keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kenttäpostia

Terveisiä täältä jostain.

Olen ollut täällä nyt kolme viikkoa. Kaikki on mennyt ihan mukavasti. Täällä on paljon hevosia ja ihmisiäkin ja ne ovat kaikki olleet minulle tosi kilttejä. Sanovat minua seuralliseksi tyypiksi. Ruokaa olen saanut, mutta ovat pistäneet sen sellaiseen kaappiin, mistä syöminen on aika hidasta. Se on kuulemma minulle hyväksi. Olen siitä ollut eri mieltä.


Ensin ajattelin, etten lähde tämän kanssa minnekään. En meinannut mennä edes autoon. Mutta nyt kaikki on ok. Minulla on uusi oma ihminen.

Minua on ratsastettu säännöllisesti. Kun saavuin tänne, olin erityisen innoissani maastoesteiden suuresta määrästä! Meni kuitenkin viikko, että sain alkaa kokeilla niitä. Nyt olen saanut kävellä banketteja, rappusia ja hautoja useana päivänä viikossa. Vedessäkin olen kahlannut Metsässä olen ylittänyt siltoja ja puunrunkoja. Siellä on ollut aika jänniäkin paikkoja, missä on pitänyt miettiä, mihin kaviot oikein laitetaan, mutta minä olen aika rohkea. Se ihminen sanoo aina, että minä saan katsoa, mutta minun pitää aina mennä, ja sitten se kehuu, kun menen. Aikoo tehdä minusta oikean kenttäkilpahevosen. Sitten mennään kuulemma kilpailuihin ja laitetaan vihreänturkoosia päälle. Vaikka sitten niin.


Tämmönen se vaan on hevosen elämää!

Alkuun eivät antaneet minun ravata maastossa ollenkaan, vaikka olisin kovasti halunnut. Väittävät, että mäkien kiipeily kävellenkin tekee hyvää. En tiedä, miksi ne puhuvat kovasti kaikesta hyvästä. Minun mielestäni jatkuva laitumellaolo tekisi hyvää, mutta siitä ne taas väittävät, että se olisi huono juttu. Yritän paikata tätä tuoreen ruohon vajausta ihan koko ajan. Esi-isäni saivat vain vähän ravintoa, joten minä tiedän, että pitää syödä aina kun on mahdollista. Yritän maastoretkilläkin vähän maistella. Täällä on tosi paljon reittejä, mitä kävellä. Haluan ihan ehdottomasti aina uusille poluille. Se on kuulemma hevosessa erikoinen piirre.

Se oli hauskaa niin kauan kun sitä sai syödä. Sen jälkeen se osoittautui virhepoiminnaksi.

Olen siis tehnyt paljon partiointeja yksin. Se nainen ei höpötä minulle niin paljon, mitä se höpöttää ihmisille. Se on luvannut, että kohta pääsen maastoon isommassakin porukassa, mutta kuntoni täytyy kuulemma ensin kasvaa. Aina kun saan kaverin mukaan ihan kentällekin, on se tietysti tuplasti hauskempaa. Silloin en millään haluaisi jäädä enää yksin. Olen sitten huudellut muiden perään aika kovaa ja muutenkin ovat vähän moittineet minua keskittymisen puutteesta. Viime viikolla hyppäsimme esteitä ja kaveri lähti kentältä juuri, kun minun olisi pitänyt ponnistaa. Lähdin hänen peräänsä. Ei sillä tavalla saisi kadota ilmoittamatta, minä sanoin, mutta samaa sanoivat minullekin. Sellaisiakin hulluja juttuja olen täällä nähnyt kuin sukkahousuihin pukeutuneita miehiä kahden pyörän päällä. Olen nähnyt myös bussin ja joutunut ylittämään tien kohdasta, johon on maalattu valkoisia viivoja. Maalla ei sellaisia ollut.


"Kaveri hei, elä lähe, mie tuun siu kaa!"

Sillä ihmisellä, joka täällä koko ajan ramppaa, on välillä mukana lapsia. Ne harjaavat häntääni. En tiedä miksi. Niillä on joskus omenamehua, jota olen saanut. Olen kantanut niistä toista sitten selässäni. Se on ollut sellaista leppoisaa käyskenteluä työnteon päälle, mutta nyt ne ovat alkaneet puhua, että pitää alkaa treenata enemmän. Tänään sainkin viimein ravata ja laukata maastossa ja sen jälkeen pääsin suihkun kautta piehtaroimaan. Yöllinen hupini on irrottaa suolakiviteline paikaltaan. Toivottavasti ne eivät ikinä ota tätä lelua minulta pois. Juhannuksesta ovat jutelleet, että vievät minutkin uimaan. Että kyllä minä täällä pärjään, olkaa huoleti. 

