tiistai 17. tammikuuta 2017

Erityinen tuki ratsastuskoulussa

Mieheni oli jo lapsena lahjakas matematiikassa ja sai opettajalta lisätehtäviä ja lisähaasteita. Minä sen sijaan sain luvan piirtää aina kun olin valmis. Lopputuloksena voidaan sanoa, että mieheni oppi matematiikkaa ja minä taas pysyin pulpetissani hiljaa.

80-luvulla piti olla hiljaa, pärjätä muita paremmin tai ainakin muiden mukana, sillä muuten oli tyhmä ja häirikkö. Tyhmät ja häiriköt jätettiin sitten luokalleen tai siirrettiin pieneen erityisluokkaan häiritsemään toinen toisiaan. Jossain vaiheessa todettiin, että parempi integroida heidän yleisopetukseen, sillä koulunkäyntiavustajan tuella kaikki muuttuu. Nykyisin joissain luokassa tarvittaisiin avustajia yhtä paljon kuin siellä on oppilaita. Moni vanhan liiton opettaja huokaa hiljaa, miten paljon helpompaa oli silloin, kun kaikki erityisopetusta ja -huomiota tarvitsevat laitettiin saatiin pois silmistä ja pois mielestä. Eivät olleet sitten siellä luokassa tukkeena tekemässä omia juttujaan, kulkemassa omaan suuntaansa, puhumassa omiaan ja huutamassa ja häiritsemässä niitä oppilaita, jotka yrittivät seurata opetusta sellaisena, niinkuin se on opetussunnitelmaan kirjattu. Kukaan ei puhunut yksilöllisestä oikeudesta tehdä mitä tahansa ja ihan mihin tahtiin tahansa.

Yksilölle on tietysti arvokasta, että hän saa tukea ja huomiota. Ei tule olo, että on tyhmä tai että pitäisi jäädä luokalleen. Luokalle jääminen ja tasoryhmät ovat nykyisin rangaistus, mitä kenenkään itsetunnon ei uskota kestävän. Ei, vaikka se olisi ihan ansaittua, perusteltua ja paljain silmin nähtävää. Eikä tämä rajoitu vain kouluun. Kuka pelastaisi ratsastuskoulun opetusryhmän siltä erityisoppilaalta, joka uskoo, että opettajan tehtävä on eriyttää juuri hänen ratsastuksenoppimistaan ja unohtaa ne kaikki muut oppilaat?

Vai onko olemassa perustavanlaatuinen oikeus seisoa keskellä kenttää, kun ei uskalla vaikkapa laukata? Tai vaatia jatkuvasti vaativampia tehtäviä tai huomiota omalle tekemiselleen, koska on parempi kuin muut? Yksilöllisyydellekin on rajansa, etenkin jos on hakeutunut yleiseen ryhmäopetukseen, josta kaikki maksavat saman verran.



perjantai 13. tammikuuta 2017

Hävettävän huono ratsastaja

Pysytäänpä aiemmin aloitetussa häpeäteemassa. Minua hävettää joskus ihan hirveästi se, miten huono ratsastaja olin Tintille. Sillä reppanalla ei käynyt elämässä hyvä tuuri sen suhteen, millaisesta ratsastuksesta se joutui osalliseksi. Se oli puskaratsu elämänsä loppuun asti. En tiedä, oliko se onnellinen vai enemmänkin tympääntynyt. Maneesiin se ei juuri koskaan halunnut vaan olisi aina mennyt mielellään maastoon. Pitänee hyväksyä, että se varmaan johtui siitä, että sitä otti päähän olla ratsastettavana siellä.

2012

 Suomin silti itseäni ehkä turhankin paljon. Tinttihän pysyi terveenä 19-vuotiaaksi asti, lukuunottamatta cushingin tautia. Toiset sanovat, että se puhkeaa stressistä. Aiheutinko minä sille stressin? En ehkä halua miettiä. Tintti maastoili paljon ja sen elämä oli uskoakseni täynnä aika monipuolista tekemistä.

