinen ominaisuus. Ja se, että jaksaa tämmöisille vitseille nauraa. Läppä, läppä.

Päde

"Se oli niin pitkä, että sen pää vissiin osui puihin."

"Ja sitten ne otti näitä "hei katsokaa, meillä on tässä hevonen" -kuvia."

maanantai 20. marraskuuta 2017

Mitä sinä teet sen kanssa?

Suorittava ihminen, kuten itse olen, utelee hirvittävän nopeasti uusilta tuttavuuksilta, mitä he tekevät. On se tietysti opinto-ohjaajan ammattitautikin, mutta jotenkin huomaan olevani sitä sorttia ihmisiä, joille joutenolo ei tunnu kelpaavan vastaukseksi. Siksi menin lähes hämilleni, kun sain jokin aika sitten "mitä teet hevosesi kanssa" -kysymykseen vastaukseksi, että pidän sitä tarhassa ja syötän sille porkkanoita.

Lähes hämilleni tarkoittaa minun kohdallani sitä, että nyökkään, hymyilen, myöntelen ja mietin, että minkä vitsin sanon tähän seuraavaksi, jotta se ei näy, että olen idiootti.

Hevosen kanssa joutuu väistämättä kohtaamaan riittämättömyyttä. Tallikaveri puki tänään Facebookissa asian hyvin sanomalla, että se on jokaisen kohtalo miettiä, että joku varmaan ratsastaisi tätäkin hevosta minua paremmin, mutta tässä se nyt vain on minulla. Ja että tältä eivät välty maailman huiputkaan. Heiltä hevonen voidaan myös myydä alta pois ja asia konkretisoituu siinä. Meillä muilla hevoset nyt vain ovat tuossa eivätkä lähde minnekään, ellemme onnistu niitä pilaamaan sellaisiksi, ettemme enää uskalla tehdä niiden kanssa mitään. Minä yritän "tehdä jotain", jotta näin ei tapahtuisi.

Hassua kyllä se nimittäin ei ole niin, että tuo porkkanaa syöttelevä ihminen jättäisi hevosensa ratsastamatta. Hän vain jaksaa nauraa touhulleen vähän minua enemmän. Osaanhan minäkin jouten olla, mutta en vain ymmärrä olevani. Ja sitäkin enemmän on hetkiä, jolloin minä olen niin säälittävän tosissani pikku kisailuideni ja maahankaivettuine esteineni, että jonkun pitäisi itse asiassa viedä minut tarhaan ja syöttää porkkanaa.

Nähdään viideltä. Eikä minulla olisi mitään hajua, mitä se tarkoittaa.


Kuva: Erica Lilja, elokuu 2017

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Olutta kenttäratsastajille

Pidän oluesta. Yhtenä aamuna Radio Rockin aamutoimittajat sanoivat, että olutta juova nainen on seksikäs. En muista, miten he tämän perustelivat, mutta olen kyllä sitä mieltä, että olut on sekin melkoinen hifistelylaji. On täysin eri asia juodaa kaljaa kuin olutta.

Olimme mieheni kanssa viime keväänä katsomassa Badmintonin kenttäkisoja. Yövyimme Bathissa, missä kaksi ensimmäistä päivää käytimme pubeissa ja kirjakaupoissa ja kaksi viimeistä päivää seurasimme ratsastusta. Monellakin tapaa kiva jakaa puolison kanssa sama maku. Olin sitä paitsi pyhästi luvannut, ettei hänen tarvitse seurata kouluratsastusta.

Olut on asia, joka täytyy opetella. En tiedä, syntyykö kukaan luontaisesti rakastamaan olutta tai vaikkapa edes kahvia. Valkoviiniinkin moni muistaa sekoittaneensa Spritea, kunnes suu on jossain vaiheessa tottunut happamaan makuun. Chilikin polttaa ensikertalaista.

Tuskin olen ainoa, joka muistaa oluen maun ihan oikeasti oksettaneen silloin, kun sitä on ensimmäisiä kertoja maistanut. Opettelu edellytti samaa asennetta ja metodeja, mitä osa maastoesteistäkin: ota nenästä kiinni ja laita tarvittaessa silmät kiinni. Äläkä välitä, jos vähän oksettaa.

Kuvat: Emma Vähä-Pesola / Hallatuuli.




















Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...