Päde 


Tää selfietouhu on dorkaa. Kasvaisi aikuiseksi.



Kuvat: Erica Lilja

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Suomenhevonen - paras hevonen

Suomenhevosen omistaminen on ollut paljon isompi juttu, kuin mitä olin osannut ajatella. Juttu on nimittäin niin, että suomenhevosen omistaja saa olla hevosestaan ylpeä ja kaikki muut suomenhevosen omistajat ymmärtävät ihailla hänen hevostaan. Koskaan en ole kokenut puoliveristen hevosten omistajien keskuudessa samanlaista voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Suomenhevonen on niitä omistavien keskuudessa hyvän lähettiläs, jonka kansalliset positiiviset piirteet laskeutuvat kaikkien suomenhevosia omistavien hyväksi. Suomenhevonen on sillä tapaa pyhä, että siinä on aina joku ominaisuus, mikä tekee siitä erityisen omalla yksilöllisellä tavallaan. Näpsäkkä puskaratsusi on täydellinen muidenkin mielestä, sillä se on suomenhevonen, jonka esi-isät selvisivät sodasta ja joku aina tuntee sen isän tai tädin tai jonkun muun sukulaisen. Ja jos onistut ostamaan tai kasvattamaan itsellesi suokin, joka juoksee sinulle rahaa, kaikki tietävät, että sinulla on aarre. He toivovat itselleen samanlaista, mutta eivät sinulta hevosta pois.  Ja jos suokissasi on ratsuna laatua ja näköä, sekään ei ole keltään pois vaan koko rodulle ja kaikille rotua omistaville sulka hattuun.

Minusta tuntuu, että suomenhevonen tekee omistajastaan paremman ihmisen. Perustan väitteeni Facebookin Suomenhevonen - paras hevonen -sivustoon. En ole törmännyt siellä yhteenkään negatiiviseen kommenttiin. Sen sijaan joka päivä sivulle postataan uusia kuvia hevosista, joita hoidetaan rakkaudella ja jotka ovat omistajilleen tärkeitä. Siellä saa jokainen röyhistää rintaa ja olla häpeilemttä ylpeä hevosestaan. Kaikki muutkin tietävät, että se on viisas ja älykäs. Tai ainakin persoonallinen ja omapäinen. Siis niinku viisas kuitenkin.

Siellä kenenkään mielestä kenenkään toisen hevonen ei ole vaan tommonen. Sehän on sentään suomenhevonen. Ja sen mukana tuleva hyvä tuntuu vaikuttavan myös siihen, miten ihmiset kommunikoivat toistensa kanssa.

Suomenhevosen kanssa katsotaan samaan suuntaan. (kuva: Erica Lilja)

Eikä suomenhevonen häiriinnyt säästä, vaan katsoo taas samaan suuntaan. (kuva: Erica Lilja)

P.S. Kun joskus ensimmäisiä kertoja kuulin puhuttavan Suokki-ihmisistä, luulin sen olevan halventavasti sanottu. Miten väärässä olinkaan!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Silloin kun minä olin lapsi...

Lapsena ratsastuskoulussa ratsastettiin paljon ilman satulaa. Jos oli kovat pakkaset, tunteja ei suinkaan peruttu, vaan satulat otettiin pois, jotta pysyttäisiin lämpiminä. Usein ohjelmassa oli pyyhkeenryöstöä tai jotain muuta mukavaa humpsuttelua ja sikinsokin laukkaamista. Ehdotapa tätä vuonna 2016 niin kaikki saavat paskahalvauksen, koska viiden loimen alle huolellisesti peiteltyjä hevosia pakkanen puree persuuksista ja sittenhän ne pukittavat. Tällaisesta ei 90-luvulla puhunut kukaan. Ilman satulaa ratsastaminen pelasti paleltumiselta, oli kivaa ja paransi tasapainoa. Usein kesälläkin kinuttiin, että saadaanko mennä ilman satulaa. Yleensä sa, mutta kaikki sama piti tehdä, mitä muutkin, mutta ei sitä tarvinnut erikseen sanoa. Niin itsestäänselvää se oli.