Päden onni (?) on päästä korjaamaan sitä satoa, mikä alkoi kasvaa ensimmäisen kavioliittoni jälkeen. Ehkä se on niin, ettei ensimmäisessä hevossuhteessaan voi millään olla riittävän valmis onnistuakseen. Hevoskaupoissa ollaan aina hiukan "ensitreffit alttarilla" ja jotta ne onnistuisivat, tarvitaan mukaan pari asiantuntijaa ja rutosti onnea. Yleensä ihminen ihastuu sellaisiin piirteisiin, mitkä ovat hiukan yli tarpeiden. Tulee ostettua kasvunvaraa väärällä tavalla. Minun ensimmäinen kavioliittoni tuli solmittua lähinnä siksi, että hevonen jäi minulle.

Päden olen valinnut tietysti itse senkin, mutta raahasinpa valmentajankin mukaani sitä katsomaan ennen kuin tein tarjouksen. Aika näyttää, mitä tästä tulee.  Kun joskus ostan seuraavan hevosen, ajattelen tästäkin varmaan samalla tavalla kuin mitä nyt ajattelen Tintistä.
Osaisiko ihminen olla koskaan tyytyväinen itseensä?

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Köyhä hevosenomistaja

Tunsin joskus häpeää siitä, että hevosellani oli vuokraajia. Tuntui, että olin ainoa köyhä ja kipeä, joka muka maksatti hevosensa muilla. Koin, että minulla olisi pitänyt olla varaa antaa hevonen kaikkien itseäni taitavampien käyttöön ilmaiseksi, koska olin nyt sattunut sellaisen hankkimaan. "Otatko maksun lapsenvahdiltasikin?", saatettiin kysyä. Eräs tuttu nauroi, tulisikohan joku lenkittämään häneen koiraansa ja maksaisi siitä.

Vaikka perustelin asian itselleni miten, en voinut olla tuntematta kummallista häpeää siitä, että pyysin korvausta hevosellani ratsastamisesta silloin, kun itse loikoilin kotona ja tein muita tärkeitä juttuja. Minullahan oli silloin maailman toimivin hevonen; kenelle tahansa sopiva sunnuntairatsu. Häpesin, että pyysin muilta sen ratsastamisesta pienen korvauksen kattaakseni omia kulujani. En päässyt häpeästä millään eroon, sillä jotenkin söin omia teini-ikäisiä ajatuksiani. Silloin olin ollut erittäin vahvasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt saada ratsastaa ilmaiseksi, koska minulla ei ollut siihen itselläni varaa. Vanhemmat maksoivat minulle yhden ratsastustunnin viikossa. Yritin ottaa kaiken ilon irti niistä kerroista, kun joskus saimme ratsastaa ratsatuskouluhevosia tallista kentälle ja takaisin ratsastuskoululaisia varten. Pääpaino oli kuitenkin hevosen hoitamisessa. Se oli tärkeämpää kuin ratsastaminen. Yksi joulumaasto vuodessa tuntui riittävältä korvaukselta putsaamisesta ja puunaamisesta. Oliko se sitä? No, siitä voi olla tietysti monta mieltä.

Kuitenkin kun vanhempien rahat vaihtuivat omaksi rahaksi, oli pakko aikuistua myös tietynlaisesta idealismista. Rautarouvan sanoin "The problem with socialism is that eventually you run out of other people's money."  Ilmaisia hevosia ja ilmaisia lounaita ei ole. Ei ainakaan niille, jotka eivät laita tikkua ristiin niiden eteen.

"Ei oo paljoa vuokraajia näkynyt", tuumaa Päde.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kenttäpostia 9: End of part 1

Terveisiä täältä jostain, niin kuin kenttäpostiin oli tapana kirjoittaa. Nyt on kuulkaa niin, että tämä asemavaihe on päättynyt ja poteroista on matkattava eteenpäin. Tuo nainen ilmoitti, että myö muutetaan.

Ihan en tarkkaan tiedä, mitä on tulossa, mutta sen verran kokenut sotaratsu minä olen, että jotain tällaista olen ollut haistelevinani. Sitä paitsi vanha ystäväni kaatui tuossa hiljattain. Se oli minulle aika kova paikka. Olin viikon tosi surullinen, mutta eteenpäin on mentävä, sanoi nainen. Ja sanoi se senkin, että nyt kuunnellaan myös hänen tarpeitansa. Tässä on kuulemma menty kesästä asti minun ehdoillani. Sitä vain en ymmärrä, että mitä pahaa siinä on ollut? Tuo nainen kuitenkin vakuuttaa, että kesä tulee ja kentät odottavat kenttähevosta. Saa kuulemma kenttäpostien kirjoittelemiset jäädä, kun aletaan tositoimiin. Tulee uudet kaverit ja uudet kamppailut. Sitä se sanoo sen lapsellekin, joka lähtee ensi vuonna kouluun.

Nainen on laskenut, että se saa monta lisätuntia jokaiseen viikkoon muuton jälkeen. En tiedä, aikooko se käyttää ne minun vai perheensä kanssa. Toivon, että jälkimmäisen. Minä pärjään kyllä, mutta sen paremmin pienempää kuin kaveriakaan ei jätetä.

Päde

Ulkoilin taannoin tällainen naisten mekko ylläni, koska minulle tuli maastossa hiki. Tuunasin sen.



perjantai 6. tammikuuta 2017

Oikean kokoinen nahkahansikas

Yksi opiskeluaikani mielenkiintoisimpia työpaikkoja on ollut ison tavaratalon naisten asusteosastolla työskenteleminen. Etenkin joulun alla autoin lahjavalinnassa lukuisia miehiä, jotka tulivat ostamaan vaimoilleen hansikkaita, huiveja, laukkuja ja vöitä. Yleensä heillä ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä vaimo haluaisi. Olen todennäköisesti pilannut tai ilahduttanut useammankin rouvan jouluaattoa ehdotuksillani, jotka mies on pahaa-aavistamattomana hyväksynyt. Useimmiten tein hommaa intuitiolla, että rouva ei voi olla kovin eri paria miehensä kanssa. Ja jos mies joskus oli ihan puskasta revityn näköinen, ehdotin pakettiin jotain perustyylikästä.

Ongelma oli kuitenkin useimmiten hansikkaiden koko. Hansikkaat ovat nimittäin vähän kuin sukkahousut: väärän kokoisina ne ovat järkyttävän epämiellyttävät. Sen lisäksi hansikkaan ostaminen lahjaksi on samanlaista arpapeliä kuin kenkien ostaminen. Koko 39 voi kyllä olla oikea, mutta lestistä riippuen täysin epäsopiva. Silti hansikkaita ostetaan paljon lahjaksi. Nehän ovat vain_hanskat. Sen sijaan aina, kun asiakas tuli sovittamaan hansikkaita itselleen, oli tosi ihanaa olla etsimässä hänelle oikeaa hanskaa. Mallin valintaan kun vaikuttaa aika paljon käden ja sormien malli. Sen mukaan valitaan hansikkaan lesti. Oikean kokoinen hansikas on ihana.

Myyjän läsnäolo ei silti tee tilannetta yhtään helpommaksi, sillä myyjätkin neuvovat välillä täysin väärin. Tiedätte ehkä jo, että olen vannoutunut puutarhahaskaratsastaja, mutta myös hevostarvikeliikkeessä minua on neuvottu nahkahansikkaiden suhteen väärin. Eräs myyjä väitti kivenkovaan, että hansikas saa olla ostotilanteessa vähän pieni, koska se venyy käytössä. Sanoin, että eihän se veny kuin leveyssuunnassa ja silloin sormet väistämättä tulevat kasaan, sillä ompeleet eivät veny. Myyjä toisti, että kyllä hansikas venyy. Minä toistin, että sormien päähän pitää aina mahtua sormenleveyden verran tilaa sen jälkeen, kun hansikas on vedetty kunnolla käteen (sic!). Enemmänkin, jos sattuu oleman pitkäkyntinen. Sen sijaan leveyssuunnassa hansikas saa olla hyvinkin napakka.