Olemme tyttäreni kanssa lukeneet Tikkumäen talli -nimistä kirjaa. Siinä lapset menevät uittamaan hevosia luonnollisesti  ilman satulaa. Tekstissä kuitenkin tähdennetään, että ilman satulaa ei pitäisi mennä kuin käyntiä, koska hevosen selälle ei satulatta ratsastaminen tee hyvää. Satulan tehtävä onkin jakaa ratsastajan painoa tasaisesti hevosen selkään. Ja kun painoa tulee kymmeniä kiloja lisää ja jousto selästä vähenee, niin eipä se hevosen liike yleensä satulatta ratsastamalla parane. Hirveän suuri harmi.

Ajat muuttuvat. Lapsena minulle opetettiin sellainenkin juttu, että hevoset säikkyvät aukeilla paikoilla ja rauhoittuvat metsässä, missä tuuli ei sekoita niiden päätä. Tänä päivänä monet eivät uskalla viedä hevosiaan maastoon, koska ne kuulemma säikkyvät jo kentällä, että mitenkäs sitten maastossa kävisi. Siellä ne voisivat sitten vaikka törmätä puuhun ja se olisi vaarallista.

Aikuinen nainen ilman satulaa aukealla paikalla.

P.S. Tiedättekö, mistä tietää tulleensa vanhaksi? Siitä, että aloittaa lauseensa kuten minä otsikoin tämän postauksen. Ja uskoo siihen vielä itsekin.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Entä jos pilaan sen?

Pädeä ei ole ratsastanut toistaiseksi muut kuin minä itse. Tämä johtuu siitä, että olen halunnut tutustua hevoseen mahdollisimman hyvin itse. Haluan tietää, miltä Päde tuntuu millaisenkin rasituksen jälkeen, koska olemmehan me uusia toisillemme. Vasta kun tunnen sen itse, voin kertoa siitä jotain toisillekin.

On käynyt selväksi, että väsyessään Päde laittaa silmään vouhotusvaihteen. Siinä voisi olla riski kuvitella, ettei se olekaan väsynyt. En haluaisi pilata kivan hevosen intoa tehdä asioita korvat tötteröllä vain sillä, että erehdyn tulkitsemaan sitä väärin. Kaikista meistä väsymys ja rasitus ei näy ulos ihan samalla tavalla. Väsyneenä kaikki meistä tekevät virheitä ja loukkaantumisriski kasvaa. Ei ole millään tavalla tavatonta, että ostetaan hevonen kisakunnossa ja aletaan tehdä hirveällä innolla kaikenlaista ja sitten tadam, hevonen onkin rikki. Pettyneet ihmiset sitten syyttelevät hevoskauppiaita, tallinpitäjiä, valmentajia, varusteita ja ympäröivää maailmaa. Että ei se ollutkaan kisakuntoinen, vaikka luvattiin. Parempi olisi uuden hevosen kanssa aloittaa tutkiskellen ja tutustuen, melkein kuin tyhjästä. Hyvä kunto on tavallaan hirveän vaikea asia määrittää.

Ensimmäiset hypyt vetisellä kentällä. Kuva Erica Lilja

Tässä kaikessa on kuitenkin toinen puoli. En pelännyt Tintin kanssa moniakaan asioita. Se oli aikuinen hevonen ja ihan valmis minun tarpeisiini, kun sen ostin. Nyt minulla on 7-vuotias hevonen, joka on ihan erityyppinen. Se on hirvittävän mukava, mutta on sillä omaakin tahtoa. Siksi minua vaivaa jatkuva epäusko siitä, että jotenkin pilaan sen joko ratsastamalla tai lepsuilemalla. Olen kahdessa viikossa mahdollisesti väsyttänyt valmentajaystäväni jopa vainoharhaisella pohdinnallani siitä, mikä oli hyvästä ja mikä ei ja olenko tehnyt oikeita ratkaisuja.  Että pienin askelin ja paljon pitkäkehtoista kävelyä ja lihakset kasvavat levossa ja pidetään vapaapäiviä, mutta aina kun tehdään, tehdään oikein. Ei lepsuilla.

Höntsäilyä kentällä ilman satulaa.