Eihän kukaan neuvo nahkakengistäkään, että ota vain liian pieni koko, että se venyy kyllä. Kenkä ei nimittäin muutu yhtään pidemmäksi kastelemalla eikä höyryttämällä. Se on helpompi ymmärtää. Hanska taas on vain_hanska.

Viron-tuliaisia.


perjantai 30. joulukuuta 2016

Ponikirjastereotypiat

Ponikirjat ovat ihania. Hevoshullulle kummitytölle ostin tietenkin sellaisen joululahjaksi.
Ponikirjoissa seikkailee aina samat strereotyyppiset hahmot.

Rooleissa on
  • Tyttö, jolla ei ole rahaa, mutta joka on sitkeä ja lahjakas ja joka välittää ponistaan. 
  • Rakastavat vanhemmat, joilla ei ole rahaa, mutta joilla on ymmärrystä.
  • Poika, joka on loistava ratsastaja, mutta jonka ponikauppiaana toimiva ilkeä isä on pakottanut ratsastamaan. Pojalle ponit ovat olleet vain harrastusvälineitä, vaikka jossain tietysti on se poni, joka on murtanut pojankin sydämen.
  • Ponikauppias, jota kiinnostaa vain oman maineensa säilyttäminen sekä tietenkin raha, jota hän voi ponikaupoilla tehdä. Myös sillä poikansa ainoalla oikealla.
  • Ainakin yksi vapaavalintaisella tavalla pelottava hevosmies.
  • Hyvin ratsatava tyttö, joka ratsastaa innokaasti siitäkin huolimatta, että hänen sukunsa on aina ratsastanut.
  • Kamalat vanhemmat, jotka pilaavat lahjakkaan lapsen unelmat juopottelemalla tai jollain muulla vapaavalintaisella tavalla.
  • Tyhmä tyttö, jolle on ostettu kallis ja kuuliainen poni, mutta jota tyttö ei osaa laisinkaan ratsastaa, toisin kuin hän itse kuvittelee.
  • Poniäiti, joka tekee mitä tahansa saadakseen joukkueelleen kultaa ja kunniaa.
Ja me kaikki lukijat olemme tietysti niitä, joilla ei ole rahaa eikä poneja ja joilla on ne ymmärtämättömät vanhemmat, jotka eivät halua kustantaa mitään ja jotka seisovat unelmiemme tiellä.

Sitten me aikuisina ostamme poneja itsellemme.

P.S. Arvatkaa, mikä oli kummitytön mielestä paras joululahja? Se oli ratsastustunti Pädellä! Oma tytär kysyi, miksei hän voi saada sellaista. Sanoin, että hänhän saa ratsastaa aina, kun haluaa. Tyttö kuitenkin haluaa lahjakortin. Pitää tehdä sellainen. Ei se ole yhtään sen helpompaa, vaikka perheessä on oma hevonen. Kun vois ratsastaa, muttei haluakaan.

Missä mitataan hevosia? Haluan mittauttaa sen virallisesti piekkariksi! Se on mun poni! Kuva: Erica Lilja

maanantai 26. joulukuuta 2016

Vähän parempaa laukkaa

Yleensä suomenhevosista sanotaan samoja kliseitä. Suomenhevonen on ehkä perusominaisuuksiltaan raskas, etupainoinen, vahvasuinen ja huonolaukkainen, mutta ei sen tarvitse jäädä sellaiseksi. Sitä on kuitenkin mahdollista kehittää siinä missä minkä tahansa muunkin hevosta. Täykkäriä suokista ei silti saa koskaan. Suomenhevosta ei olekaan järin reilua verrata ominaisuuksiltaan mihinkään muuhun kuin toiseen suomenhevoseen. Ja kun näin tehdään, löydetään myös oikeasti hyvälaukkaisia, kevyitä ja herkkäsuisia suokkeja. Olen jo itsekin tottunut siihen, että on kehu kuulla, miten "tää ei tunnu suokilta ollenkaan".