On hirveän vaikea pysyä kärsivällisenä hevosen kunnon kohottamisen kanssa, mutta samaan aikaan kuitenkin olla lepsuilematta. Sekään ei olisi tavatonta, että kaltaiseni tuore hevosenomistaja alkaisi loputtomasti ylitulkita hevosta, että voivoi kun se on väsynyt ja voivoi kun se ei halua nyt tehdä ja varmaan se on jumissa nyt, joten tilataan hieroja ja akupunktio ja muut eikä esimerkiksi aleta ratsastaa sitä kunnolla, kun "ei se halua liikkua oikein ja se on varmaan satula tai suitset tai kuolaimet tai auringon asento".. Sitten lopulta käsissä on hevonen, jolle ei pidetä kuria itse ja jonka selkään ei uskalleta päästää ketään sitä "pilaamaan", kun kukaan ei ymmärrä kuitenkaan, miten hieno ja herkkä se on.

Se kun on kuitenkin vain hevonen eikä mikään mussukka. Rajat silläkin pitää olla. Siksi minä aion jatkaa valmentajaystäväni piinaamista enkä aio loputtomiin pidättää itselläni oikeutta ratsastaa Pädeä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Pähkinästäni riittää muillekin purtavaksi enkä minä sitä pilaa, kunhan tutustun hevoseeni ja kuuntelen itseäni viisaampia. Ja myös itseäni. Järjen ääni muistuttaa, kun homma alkaa lähteä lapasista.

Poni pukitti ja lähti käsistä. Äiti nauraa nyt. Kuva Erica Lilja


keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Sekaisin varusteista

Kaksi viikkoa hevosenomistajuutta takana. Olen pistänyt haisemaan varustekaupoissa. Minä en nimittäin harmikseni kuulu niihin mystisiin ht.netissä mainittuihin huippubloggaajiin, joille hevostarvikeliikkeet kantavat varusteita suoraan kotiovelle. Tavallisen kuolevaisen tapaan kaivan kuvetta, jos haluan jotain. Olkaa silti pliis edes vähän kateellisia: olenhan ostanut vaikka mitä.

Ostin Päden mukana satulan, suitset, suojat ja vatsapanssarin. Varastosta löytyi satulahuopia sekä jalustinhihnat ja jalustimet. Alkuvaihe uuden hevosen kanssa on siitä jännittävää, että pelkkä ympäristönvaihdos tekee hevosesta erilaisen ratsastaa. Siinä ei siitä syystä hirveästi kannata ruveta varusteurheilemaan, koska ei voi olla varma, mistä mikäkin johtuu. Useimmiten hevonen vähän muuttuu, mutta syy on ajoituksessa ja ratsastajassa ja mitään ihmellistä tuskin olisi, jos annettaisiin kaikille aikaa  Olimme kuitenkin Päden myyjän kanssa jutelleet kuolaimista ja keskustelun seurauksena päätin vaihtaa Pädelle arkikäyttöön toiset kuolaimet. Minulla ei ole hirveästi varaa viljellä rahaa vikaostoksiin, joten lainasin haluamani kaltaiset kuolaimet ensin tallinpitäjältä, jotta saatoin vakuuttua ostoksestani. Törsäsin kauppaan 27 euroa.

Sitten ostin satulavyön. Ihan tavallisen satulavyön alekorista 15 eurolla. Vaikka nyt en yleensä tykkää mitään vippaskonsteja hevosen satulan alle väkertää, kävin ostamassa satulan alle geelipatjan. Sen on tarkoitus pitää pyöreäselkäisen tynnyrihevosen satulan hiukan paremmin paikallaan ja pitäisi sen jakaa painettakin. 38  euroa.

Hyttysmyrkkyäkin piti saada ja olen vuosikaudet tykännyt Effolin Fly Blockerista. Siihen upposi 30 euroa. Lopulta heittäydyimme hurjiksi ja ostimme tyttären kanssa vaaleanpunaisen piikkisuan, vaikka meillä oli piikkisuka ennestään. Ihan silkkaa törsäystä 1,5 eurolla.

Hevosenostohinnan ja hevosen mukana ostettujen ratsastusvarusteiden lisäksi hevosen ostaminen velotti lompakkoani niin, että kesälomarahat menivätkin jo. Käytin 310 euroa ostotarkastukseen ja röntgenkuviin (Kymenlaakson hevosklinikka oli edukas!), 30 euroa omistajanvaihdosilmoitukseen
sekä 45 euroa trailerin vuokraan. Yhtäkkiä maksettavana oli taas tallivuokrakin. Niin sitä taas solahdettiin hevosenomistamismaailmaan, mikä tarkoittaa, että palkkapäivän tarkoitus ei ole törsäillä ainakaan itselleen vaan on tyydyttävä haaveilemaan. Tytär haluaisi vaaleanpunaisen Polle-satulahuovan ja Polle-päitset. Minä haluaisin kaikenlaista turkoosinmerenvihreää sekä itselleni että hevoselleni (saa vinkata, jos jossain on myynnissä). Poika näki kaupassa Kätyrikengät.

Lompakko lienee kuitenkin syytä pitää visusti kiinni, vaikka eipä siellä ole enää mitään, mikä voisi edes pudota. Sitä paitsi lapsille täytyy ostaa uudet kesäkengät ja Pädekin pitäisi saada uuteen kenkään. Olen taas jonossa viimeisenä, mutta tavallaan se ei haittaa.



maanantai 13. kesäkuuta 2016

Elämäntapatötterö

Naurattaa, että hevoseni nimi oikeasti on Pähkinänsärkijä. Päde on yhtä kaukana baletista kuin mitä minä olen balettia tanssivasta hiirestä, Anniina Balleriinasta. Tässä me tappijalat Anniina ja Pähkinänsärkijä kuitenkin nyt tanssimme yhdessä.


Minulle kävi hevosten kanssa vähän samalla tapaa kuin parisuhteiden: ensimmäisen kanssa tuli ajauduttua yhteen ja vasta toinen oli nappivalinta. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä Päden kanssa, ja vaikka siinä riittää ihan hirveästi työmaata, meillä on yhteinen sävel ja päämäärä. Päden selkein päämäärä on eteenpäin. Ja on oikeasti todella hauskaa elellä hevosen kanssa, joka kulkee korvat tötteröllä eteenpäin ihan minne vain. Se on elämäntapatötterö. Sillä on aina valot päällä ja se seurustelee ihan koko ajan.

Esimerkiksi kun saavun tallille, Päde ei sulkeudu omiin oloihinsa karsinan nurkkaan vaan seuraa silmä kovana, minne menen. Jos lasken sen aitaukseen vapaaksi, se lähtee seuraamaan minua ja saatamme hölkkäillä siinä rinnatusten. Maastoon lähdettäessä Päde puksuttaa eteenpäin kuin juna. Se lähtee kernaasti uudelle kierrokselle, uudelle polulle, käy katsomassa kiven, kannon ja kurkkaa puun taakse. Vaikea kuvitella, että se jäisi jumittamaan lähtökarsinaan niin kuin Tintti.

Luulen, että Päde olisi selvinnyt sodista. Itse asiassa se varmaan olisi Lapin sodan jälkeen jälleenrakentanut Suomen ja muuttanut talouden suunnan. Oli onni, että kävin hakemassa sen Taipalsaarelta Espooseen, sillä epäilen, että se olisi ennemmin tai myöhemmin lähtenyt hakemaan Karjalaa takaisin. Uudesta kodista on nyt vähän pidempi matka. Ainakin toistaiseksi ja tuolla mahalla. Katsotaan syksyllä sitten.

Kuvat: Erica Lilja

Ilta-aurinkoon!


Joskus se vähän jyrää, mutta aina se hymyilee. Omistaja ei ihan aina pysty samaan.




P.S. Minulta on kyselty, onko Päde jonkunlainen projekti. Ei ole. Se ei ole entinen ravuri eikä peruskoulutettava nuori. Sillä on kisattu 90cm:n tasolla viime kesänä, mutta kenttää se ei ole startannut,, vaikka kaikki estetyypit onkin innolla ylittänyt. Kouluaitojen sisällä se ei ole käynyt. Se, että siinä on työmaata, liittyy lähinnä kunnonkohottamiseen ja koulupuolen hiomiseen. Sekä tietysti ratsukkona kehittymiseen.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Hyvä mainos, paha mainos

Uusin Hippos puhututtaa. Ellikki ja monet muut katsovat, että lehti oli tällä kertaa täynnä mainoksiksi luokiteltavia juttuja, mutta missään ei ollut mainintaa, että jutut olivat sellaisia. Hippos on liiton lehti ja olemme perinteisesti tottuneet siihen, että siellä on joitain isojen firmojen koko sivun mainoksia tai ihan viimeisillä sivuilla pienen ruudun kokoisia pikkumainoksia. Moni hevosalan yrittäjä on harmitellut niidenkin hintojen olevan tähtitieteellisiä. Uusimmasta lehdestä monen mieleen tuli Sanna Ukkolan viiden vuoden takainen teksti naistenlehtien toimittajista, jotka vastaanottavat luksuslomia ja kirjoittavat niistä testijuttuina. Jos teksti ei ole sinulle tuttu, lue se täältä.