Pädellä on aika kiva laukka ja se laukkaa mielellään. Siitä on hyvä rakentaa.. Parempi laukka on tosi monen tekijän summa. Ensinäkin parempi laukka vaatii lisää voimaa takapäähän. Sitä saa esimerkiksi kiipeilemällä mäkiä ihan pelkässä käynnissä. Jos hevosen perään voisi laittaa kärryt tai talvella reen, sekin olisi tosi upeaa. Mäkikiipeiluiden lisäksi on parempi tehdä mieluummin useeaimpia laukannostoja kuin vain posottaa laukkaa, sillä nimenomaan nostot vahvistavat.

Juuri nyt Päde jaksaa kantaa itsensä ravissa jo oikein hyvin, mutta laukka on vaikeampi pala. Päde on toiminut nivelkuolaimella ihan hyvin, mutta oli minullakin kesällä epäuskon hetkeni. Ne kuitenkin ratkaistiin meille parhaimmalla tavalla: lisäämällä perusratsastusta. Kovempi kuolain olisi ehkä auttanut hetken, mutta todellista ongelmaa se ei olisi poistanut. Hevonen tarvitsee siirtymisiä, taivuttelua ja voimistelua. Ei sen suussa mitään vikaa ole.

Kesäkuussa näin. Takapää hakee voimaa.

Olin nimittäin loppukesästä siinä pisteessä, että pohdin haluavani Pädelle toisen kuolaimen, koska herra tuntui makaavan kuolaimella. Pään kannattelu oli minulle raskasta. Hetken aikaa homma olisi varmaan ollut ok, mutta kovempi kuolain ei olisi muuttanut minun käteni toimintaa, vaan olisin senkin kanssa jatkanut pään kannattelemista, Pädekin olisi jatkanut roikuttamista. Kierre olisi ollut valmis ja jatkuva suusta vetäminen alati kovenevilla kuolaimilla olisi jossain vaiheessa alkanut vaikuttaa negatiivisesti laukan pyörivyyteen. Kovalla ja vipuvartisella kuolaimella kaulaa saisi tietysti kivasti rullattua ryntäisiin, mutta kun ongelma ei ole suussa vaan takapäässä, ongelmaa ei oikein kannata hoitaa lisäämällä rautaa suuhun. Jos hevosella ei ole takapäässä kauheasti voimaa, se tarvitsee kaulaansa normaalia enemmän siihen, että se pysyy tasapainossa. Jos suuta silloin kuitenkin kiskotaan ja kaulaa rullataan, laukkaaminen ei ole enää hevosesta kivaa. Sitten on takajalat tallissa.

Olen tullut siihen tulokseen, että suomenhevosen kanssa parasta on olla ajattelematta, että se on suomenhevonen. Se ei nimittäin ole yhtään sen kummallisempi hevonen kuin mikä tahansa muukaan. Se pitää sen sijaan saada irti kuolaimesta ja pehmeäksi suusta, koska se VOI IHAN OIKEASTI olla sitä. Pehmeäksi ja irtonaiseksi sen saa, jos ratsastaja ratsastaa sen joka kerta läpi. Tämä tarkoittaa paljon voltteja, kaarevia teitä, kiemurauria, pohkeenväistöjä, avotaivutuksia jne. Se tarkoittaa, ettei hevonen saa juosta kulmien läpi, mennä omia menojaan, kuunnella silloin kun sitä huvittaa ja tehdä asioita ns. omiin nimiinsä. Läpiratsastus ei vie niin paljon aikaa, kun sen tekee joka kerta, kun hevosen selkään nousee.

Tylsää? Ehkä vähän. Vastapainoksi esteratsastus ja maastoilu kuitenkin sujuu paljon helpommin.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...