Olen työskennellyt toimittajana maakuntalehdessä. Siellä oli ihan tavallista saada juttukeikoilla pullakahvit. Ilmainens isäänpääsy tapahtumaan oli tietysti selviö. Tuttuja toimittajia pyydettiin tekemään juttuja mielenkiintoisista jutuista. Levyhyllystäni löytyy demolevyjä, joita aloittelevat muusikot lähettivät minulle levyarvostelun toivossa. Mitään sen suurempaa voitelua ei kukaan tietääkseni harrastanut, ainakaan minun suuntaani. Kukaan ei ole koskaan luvannut viedä minua minnekään kauemman testaamaan yhtään mitään. Kuljin työkeikoilla polkupyörällä.

Blogimainonta on kasvanut ja kehittynyt hirmuisesti siitä, kun olen itse aloittanut blogin kirjoittamisen vuonna 2009. Mainonnasta on olemassa selkeät ohjeet ja nykyisin harva mainostaja kehtaa pyytää juttua, jossa jätettäisiin kertomatta, että tuote on saatu ilmaiseksi tai jutun kirjoittamisesta on maksettu. Asia on periaatteessa yksinkertainen, mutta se ei ole sitä. Kaikilla bloggaajilla ei kuitenkaan ole bloginsa takana toiminimeä, jonka kautta he voisivat blogiinsa liittyvää liiketoimintaa pyörittää, joten vaihtoehdoksi jää usein tehdä postauksia testikäyttöön tulevan putelin hinnalla. Ne eivät verottajaakaan kiinnosta, koska niillä ei ole jälleenmyyntiarvoa. Toinen vaihtoehto on pysyä kansankielellä "uskottavana ja riippumattomana bloggaajana" ja jättää kaikki mainospostaukset tekemättä. Lukijat kun tuntuvat kaipaavan blogeihin tuotetestauksia, jossa tuotteista sanotaan negatiivisia eli siis todenmukaisiksi katsottuja asioita. Sellaisia mainostajat eivät luonnollisesti halua julkaistavan, koska heillä on aina mielessä myynnin lisääminen. Ja miksei olisi.

Olen itse jalostunut tarkaksi siinä, mistä olen suostunut mainostamaan. Käytännössä minun täytyy tarvita tuotetta oikeasti, jos suostun siitä kirjoittamaan. Viimeisin päätökseni on ollut keskittyä myymään pääsääntöisesti mainostilaa blogin sivupalkeista. Olenko siis kaupallistunut ja valheellinen, kun en anna kenenkään ilmaiseksi hyötyä kuuden vuoden aikana tämän blogin eteen tekemästäni työstä? Mielestäni en. Hyödynnän työni tuloksia ja pidän kiinni siitä, että tätä blogia luetaan minun omien juttujeni, ei mainostekstien vuoksi. Tyylin täytyy säilyä, sillä se on blogin murinkivi.

Rajat ja reunaehdot tämän blogin teksteille ovat luettavissa täältä. En usko, että yhdenkään bloggaajan kannattaa kirjoittaa kaikesta vastaantulevasta ja millä tahansa ehdoilla. Rajojen vetäminen lisää takuulla uskottavuutta myös mainostajien suuntaan. Sen lisäksi mainostekstiksi katsotusta tekstistä ilmoittamisen selkeyttä pitäisi lisätä kaikkiin medioihin, jotta kukaan ei joutuisi spekuloimaan teksti riippumattomuutta. Kenenkään meistä etu ei varmasti ole se, että mainostajat katoavat hevosten ympäriltä voiteluvihjailuiden vuoksi. Kehitettävää on meillä kaikilla.

Linkit:

http://www.ellikki.fi/hevoset/hevosmiesten-tietotoimisto/kuppi-nurin-hippos-lehden/

http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_viiden_tahden_toimittajat/6418877

http://www.kkv.fi/ratkaisut-ja-julkaisut/julkaisut/kuluttaja-asiamiehen-linjaukset/aihekohtaiset/mainonnan-tunnistettavuus-blogeissa/

http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/p/mediakortti.html

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...